Aikoinaan, noin tuhat vuotta sitten, kun Virkanainen kävi koulua pikkukaupungissa metsän reunan opinahjossa, oli meillä syksyisin liikuntatunneilla suunnistusta. Sitä harrastettiin heti sen jälkeen, kun pesäpallokelit olivat loppuneet ja ennen kuin hiihtokelit olivat alkaneet. Suunnistus tapahtui sillä tavalla, että luokka siirtyi läheiseen, tutustakin tutumpaan metsään [siellä oli tupakkia polteltu useampi vuosi välitunneilla] ja meille lykättiin kartat ja kompassit ja sanottiin, että tuonne päin. En tajunnut kartasta yhtään mitään ja kompassista ehkä hiukan vähemmän. Mutta se ei minua haitannut, sillä siihen aikaan oli jo maa riitteessä ja edellä juoksevat, paremmin välineitä tuntevat koulukkaat jättivät jälkeensä oikein mainiosti tampatun lopun, jota myöden löysin rastilta rastille ja viimeisenä maaliin. Sitäpaisti tunsin metsän kuin omat taskuni.

Niillä suunnistustaidoilla olen sittemmin pärjäillyt. Aina eiliseen saakka, jolloin päätimme Erityisavustajan kanssa kartoittaa yhden pienen palan isänmaata. Olimme hankkineet kartoitettavan alueen kartan ja lisäksi partiokaupasta oikein kompassin jo viime syksynä mutta aina, kun niitä olisi tarvittu, niitä ei olekaan tarvittu, koska retkeilypolut ovat osoittautuneet varsin hyvin viitoitetuiksi. Eilen päätin silti ennen metsään ampautumista täyttää tiedoissani piilleen kompassin mentävän tietoaukon ja katsoin netistä ohjeet. Helppoa kuin heinänteko, ajattelin ja sitten eikun matkaan.

Valitsimme kansallispuistossa ympyräreitin, jonka pituus tuntui sopivalta asfalttiviidakkoon tottuneille vartaloillemme. Viiden kilometrin kohdalla paistelimme herkulliset Wurstin biisonimakkarat ja jatkoimme tyyväisinä matkaa. Tulentekopaikalta lähti kaksi polkua, joista molemmista erkani vielä kaksi polkua, joten otin kartan, kompasiin ja tuoreet suunnistustaitoni esiin. Asettelin kompassin ja suuntimat ja pohjoisneulan paikalleen ja käänsin rintamasuunnan nuolen osoittamaan metsikköön. Siellä olikin onneksi polku. Sinne siis. Hetken matkan päästä polulta erkani toinen polku, jonne näytti viitta 5,2 kilometriä sinne, minne olimme menossa. Paitsi, että se oli meidän sekä kartan ja kompasiin että seurueen yleisen suuntavaiston vastaisesti väärä suunta. Päättelimme näinollen, että viitta osoitti rengaspolun sitä päätä, josta juuri olimme tulossa ja otimme suuntimat vastakkaiseen suuntaan.

Käveltyämme h-y-v-i-n pitkään alkoi epäilys kalvaa, koska kartan mukaan meille olisi pitänyt aueta polku vasemmalle aikapäiviä sitten. Käännyimme takaisin mutta ei sieltä mitään poikkeavaa polkua löytynyt, joten jatkoimme taas matkaa ensin valittuun suuntaan. Kunnes vastaamme tuli maantie, jota ei kartassa ollut. Onneksi Erityisavusta muisti, että repussa on navigaattori, joka sitten näppärästi ilmoittikin, mikä edessämme oleva tie on nimiään. Mutta edelleenkään sitä ei löytynyt kartalta. Mikä saattoi johtua siitä, että olimme ihan muualla kartalla kuin oletin: kävelleet kilometritolkulla päinvastaiseen suuntaan. Kyseinen tie yllättäen olikin merkitty juuri sinne, kilometrien päähän siitä, missä seisoimme. Tai siis. Mehän seisoimme kilometrien päässä sieltä, missä olisi pitänyt..

Mitä tästä opimme? Lakatkaa lapset polttamasta tupakkia siellä koulun metsissä. Älkääkä koskaan kulkeko toisten jalanjäljissä.