Älä muuta viserrä.

Juuri nyt tekisi kuitenkin mieli ohjata jokaikisen huomio tuonne itään, etenkin Myanmariin mutta myös Kiinaan. Lipas käteen ja kadulle rahaa keräämään. Kynttilämuisteluita ehtii sitten myöhemminkin.

Totta. Hiukan hämmentää sekin, että Kiinassa on toistakymmentä tuhatta kuollutta virallisesti (kuinkahan paljon oikeasti) ja raunioihin hautautuneina parikymmentä tuhatta ja Myanmarissa kuollaan nälkään ja kulkutauteihin ja Intiassa on kuollut kymmeniä räjähdyksissä, niin eikö Suomessa uutisoida, kuinka yksi suomalainen joutui juoksemaan vähän melkein kiireellä ulos.

Ja ehkä vähän sekin hämmentää, että mitä kautta se apu varmasti menee perille huopina, lääkkeinä ja ruokana eikä jää vääriin taskuihin.

Minä olen tuohon Punaiseen ristiin tottunut luottamaan.

Mutta totta on, että myös avustusten väärinkäytökset uutisoidaan meillä näyttävästi, harvoin sen sijaan sitä työtä, jota järjestöt jatkuvasti pitkin maailmaa tekevät. Pieniä ihmeitä yksittäisten ihmisten elämässä.

Myanmarin sotilasjuntalle en tosin minäkään mitään mahda.

Amen!
Täälläkin on usein ristiriitainen tunne, kun näkee _päivittäin_ lähipiirin kaikenkarvaiset ongelmat, joihin ei "muka" ole rahaa ja samaan aikaan katastrofiin aina löytyy jostain euroja. Suomessa kai "rikkaatkin" uskovat, että yhteiskunta hoitaa oman maan kansalaiset ja heidän kurimuksensa, niitä ei tarvii tukea "omasta pussista".

Ei muuten toimi. Ja ei siihen putkeen kovin helposti pääse väliin vaikuttamaan omilla toimillaan, ellei ole mahdollisuutta ja taitoja tehdä esim. vapaaehtoistyötä tai kutoa villasukkia tai kerätä päällystakkeja tms.

Pari kymppiä pistin Myanmarin suuntaan SPR:n kautta. Ja yleensä maksan aina listahinnan siitä kotiin jaettavasta "Taidetta ilman käsiä" korttipakasta, vaikka niitä on jo laatikot täynnä. Menee sitten minne menee, en osaa paremminkaan valita.

Jep. Jokainen väärinkäytöksistä isoon ääneen uudisoiminen vie muutamalta ihmiseltä elintärkeän avun, kun sitä ei sitten uskalleta antaa ollenkaan.

Joskus kerettiläisesti mietin noita syytettyjen penkillä istuvia, jotka ovat keränneet puhelinmyynnillä rahaa sairaille ja siitä sitten vain pienen osan lahjoittaneet. Että onhan se pienikin osa jotain. Ja onhan ne ihmiset, jotka ovat soitelleet ja kerjänneet saaneet työtä ja palkkaa. Loppujen lopuksi siinä ovat hyötyneet kaikki. Ne sairaatkin, vaikka vähäisestikin. Mutta enemmän se on kuin ei mitään.

Ainailona, näin on. Kun on kerran käynyt vanhainkodissa, ei jaksa jakaa ymmärrystä ihmisille, jotka ovat olleet viikon lomalla Espanjassa vuonna 95 ja ajaneet sitä samaa tietä ja ovat nyt aika järkyttyneitä. Jotkut ihmiset ei tiedä, mikä on järkyttävää vaikka se käsipäivää sanoisi.

Mä vedin muutama vuosi sitten tiukan linjan avustamiselle. Nykyään en pistä rahojani mihinkää muuhun kun kodittomiin kissoihin.
Aivan liikaa olen nähnyt ettei ole rahaa/resursseja mielenterveydellisiin ongelmiin tai perheväkivallan torjumiseen. (Itse olen huutanut apua masennukseen 8v ja äitini kärsi pienen lapsen kanssa useita vuosia alkoholistiväkivaltaisesta miehestä eikä kukaan tehnyt mitään vaikka poliisit ramppasi jatkuvasti ovella.)

Ehkä pitäisi matkustaa viimosilla rahoilla ulkomaille ja hypätä bussin alle. Saisikohan sitä sitten apua ongelmiinsa?

Ulkomailla bussin alle jääminen toisi avustusjoukkion oitis sairaalavuoteesi viereen. Olisi terapeuttia mieleen että kehoon ja kädestäpitäjää jos jonkinlaista. Ja jos sattuisi useampi ihminen bussin alle samaan aikaan, niin saattaisi tulla mustiin pukeutunut ministerikin,

Ja me kaikki muut tietenkin saisimme kriisiapua.

Leikki sikseen. Asia on vakava.

Ihmisen hätähuuto kuullaan usein vasta, kun se huuto kuuluu liian myöhään. Liian helposti hädässä oleva passitetaan takaisin niihin oloihin, joissa hätä on syntynyt. Liian usein se väkivaltainen osapuoli pelottelee heikomman kieltämään avun tarpeen. Liian usein se heikko ei uskalla tai kehtaa tai tohdi pyytää apua. Liian usein se jopa saattaa olla tietämätön apua tarvitsevansa vaikka läheiset sen näkevät. Kuka silloin voi auttaa, jos toinen ei apua halua?

Mjoo, tuttuja tilanteita. Äitini tosiaan asui väkivaltaisen alkoholistin kanssa vuosia, perheeseen kuului myös alaikäinen siskoni. Poliisi kävi ovella riehumisen takia, sosiaalitoimistossa ja lääkärissä oltiin tietoisia tilanteesta. Kukaan ei silti tehnyt yhtään mitään. Vasta kun äiti uskalsi heittää miehen lopullisesti ulos ja ottaa eron tilanne muuttui. Eikä muuten aiemminkaan kukaan ole tehnyt mitään äitini tilanteelle. Ennen tuota miestä äitin oma alkoholismi pakotti viisi vuotiaan siskon (silloin viisi, nyt 15) soittamaan keskellä yötä äidille ambulanssia kun verensokerit laski. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun pikkusisko "pelasti" äidin insuliinishokista. Tekikö sosiaalitoimi tai terveyspuoli jotain? Ei.

Minut taas on kahdesti pistetty kotiin ensiavusta tahallisen yliannostuksen jälkeen. Tappelin kuukausia päästäkseni psykiatriselle itsemurhayrityksen jälkeen, lääkärin mielestä sairaala ei ollut paikkani vaan minun oli ihan hyvä olla yksin kotona. Kahdeksan pitkää vuotta (kun ensin kärsin yksin salassa vuosia) olen myös käynyt mielenterveystoimistossa on-off ja olenko parantunut? En. Paitsi edellisen lääkärin mielestä, hänestä kun parin vuoden sairasloma tekee ihmisestä terveen, sama se onko sen aikana hoidettu vai ei.

Sisukkaana ihmisenä olen vielä hengissä, vaikka toisinaan ihmettelen miksi. Onneksi on nykyään tuo kissa (löytökissa) jonka takia on pakko pysyä edes vähän järjissään ja ennen kaikkea elävien kirjoissa. Viatonta ja avutonta eläintähän en kiertoon enää pistä!

Tulipa purkaus, mutta osuitpa niin kipupisteeseen. ;)

Onneksi sinulla on asioita, jotka kannattelevat. Onneksi olet osannut niitä kaivata ja hakea, olet löytänyt kirjoittamisen ja kissan ja sinnikkyyden itsestäsi. Onneksi äitisi löysi aikanaan sen verran puhtia ja elämän nälkää, että otti eron.

Niin kauan, kun jaksaa sinnitellä, on tosiaan toivoa, että elämä voittaa. Niille, jotka eivät vielä tai enää jaksa, toivon kannattelevia käsivarsia. Toivottavasti ketään ei jätettäisi koskaan elämän ja hyväksikäyttäjien armoille. Hurskas toive, tiedän, ei se niin mene. Valitettavasti.

Kirjoitat Mea täyttä asiaa!
Eli, jos tahtoo sympatioita puolelleen, pitää saada pressin huomio. Hyvää tarkoittavaa asiahan tietysti on, mutta ilmeisesti tämä kuuluu nykyaikaan, kun hätä on vasta todellinen HÄTÄ, kun se ensin saa shown mittapuun...
Mihin TODELLINEN välittäminen oikein on kadonnut...?

Paitsi, että äitini juopottelee edelleen ja on alkanut puhua miten kuolee seuraavan parin vuoden aikana, ei kovin terve puheenaihe edelleenkään pikkusiskon korville (joka taitaa sairastaa syömishäiriötä)... Mutjoo, en mene tuolle linjalle nyt enää. :D

Elämä on joskus todella epäreilua, mutta jokin se pitää ihmisen hengissä. Joskus se voi olla jotain todella hataraa. Pahimpina päivinä yritän uskotella itselleni, että joku päivä minulla on vielä kaikki hyvin. Jos saan elämässä paljon pahaa niin pakkohan sitä on saada joskus paljon hyvää. Ei kai tämä elämä niin epäreilu voi olla? Toisilla on sitten tasaisempi elämä, vähän pahaa ja vähän hyvää. Lottovoittoa odotellessa siis. ;)

Niin minäkin uskon. Täytyy vaan jaksaa odottaa, että palkinnot tulevat vastaan, kun vaan kestää. Kestämistä auttaa, kun palastelee asioita: ensin tämä, sitten tuo ja siten jaksan tuon yli.

Ja pörröterapia. Kun minulla oli mäyräkoira, minua auttoi aina, kun painoin naamani sen mahaan ja pörrötin. Pörröterapia auttaa aina :)

Hei Marja, anteeksi, että kommenttisi oli jäänyt suodattimeen.

Todellinen välittäminen on tosiaan kadonnut. Sellainen vanhanaikainen naapurista, sukulaisesta ja kylänmiehestä huolen kantaminen on historiaa. Sodan jälkeen ei ollut kriisiapua (tosin kaikki olivat kriisissä, joten kuka sitä olisi antanutkaan) mutta ihmiset selvisivät kutakuinkin toisten ihmisten välittämisen avulla. Oletan.

Pörröteparia todellakin auttaa! Onneksi allergialääkeen annostus on nostettu tuplaan niin en saa oireita kun tungen nassua kissan masuun. Saispa pehmeän tyynyn joka kehräisi kun kissa, kissalla kun menee hermot kun ängen jatkuvasti kiinni. ;)

Pohdin tuossa yksi päivä bussissa mksi suruliputuksia ei enää näe talojen pihoissa. Mihin ne on kadonneet? Eikö ihmiset enää kuole kotona vai eikö kuolemia enää huomata?

Enpä ole tullut ajatelleeksi tuota suruliputusta mutta nyt kun mainitsit, niin tottahan tuo. Kerrostaloissa pitää suruliputus pyytää huoltoyhtiöltä. Mahtaako se olla maksullista? Tai ehkä ei kehdata pyytää ylimääräistä palvelua.

Sano kissalle terveisiä, että kehrää vaan eikä ruputa. Parempaa äitiä saa hakea.