Mitä minä teen väärin?
Olen elontieni varrelle pudottanut suunnilleen kolmisenkymmentä kiloa. Melkein saman verran olen onnistuneesti lintannut lanteilleni takaisin. Pudottamiset ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita mutta nyt tämä viimeisin rypistys on tappoa. Sen kummemmasta ei ole kyse kuin kolmesta vaivaisesta kilosta. Mutta. Niitä olen jo kohta vuoden yrittänyt häivyttää. Olen kuntopyöräillyt, lenkkeillyt, painoharjoitellut, lopettanut karkkien ja suklaan ja pullan syömisen, rasvaa en käytä kuin nimeksi ja joka ainoan suupalan olen harkinnut. Sisälläni kilkattaa ainainen laskuri. Olen kokeillut myös melkein lopettaa koko syöminen. Olen pitänyt kokeeksi shokkisyöntipäiviä, ettei mene säästöliekille ja olen tärvänyt rahojani Nutriletteihin ja kokeillut karppaukset. Ei - niin - mitään. Mitä nyt vähän on paino noussut.
Pari viikkoa sitten tartuin viimeiseen oljenkorteen ja liityin kalorilaskuri.fi:hin. Siksi kun se on halvempi kuin haastajansa keventajat.fi ja ennen kaikkea siksi, että en tod. halua mitään lapsellisia tsemppikirjeitä. Olen hyvin tunnollinen ja tarkka, kun sille päälle ryhdyn, joten olen noudattanut ankaran tiukasti rajoituksia, merkinnyt ylös jokaisen syömäni gramman ja jokaisen lenkkiminuutin. Paitsi vappuviikonlopuna, kun täytyyhän ihmisen elääkin. Ja millä tuloksilla: ainoat pari kiloa olivat pudonneet juurikin vappuviikonlopun käristemakkaroiden ja siidereiden jälkeisessä punnituksessa. Ne samat kilot, jotka sitä ennen tarkan kalorilaskurin valvonnan alaisena olin onnistunut hankkimaan lisää. Tänä aamuna paino olikin sujuvasti taas noussut eiliseen verrattuna melkein kaksi kiloa, koska pari päivää taas elin laskurin antamien ohjeiden mukaan. Että silleen.
Eilen muuten tein maailman parhaan leivän. Alle Oululaisen jälkiuunileipää, jonka päälle sipaisu aurinkokuivatuista tomaateista tehtyä tahnaa, jonka päälle lusikallinen aitoa kreikkalaista tsatsikia, jonka päälle jäävuorisalaattia, jonka päälle tuoretta kurkkua, jonka päälle mustaa pippuria ja suolan kukkia.
Jälkipuheet
Hankkiudu kaukoihmissuhteeseen. Ei ehdi miettimään syömisiä, kun miettii missä toinen huitelee ja kenenkä kaa. Mitä hän oikeastaan noilla sanoilla tarkoittikaan, miksei hän soita, mailaa edes textaa. Onks tää ohi? Kun kuulee pihauksen, tahi jopa kertoo liikenevän
hitusen aikaa, niin hillitty ryhtiliike. Kämppä kuntoon, raikkaat kuteet ja lärvä pesukoneeseen. Siinä puuhastelussa ei ehi mässää eikä tee mielikään. Tapaaminen on aina kuin tapaisi ensimmäistä kertaa.
Kuka hullu tommoseen suhteeseen hankkiutuisi? No, aika monikin.
Rakastuminen sinänsä sen sijaan on niin kiehtovaa aikaa, ettei siinä tule ruoka mieleen. Sitten kun se mies kuitenkin jättää, niin sitä suree itsensä ihan tärviölle ja taas ei maistu ruoka. Elikkäs se semmonen seesteinen hyvä tykästyneenä oleminen on just se, kun lihottaa. Mistä voisi tietenkin päätellä jotain, jos haluaisi.
Ootko eliminoidut rikkinäisen vaa'an mahdollisuuden?
Se on käynyt mielessäni kyllä. Etenkin niinä aamuina, kun digitaalinumerot vilkkuvat liian korkeina. Mutta heti, kun ne näyttävät yhden yön aikana kolmen kilon pudotusta, uskon taas vaa'an olevan täysin kunnossa.
Hanki kylliksi murheita elämääsi. Joitakin se kyllä lihottaa. Minulta surut vievät ruokahalun. Sinnittelen jatkuvasti lähellä alipainorajaa, vaikka olen kuusikymppinen.
Huoleton, iloinen elämä ja muutama lisäkilo olisivat kyllä mukavampi vaihtoehto.
Tiedän. Olen käynyt alipainon puolella liian raskaiksi käyneiden tilanteiden vuoksi. Silloin lahtuminen oli ainoa asia, joka lohdutti ja sehän oli helppoakin, kun mikään ei maistunut ja murheita piti juosta polkujen varsille.
Kyllä huoleton ja iloinen elämä ja muutama lisäkilo ovat tosiaankin mielekkäämpi vaihtoehto.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle. Uskon, että elämä voittaa vielä. Aina se on sen tehnyt ainakin minun kohdallani.
Tähän on pakko kirjoittaa. Kävin eilen puntarilla ensimmäistä kertaa kuukauteen-pariin.
Jännitti hieman, koska olen kymmenen vuotta roikkuneen graduni finalisoinnin aikana ja jälkeen palkinnut itse(ä)ni herkuttelemalla, jopa mässäilemällä. Syömällä pitsoja ja kebabbeja ja juomalla oluita laatikkokaupalla. Ja liikkunut olen tavallista vähemmän, autolla töihin ja joskus pakkoraossa koirien kanssa kävelyllä.
Niin että jännitti. En ollut havainnut itsessäni mitään, mutta pelkäsin viittä ylimääräistä. Koska niinhän käy jos syö miten sattuu. Mitenkö oli käynyt?
Ei mitenkään. Paino oli sama kuin aiemminkin. Tai no se heiluu parin kilon välillä sen mukaan missä vaiheessa päivää käy. Mutta joka tapauksessa: Ei Yhtään Ylimääräistä Kiloa.
Puntari toi parhaan maisterilahjan.
Minulle on käynyt joskus noin kesälomien jälkeen. Kun olen syönyt ja juonut kaiken, mitä mieli on tehnyt, on pelottanut loman jälkeen mennä puntariiin. Vaan kuinka ollakaan; koskaan silloin ei ole paino noussut, pikemminkin päinvastoin.
Elikkäs päättelemmekö nyt, että reipas ja roskimpi ote pitää kilot kurissa ja turha niuhottaminen niitä lisää. Pois kevyttuotteety ja tilalle normaalia elämää.
Onnea muuten maisterille ja hyvällä omallatunnolla skumppaa ja kermavaahtokakkuja.