Tarinan lopussa on opetus
Aikoinaan, noin tuhat vuotta sitten, kun Virkanainen kävi koulua pikkukaupungissa metsän reunan opinahjossa, oli meillä syksyisin liikuntatunneilla suunnistusta. Sitä harrastettiin heti sen jälkeen, kun pesäpallokelit olivat loppuneet ja ennen kuin hiihtokelit olivat alkaneet. Suunnistus tapahtui sillä tavalla, että luokka siirtyi läheiseen, tutustakin tutumpaan metsään [siellä oli tupakkia polteltu useampi vuosi välitunneilla] ja meille lykättiin kartat ja kompassit ja sanottiin, että tuonne päin. En tajunnut kartasta yhtään mitään ja kompassista ehkä hiukan vähemmän. Mutta se ei minua haitannut, sillä siihen aikaan oli jo maa riitteessä ja edellä juoksevat, paremmin välineitä tuntevat koulukkaat jättivät jälkeensä oikein mainiosti tampatun lopun, jota myöden löysin rastilta rastille ja viimeisenä maaliin. Sitäpaisti tunsin metsän kuin omat taskuni.
Niillä suunnistustaidoilla olen sittemmin pärjäillyt. Aina eiliseen saakka, jolloin päätimme Erityisavustajan kanssa kartoittaa yhden pienen palan isänmaata. Olimme hankkineet kartoitettavan alueen kartan ja lisäksi partiokaupasta oikein kompassin jo viime syksynä mutta aina, kun niitä olisi tarvittu, niitä ei olekaan tarvittu, koska retkeilypolut ovat osoittautuneet varsin hyvin viitoitetuiksi. Eilen päätin silti ennen metsään ampautumista täyttää tiedoissani piilleen kompassin mentävän tietoaukon ja katsoin netistä ohjeet. Helppoa kuin heinänteko, ajattelin ja sitten eikun matkaan.
Valitsimme kansallispuistossa ympyräreitin, jonka pituus tuntui sopivalta asfalttiviidakkoon tottuneille vartaloillemme. Viiden kilometrin kohdalla paistelimme herkulliset Wurstin biisonimakkarat ja jatkoimme tyyväisinä matkaa. Tulentekopaikalta lähti kaksi polkua, joista molemmista erkani vielä kaksi polkua, joten otin kartan, kompasiin ja tuoreet suunnistustaitoni esiin. Asettelin kompassin ja suuntimat ja pohjoisneulan paikalleen ja käänsin rintamasuunnan nuolen osoittamaan metsikköön. Siellä olikin onneksi polku. Sinne siis. Hetken matkan päästä polulta erkani toinen polku, jonne näytti viitta 5,2 kilometriä sinne, minne olimme menossa. Paitsi, että se oli meidän sekä kartan ja kompasiin että seurueen yleisen suuntavaiston vastaisesti väärä suunta. Päättelimme näinollen, että viitta osoitti rengaspolun sitä päätä, josta juuri olimme tulossa ja otimme suuntimat vastakkaiseen suuntaan.
Käveltyämme h-y-v-i-n pitkään alkoi epäilys kalvaa, koska kartan mukaan meille olisi pitänyt aueta polku vasemmalle aikapäiviä sitten. Käännyimme takaisin mutta ei sieltä mitään poikkeavaa polkua löytynyt, joten jatkoimme taas matkaa ensin valittuun suuntaan. Kunnes vastaamme tuli maantie, jota ei kartassa ollut. Onneksi Erityisavusta muisti, että repussa on navigaattori, joka sitten näppärästi ilmoittikin, mikä edessämme oleva tie on nimiään. Mutta edelleenkään sitä ei löytynyt kartalta. Mikä saattoi johtua siitä, että olimme ihan muualla kartalla kuin oletin: kävelleet kilometritolkulla päinvastaiseen suuntaan. Kyseinen tie yllättäen olikin merkitty juuri sinne, kilometrien päähän siitä, missä seisoimme. Tai siis. Mehän seisoimme kilometrien päässä sieltä, missä olisi pitänyt..
Mitä tästä opimme? Lakatkaa lapset polttamasta tupakkia siellä koulun metsissä. Älkääkä koskaan kulkeko toisten jalanjäljissä.
Jälkipuheet
Minäkin olen aina ihmetellyt, mitä hyötyä metsässä eksyksissä on tietää, missä on pohjoinen. Olisi paljon enemmän käyttöä kompassille, joka näyttäisi suunnan, jossa oma auto on.
Siinä vaiheessa, kun epäilys eksymisestä alkoi kalvaa, katselin taivaalle, että missä se on se aurinko ja arvioin kellonaikaa ja siitä, että onko se jo laskeutumassa länteen, jonka jälkeen käänsin karttaa siihen asentoon, minne polku vei ja katsoin taas aurinkoa ja totesin, että pohjoinen on tuolla. Sitten muistelin, mitä sanottiin naavan kasvamisesta puun pohjoisella tai eteläisellä kyljellä mutta en nähnyt naavaa missään.
Kun olin todennut pohjoisen paikan (auton parkkipaikka oli pohjoisessa oletetusta sijainnista), totesin käveleväni ihan oikeaan suuntaan.
Luonto voisi hiukan tarkentaa vinkkejään. Tai edes kasvattaa sitä naavaa.
Minä en polttanut silloinkaan tupakkaa kun metsikössä oltiin mutta kartta ja kompassi ovat silti ihan hepreaa... Enkä edes perässä kulkenut vaan loikin luokan pisimmillä koivilla (siihen aikaan olin pitkä vielä...) yli mättäiden ja olin silti aina viimeinen. Tutussa metsässä ei eksyä voinut.
Sisäinen kompassini näyttää aina peilikuvana minne mennä. Paitsi jos ajattelen, että nyt teenkin päinvastoin, silloin olisin kerrankin tehnyt oikean valinnan...
Hassua muuten: minäkin olin silloin luokan pisin. Kasvoin nopeasti ja tehokkaasti kaikki puolitoista metriä enkä ymmärtänyt silloin nauttia tunteesta, että saa katsoa ihmisiä alaspäin.
Mutta tuopa se onkin mielenkiintoista tuo peilikuvajuttu. Noin nimittäin minäkin teen. Jos vieraassa kaupungissa kuljen katua pisteestä A kohti B:tä ja poikkean kauppaan, niin satavarmasti kaupasta tultuani käännyn suuntaan A, kun olen siis jatkamassa suuntaan B. Jatkan kunnes alkaa tuntua liian tutulta. Ja tätä jokaisen kaupan kohdalla. Ja loputtomiin. Sama toistuu titenkin iltaisin pubeissa poikkeamisia.
Siksi minun hotellini täytyy sijaita jonkun korkean rakennuksen vieressä tai joen varrella. Tosin joen vartta voi kävellä melko kauan väärään suuntaan.
Minä taas olin se joka kiisi radat läpi tukka hulmuten ja jouduin (kärsien) odottelemaan ja lopuksi kuuntelemaan, kuinka kaikki oli eksyny ja kuinka tyhmää olikaan ollu.
Suunnistushan on silkkaa hienoutta!
En ymmärrä miks on niin epäsuotavaa joutua välillä vähän eksyksiin. Ainahan sieltä löytää pois, senkun vaan kulkee johonkin suuntaan. Eksyksiin jää ainostaan, jos istuu kivelle odottamaan.
Ja kompassista ja pohjoissuunnan tietämisestähän on se hyöty, että silloin voi kulkea suoraan johonkin suuntaan (esim. sinne pohjoiseen tai halutessaan vaikka koilliseen).
Tämä auttaa eksymisen jälkeen siten, että ei ala vahingossa kulkemaan isoa ympyrää. Mikä itse asiassa tapahtuu hyvinkin helposti.
Eksyksiin joutuminen on erityisen mukavaa kaupungissa, mieluummin ulkomailla ja lomalla. Mutta metsässä tulee melko pian äitiä ikävä.