Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Jo joutui armas aika

Kirjoitti: mea 07:09 | Jälkipuheet (30)

Miettikääpä tätä. Kun 156-senttinen mieluusti ostaisi sellaiset lyhyemmät housut, niin arvatkaapa, minkä näköiset ne on. No juurikin samanlaiset kuin Burberry-rouvilla prässi-Burberry-housut, joiden lahkeet yltävät naftisti nilkan kiukkuluun kohdalle.

Minäpä sitten perehtymään tarkemmin tähän nimenomaiseen housugenreen ja havaitsin, että niitä on joko 2/3- tai 3/4-lahkeella. Ja sitten kaprit ja high water -housut ja herramunvereni: glamdiggersit ja cargo pantsit. Ja sitten kaupunki on täynnä teinejä, joilla on sortsit ja legginsit.

Voi. Hyvänen. Aika.

Kirjoitti: mea 18:14 | Jälkipuheet (2)

On asioita, joita on niin vaan vaikea ymmärtää. Esimerkiksi. Jos konsertissa tahikkas kokouksessa jonkun kännykkä soi, niin tasan varmasti se on juuri se känny, jossa on kaikkein typerin ikinä soittoääni. Ja se soi KOVAA. Eikä se koskaan ikinä löydy sieltä laukun pohjalta näppärästi. Ja sitten siihen pitää vastata sillä tavalla HILJAA KUISKAAMALLA, että koko sali vaikenee hämmentyneenä kuulemaan, että äiti nyt ei juuri pääse mutta ota sieltä pakastimesta jäätelöä, äiti tuo kaupasta sitten pitsaa.

Enkä sinuakaan äitykkä ymmärrä, joka oman vaaleanpunanuttuisen, keksimisen ilosta KILJUVAN natiaisen siinä rattaissa annat painella bussin Stop-nappilaa kaiken aikaa. Uudelleen ja uudelleen. Niin, että bussi pysähtyy suotta jokjumalan pysäkillä. Ja oikein kannustat riiviötä kehumalla, kuinka etevä se on ja vielä kerjäät muilta katsein ihailua neropatille.

Vaikeaa on iltapäivälehdiläkin. Kun ei osaa päättää, että onko se Tanja nyt surullinen vai oikein hyvällä mielellä. No. Tällä kertaa ei nyt kuitenkaan pohdita, onko Tanjan tukka mummo vai kuohkea.

Kirjoitti: mea 13:52 | Jälkipuheet (0)

Koleista keleistä on helppo päätellä, että kesä käynnistyy tuotapikaa. Jotta ennen lomia kaikki halukkaat voisivat ripustaa kustannuspaikkansa maisemaeriösärmiin kesäkuukausia ilahduttamaan toimitukseltamme paljon kysytyn puolipoikavuotiskalenterin jatko-osan, julkaisemme kesäpainoksen poikkeuksellisesti kvartaaliversiona.

Heinäkuun poikakuvassa olisi Makoto Nagano, tuo veret seisauttava kalastaja ja kaikkien aikojen Ninja Warrior, joka Näsijärvellä kesämyrskyssä kouristelevan kalastusaluksensa vaarallisen kaltevalta ja sadeveden liukastamalla kannella urheasti taistellen nostaisi koko 158-senttisen jäntevän lihaksikkaan vartalonsa voimin haukiverkot vedestä ja heittäisi olkansa yli veitikkamaisesti hymyillen vonkalemaisen petokalan työpöydälle ja hetken kuluttua tarjoilisi sushia eräälle tamperelaiselle nimeltä mainitsemattomalle virkanaiselle, joka söisi tikkuisen kalan autuaasti kuolaten.

Elokuun poikana Gunvald olisi juuri ratkonut visaisen murhamysteerin ja kietaissut popliinitakkinsa kaulukset pystyyn ja katoaisi poissaolevan intensiivisesti sisimpäänsä katsoen pimenevään elokuun yöhön.

Syyskuun poika Isä Mitro olisi astumassa ulos punaisesta Alfa Romeostaan, jonka hän olisi juuri parkkeerannut huolettomasti tsasounansa eteen. Syyskuun viimeiset auringonsäteet valaisisivat viistosti hänen kasvojaan kuin ortodoksikirkon tornien vastamaalattuihin risteihin osuvat Ratinan urheilukentän loistevalot. Intiaanikesän leppeät tuulet leuhuttelisivat Isän mustan viitan liepeitä kuin ennustaen synkkää ja myrskyistä syksyä mutta hänen aurinkoinen hymynsä kirkastaisi hämäräksi taipuvan illan valaisten tsasounan pihamaan kuin lokakuisen aamun vastasatanut lumi.

Kirjoitti: mea 18:25 | Jälkipuheet (7)

Aikoinaan, noin tuhat vuotta sitten, kun Virkanainen kävi koulua pikkukaupungissa metsän reunan opinahjossa, oli meillä syksyisin liikuntatunneilla suunnistusta. Sitä harrastettiin heti sen jälkeen, kun pesäpallokelit olivat loppuneet ja ennen kuin hiihtokelit olivat alkaneet. Suunnistus tapahtui sillä tavalla, että luokka siirtyi läheiseen, tutustakin tutumpaan metsään [siellä oli tupakkia polteltu useampi vuosi välitunneilla] ja meille lykättiin kartat ja kompassit ja sanottiin, että tuonne päin. En tajunnut kartasta yhtään mitään ja kompassista ehkä hiukan vähemmän. Mutta se ei minua haitannut, sillä siihen aikaan oli jo maa riitteessä ja edellä juoksevat, paremmin välineitä tuntevat koulukkaat jättivät jälkeensä oikein mainiosti tampatun lopun, jota myöden löysin rastilta rastille ja viimeisenä maaliin. Sitäpaisti tunsin metsän kuin omat taskuni.

Niillä suunnistustaidoilla olen sittemmin pärjäillyt. Aina eiliseen saakka, jolloin päätimme Erityisavustajan kanssa kartoittaa yhden pienen palan isänmaata. Olimme hankkineet kartoitettavan alueen kartan ja lisäksi partiokaupasta oikein kompassin jo viime syksynä mutta aina, kun niitä olisi tarvittu, niitä ei olekaan tarvittu, koska retkeilypolut ovat osoittautuneet varsin hyvin viitoitetuiksi. Eilen päätin silti ennen metsään ampautumista täyttää tiedoissani piilleen kompassin mentävän tietoaukon ja katsoin netistä ohjeet. Helppoa kuin heinänteko, ajattelin ja sitten eikun matkaan.

Valitsimme kansallispuistossa ympyräreitin, jonka pituus tuntui sopivalta asfalttiviidakkoon tottuneille vartaloillemme. Viiden kilometrin kohdalla paistelimme herkulliset Wurstin biisonimakkarat ja jatkoimme tyyväisinä matkaa. Tulentekopaikalta lähti kaksi polkua, joista molemmista erkani vielä kaksi polkua, joten otin kartan, kompasiin ja tuoreet suunnistustaitoni esiin. Asettelin kompassin ja suuntimat ja pohjoisneulan paikalleen ja käänsin rintamasuunnan nuolen osoittamaan metsikköön. Siellä olikin onneksi polku. Sinne siis. Hetken matkan päästä polulta erkani toinen polku, jonne näytti viitta 5,2 kilometriä sinne, minne olimme menossa. Paitsi, että se oli meidän sekä kartan ja kompasiin että seurueen yleisen suuntavaiston vastaisesti väärä suunta. Päättelimme näinollen, että viitta osoitti rengaspolun sitä päätä, josta juuri olimme tulossa ja otimme suuntimat vastakkaiseen suuntaan.

Käveltyämme h-y-v-i-n pitkään alkoi epäilys kalvaa, koska kartan mukaan meille olisi pitänyt aueta polku vasemmalle aikapäiviä sitten. Käännyimme takaisin mutta ei sieltä mitään poikkeavaa polkua löytynyt, joten jatkoimme taas matkaa ensin valittuun suuntaan. Kunnes vastaamme tuli maantie, jota ei kartassa ollut. Onneksi Erityisavusta muisti, että repussa on navigaattori, joka sitten näppärästi ilmoittikin, mikä edessämme oleva tie on nimiään. Mutta edelleenkään sitä ei löytynyt kartalta. Mikä saattoi johtua siitä, että olimme ihan muualla kartalla kuin oletin: kävelleet kilometritolkulla päinvastaiseen suuntaan. Kyseinen tie yllättäen olikin merkitty juuri sinne, kilometrien päähän siitä, missä seisoimme. Tai siis. Mehän seisoimme kilometrien päässä sieltä, missä olisi pitänyt..

Mitä tästä opimme? Lakatkaa lapset polttamasta tupakkia siellä koulun metsissä. Älkääkä koskaan kulkeko toisten jalanjäljissä.

Kirjoitti: mea 10:36 | Jälkipuheet (6)

Toimitukseltamme on guugleitse tiedusteltu, että pettääkö mies jos se polttaa kynttilöitä "yksin".

Kiperä tilanne. Mutta yritän nyt kuitenkin auttaa kysyjää ahdingostaan. Olenhan lähes jonkinlaisessa velvoituksen tilassakin, parisuhteet kun olen erääksi ydinraportointialueekseni ilmoittanut.

Mutta asiaan. Kynttilöiden polttamistahan pidetään yleisesti perin romantillisena harrastuksena. Tosiasiassa mies kuitenkin vain haluaa kieltää todellisuuden ympäriltään. Sellaiset kuten pesemättömät ikkunat, ruma puoliso ja housunkauluksensa päällä kellahteleva pehmovyöhyke. Kynttilänpolttoharraste viittaa toisaalta vahvasti myös pihjuuteen ja maksamattomaan sähkölaskuun, josta johtuvasta pimeyden tilasta aiheutuu kaikenlaista harmia. Myös tätä "yksinäisyyttä", nainen kun ei järin innosta puhkuen pyri pihin miehen kumppaniksi. Mutta kysyjä voi heittää huolen pois. Jos nimittäin mies pettäisi, hän toki polttaisi kynttilöitä petoskumppaninsa kanssa.

On tämä kuitenkin sen verran kiperä tapaus, että taitaa tarvita toisenkin mielipiteen. Lähetänpä ongelman City-lehden Walterille.

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (2)

Niinku miksi sitä juttua kutsutaan, joka on esimerkiksi webbisivulla, sitä sellaista pientä kuvaa, joka on vähän niinku nappula, jota painamalla pääsee eteenpäin mutta ei ole ihan linkki, kun se on kuitenkin pieni kuva? Onko se ikoni vai nappula vai painike vai kuvake, kysyi käyttöohjeen laatija.

Napike, sanoin minä. Se on NAPIKE.

Koska olen näin näppärällä päällä, kerron, että postaukset, entryt, merkinnät, päreet, vuolut, polkkaukset ja jopa aurinkolaivat voitte nyt unohtaa. Ja tiedoksi etenkin sinne toimituksiin, jotka nimittelette näitä yksittäisiä blogimerkintöjä blogeiksi, että virallinen raatimme kastaa nämä merkinnät nyt postakkeiksi. Tämä on siis POSTAKE.

Vähänkö olen näppärikkö.

Itse asiassa Neiti on hyvin hyvin huonolla tuulella. Niin huonolla, ettei ruoka edes maistu. Pahinta on, ettei Neiti tiedä, miksi tuuli on paha. Jos se olisi yhtäänkään parempi, ruoka maistuisi ja sekin olisi paha. Jos taas tyynen tasainen, ruoka vasta maistuisikin, mikä olisi erityisen paha. Pahalla päällä ajatus kulkee aina hyvin, mikä on hyvä. Eikä silloin maistu se ruokakaan, mikä on oikein hyvä. Näin ollen kaikki on hyvin. Kohta varmaan maistuu ruoka taas turhan hyvin, mikä on paha.

Tästä tule taas yhtään mitään.

Kirjoitti: mea 18:30 | Jälkipuheet (4)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Kaksi

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (6)

Lounasravintolan pitkän pöydän ääressä istuu pukumiehiä keskustellen kovaan ääneen. Heidän kantavat äänensä tarttuvat viereisten pöytien alttiisiin korviin. Miehet parjaavat pääomaverotusta, manailevat liian pieniä palkankorotuksia ja sitä, että se uusi vastaanottoapulainen on ihan p*****stä. Yksi haukkuu tuohtuneena järjestelmää, joka pakottaa tekemään rangaistusvuoroja Takaperähikiän terveyskeskuksessa.

Lääkäreitä. Eivät sentään polemihdi potilaiden umpisuolia ja suonikohjuja. Vaan eipä sellaiset tietenkään, onneksi, jaksa kiinnostaa, kun on tärkeämpääkin pohdittavaa.

Ikuista ahdistustahan se on tämä työmiehen elämä.

Kirjoitti: mea 11:46 | Jälkipuheet (4)

Arvaan, että lukijani palanevat halusta kuulla, kuinka ne minun miesasiani edistyvät? No. Kerron silti.

Sen Reiskanhan siis piti soittaa minulle heti seuraavalla viikolla eli kuukausi sitten. Eipä tietenkään soittanut. Olin mallaillut ja teippaillut tapettimalleja seinille kyllästymiseen asti löytämättä mieleistäni [ostin jopa navigaattorin, notta osaisin ajella rautiaan ja mitä niitä nyt on koorautoja]. Ei mitään. Paitsi että seinät ovat edelleen nuhjuiset ja naulareikäiset ja nyt myös teipinrepimän repaleiset. Mutta ei sev väliä, ajattelin: talvella on pimeätä ja kesällä en juurikaan ole kotona. Olkoon siis Reiska. Miehet! Hmph!

Päätin tehdä muita sijoituksia.

Josta tulikin mieleeni, että miesten on taas niin helpompaa. Ei tarvi kuin naapurin Paten heläyttää uudella kaupunkimaasturidiisselillä pihattoon perässään uusi ja entistä mahtisempi vene, kaivaa takaloosterista suurempi viehe ja isommat kahluusaappaat, niin johan tietää Arska, mihin sijoittaa. Jo kohta on hän vilkuilemassa pankkitiliään, josko isommat ja kromatummat vehkeet olisi ostaa. Vaan annapa olla, kun on nainen, on niin vaikeampaa, kun ei tiedä, mihin sijoittaisi.

Jotain pysyvää sen pitäisi olla. Jotain, joka kulkisi mukana kesät talvet. Jotain, josta koituisi iloa ehken enemmän kuin makkarin tapeteista. Päätin siis sijoittaa remonttirahat itseeni.

Kirjoitti: mea 19:39 | Jälkipuheet (12)

Nainen ja mies lähtevät kolmen yön ja kahden päivän viikonloppumatkalle.

Nainen pakkaa mukaan kahdet eri väriset farkut ja niihin tietenkin molempiin sopivat kengät (yhteensä neljät, koska ei tiedä, tarvitaanko umpi- vai sandaalikenkiä ja minkä värinen mieli sattuu olemaan), neljä villapaitaa (musta, harmaa ja kaksi valkoista, koska edelleenkään ei voi tietää, onko musta, harmaa vai valkoinen fiilis), kuusi T-paitaa (eri värisiä eri pituisilla hihoilla, mieliala-, ilmasto-, kenkä-, villapaita- ja farkkuvaihtoehdot huomioiden). Lisäksi mukana pitää olla kevyt untuvapusakka, jos on kylmä sekä sateen pitävä takki, jos sataa ja luontoon sopiva kurapuku maastokenkineen, jos ulkoilututtaa ja lisäksi mahdollisia lämpimiä ilmoja varten kaprit ja kevyt tuulitakki. Ja tietenkin sekä valkoisiin että mustiin päällysvaatteisiin sopivat oikean väriset alusvaatteet ja mustiin ja valkoisiin kenkiin sopivat sukat. Ja ropparasva, käsirasva, naamarasva, sampoo, hoitoaine, mousse, geeli, hiuslakka sekä iso pussillinen meikkejä unohtamatta hammaslankaa, -harjaa ja tahnaa. Ja fööni, harjakiharrin, peili, harja ja kampa.

Mies laskee, että kolme yötä, siis kolmet kalsarit, sukat ja T-paitaa. Ja deodorantti ja hammasharja. Lisäksi hän ottaa yhden kauluspaidan, jos sattuu menojalka vipahtamaan.

Matkalla nainen viettää suurimman osan ajastaan mieheltä lainatussa kauluspaidassa.

Kirjoitti: mea 17:15 | Jälkipuheet (13)

Klikkaa kuva isommaksi.

1 artikla: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Valokuvatorstai / Ihmisoikeudet
Bloggers Unite for Human Rights

Kirjoitti: mea 10:10 | Jälkipuheet (7)

Ankeaa huomata, että olen ollut lähes koko ikäni väärässä. Olen niitä naisia, jotka ovat tyytyneet hiljaa itsekseen jupisten vallitseviin suhdanteisiin vaikka asia tai palvelu on ollut luvattua huonompaa / vanhentunutta / hinta-laatusuhteeltaan epäasiallista tai ei ole muuten vain vastannut kuvattua. Olen asunut likaisissa hotelleissa, syönyt jäähtynyttä mutta silti kallista ravintolaruokaa, nieleskellen sopeutunut heikkoon laatuun vaikka hinta ei ole ollut millään mittarilla heikko, ottanut nöyrästi vastaan syytöksiä asioista, joita en ole tehnyt ja nöyrtynyt ylihinnoiteltuihin ala-arvoisiin palveluihin.

Ja minkähän tähden? Koska olen kiltti ja vähän nössö ja äidin sillä tavalla kasvattama, että asioihin pitää tyytyä ja nöyrästi nielemän.

Silmäni ovat avautumassa. Olen uskaltanut kerran sanoa, että pihvi on raaka ja minulle tehtiin uusi. Toisen kerran kerroin, että ruoka on kylmää ja sain hyvitystä. Töissä olen saanut apujoukkoja, kun olen vain kertonut tarvitsevani. Tässä yhtenä päivänä huomasin sattumalta, että kesällä kongressimatkaani varten varatussa ja jo maksetussa hotellissa on hometta. Sain hotellin vaihdettua ilman rutkutusta. Blogilistakin petraa juoksuaan kuin sika pienenä, kun vähän valitettiin. Minkä tähden minulle ei äiti kertonut, että maailmassa saa oikeutta vain, jos sitä pyytää.

Nyt kun vielä oppisin reilusti vaatimaan, että minulle kalliisti myyty kahvikupillinen on sitä mitä sanoo olevansa. Kahvia. Vastuuni tuntevana tamperelaisena kuluttajana katson asialliseksi ilmoittaa, että älkää tilatko Vohvelikahvilassa cappuccinoa [miksei sitä voi reilusti kirjoittaa auki kaputsiinoksi]. Ellette sitten ole sitä mieltä, että reipas desi keittimen huuhdevettä kuorrutettuna vesivaahdolla on melkein kolmen euron arvoista. Minun koko keittimeni ei maksanut paljon enempää ja sen tekemä kahvi on gigaziljoona kertaa parempaa. Vaan enpä mene toiste.

Kirjoitti: mea 19:34 | Jälkipuheet (10)

En lakkaa hämmästymästä yhä uudelleen sitä itselleni avautumatonta seikkaa, että miten rahaa, kriisiapua, vertaisverkkoa, kädestäpitelijää ja joka lajin päivystävää asiantuntijaa löytyy joka Suomen kolkkaan kaikelle kansalle aina, kun yksikin suomalainen on ulkomailla ehkä mahdollisesti vaarassa tai onnettomuudessa. Ymmärrän toki omaisten hädän. Mutta että ihan meidän jokaisen pitäisi tuntea tarvetta kriisiapuun, kynttilämeren rakentamiseen ja hiljaiseen hetkeen aina, kun maailmalla joku tuntematon suomalainen reppumatkailija on ehkä kadonnut tai moottoripyöräilijä kaahannut itsenä hengiltä tai rattijuoppo ajanut pahki bussiin.

Miten kaikkeen vouhkaamiseen ja yyberjärjestelyihin löytyy aina apua ja rahaa kuin polkaisemalla. Samaan aikaan sairaaloiden jonoihin kuolee ihmisiä joka päivä. Joka päivä jossain joku jonottaa työkyvyttömänä lonkkaleikkaukseen kolmatta vuotta. Joka päivä jossain on ihmisiä, jotka eivät saa apua masennukseen. Joka päivä hymyilee sinullekin jossain ihminen, joka tarvitsisi apua, vertaistukea, olkapäätä tai auttavaa kättä, jotta pääsisi uuden elämän alkuun. Joka päivä kohtaat luultavasti ihmisen, joka on alistettu ja ahdistunut kotiväkivallan uhri. He kaikki huutavat apua tavallaan, yksi äärimmäisin keinoin ja toinen hiljaa silmiin katsoen. Ja joka päivä joku ei enää jaksa.

Mutta heitä ei kukaan auta. Kun ei ole rahaa. Ja kun ei ole resursseja. Eikä toisten ihmisten elämään voi sekaantuakaan.

Kirjoitti: mea 20:31 | Jälkipuheet (16)

Menopaussi-verkkojulkaisu selvitti kirjojen omistamista kirjaston ovensuussa kyselemälllä. Puolet Kirjat kunniaan 2008 -kyselyyn vastanneista reilusta kymmenestä henkilöstä lukee myös itse kirjoja.

Kirjan valintaan vaikuttaa kyselyn mukaan eniten aihepiiri. Tärkeimmiksi valintakriteereiksi ilmoitettiin harrastukseen liittyvä aihealue, työhön liittyvä aihealue, kirjan asiantuntevuus ja kirjoittajan henkilö.

Vastanneista kirjoja pitävistä 85 prosenttia lukee kirjoja useammin kuin neljä kertaa viikossa ja 55 prosenttia useammin kuin kymmenen kertaa viikossa. Vailla omia kirjoja olevista vain 14 prosenttia yltää tähän aktiivisuustasoon.

Niistä vastaajista, jotka eivät itse pidä kirjoja, 11 prosenttia ei myöskään koskaan lue niitä. Samoista vastaajista 23 prosenttia lukee niitä harvemmin kuin kerran viikossa. Kirjattomista 44 prosenttia lukee vain yhtä tai kahta kirjaa viikossa.

Kyselyyn vastanneista 77 prosenttia pitää sanomalehtiä ja säännöllisesti lukemiaan kirjoja luotettavina, kun vain 52 prosenttia vastanneista luottaa verkkojulkaisuihin.

Ehdotuksia hyvistä kirjoista kertyi liian monta kappaletta ja siksi menopaussi-verkkojulkaisun edustajan vetämä yhden hengen tuomaristo on valinnut voittajan ihan oman mieltymyksensä mukaan omasta hyllystään.

[Miten sen nyt ottaa]

Kirjoitti: mea 16:04 | Jälkipuheet (0)

Näistä minun höpötyksistäni viis. Mutta onko nyt niin, että näiden Käyttöehtojen mukaan Sanoma Digital Oy:llä on oikeus käyttää (ml. linkittää) ja julkaista uudelleen korvauksetta, muunneltuna tai alkuperäisessä muodossaan minun blogissani julkaisemia ja omia ottamiani valokuvia Palvelussa ja sen markkinoinnissa sekä Palveluntarjoajan ja sen kanssa kulloinkin samaan konserniin kuuluvien yritysten tiedonvälitys-, pr- tai muussa liiketoiminnassa. [kohta 4.8]?

Siiskö Sanoma Digital ja samaan konserniin kuuluvat yritykset, kuten Hesari ja SanomaWSOY, voivat käyttää ottamiani valokuvia täysin ilmaiseksi parhaaksi katsomallaan tavalla missä tahansa liiketoiminnassaan minulta erikseen mitään kysymättä, koska olen hyväksynyt käyttöehdot [hyväksyin ne tietämättäni, kun avasin uuden Blogilistan]? Kuvan ottaneella on silti, tietenkin, juridinen vastuu kuvastaan. Eli jos vaikka SanomaWSOY tai mikä tahansa kulloinenkin konserniin kuuluva päättäisi käyttää vaikka vuosi sitten ottamaani, vanhan listan aikoihin julkaisemaani valokuvaa kirjan kannessa ja kuvassa takavasemmalla puolivahingossa puistonpenkillä notkuva heppu haluaisi haastaa jonkun oikeuteen, kun ei saanut korvausta pärstänsä käytöstä, niin se joku siellä oikeudessa olisin minä.

Tiedän. Eihän sellainen ole mahdollista. Eihän? Nyt taitaa alkaa aika paljon pelottaa.

Kirjoitti: mea 06:06 | Jälkipuheet (5)

Täyteen ahtautuneessa pubissa äitienpäivän iltapäivässä on tiivis tunnelma. Terassilla on vain muutama mies ja yksi nainen mutta sisällä hämärässä pubissa kaikki istumapaikat ja baaritiskin vierusta ovat tiukasti miehitettyinä.

Terassilta keinahtelee sisään hämärään pubiin kesäisesti pukeutunut nainen. Yläkroppaa peittää pelkkä T-paita, jonka ennestään pinkeän etumuksen poikittain olkapäältä lantiolle kulkeva marikassin olkahihna halkoo kahdeksi houkuttelevan näköiseksi kesäiseksi kukkulaksi. Nainen hämmentyy hetkeksi, koska pubillinen miehiä on kääntyneinä ulko-ovelle päin kuin vastaanottokomitea. Nainen tietää, että päästäkseen puuteroimaan pubin perälle, hänen täytyy ylittää keskilattia ja kohdata kaikki nuo katseet. Hämmentyneenä hän lähtee varovasti pujottautumaan katse alas luotuna kohti naistenhuonetta läpi ahneiden silmäparien tuijotuksen.

Miesten katseet eivät edes nuolaise naisen muotoja vaan pysyvät herpaantumatta suunnattuina ulko-ovelle yläviistoon. Oven yläpuolella isolla screenillä Kovalaisella on juuri jotain vaikeuksia eikä Räikköselläkään mene hyvin.

Kirjoitti: mea 10:39 | Jälkipuheet (0)

Eiköhän me polkkaajat olla yhtä mieltä siitä, että silloin kun sanomisen aika ja tarve on, niin silloin kirjoitetaann ja halutaan se julki nythetivälittömästi. Sillä siunaaman hetkellä. Usein ihan jo syystäkin, koskapa meissä on niitäkin, jotka ovat ajassa kiinni kuin punkki sääressä ja uusi asia on uusi vain hetken. Neljän tunnin tai yhdeksän tai ehkä vuorokauden päästä juttu on jo vanha. Ja kun se kätevä namiskakin, jolla sai saman tien päivittää, on listanikkareiden kaikessa viisaudessaan poistama, tunnemme oikeutetusti, että meiltä on viety vaikuttamisen mahdollisuus. Yksi polkkaamisen perusviehätys, kulmakivi ja kurkihirsi.

Tuotti siis eilen aika kivasti korvien välistä savua, kun valokuvatorstipostaukseni päivittymistä jouduin odottelemaan listan ilmoittamat 3 t 45 min. Olisi ehtinyt sentään samalle päivälle mutta eihän se mihinkään päivittynyt. No siitä sitten tosiaan ryhdyin hermostumaan enemmänkin ja päätin antaa palautetta Kehitysblogiin, kun siellä oli juuri sopivasti kerrottu päivittymisongelman olevan tiedossa ja tutkinnassa. Kuvassa kommentti 2 [kilkkaamalla kuvaa näet sen lukeakin].

Ihmettelin siinä sitten hetken päästä, miksi aina vaan kerrotaan kommentteja olevan 2 vaikka niitä silmäni sanoi olevan kolme, joista se kolmas muutaman minuutin omaani tuoreempi. Vaan niinhän siinä oli sitten käynyt, että todellisuudessa niitä tosiaan oli 2 [kuten toisesta kuvasta näkyy; klikkaamalla suurenee].

Sensuurin sormi oli ollut todella nopea: kommenttini saavutti kehittäjät kello 18:31 ja se oli poissa sen verran vikkelästi, että juuri ehdin sen nähdä. Ei ihme, ettei siellä kehittämössä kerkiä bugeja korjailemaan, kun aika menee sensuurin sormi ojossa istuessa.

Jos jossain haluaa välttämättä harrastaa sensuuria, niin oikea paikka EI TODELLAKAAN ole bloggaajien areena. Jos nimittäin missä, niin täällä on aina kunnioitettu ja puolustettu sananvapautta. Aina. Joka tilanteessa. Lisäksi ankarakin kritiikki ja kommentointi on otettu vastaan ja julkaistu vaikka hampaita kiristellen. Mutta otettu on. Ja vastattu aina. Vaikka sydänjuuresta verta pusertaen mutta vastattu on omien huutojen jälkijättöihin. Toki. Onhan niitä sensuroijiakin joukossamme mutta niitä me emme arvosta emmekä pidä oikeita polkkaajina ollenkaan. Naureskelemme partoihimme herkkähipiäisyyttään ja annamme hiljaisia neuvoja, että jos ei kestä istua muurahaispesässä, niin ei kannata istua siinä.

Ei näin. Ei todellakaan näin. Ei tällä areenalla.

Sain listan lopulta huomaamaan päivittymisen jo neljä tuntia julkaisemisen jälkeen, kun kirjoitin uuden postauksen ja päiväsin sen muutamaa tuntia aikaisemmakai, jotta se tuli kuvan alle, jotta se kuva ei menisi hukkaan. [Mutta hukkaanhan se meni, sillä ei siihen aikaan enää kukaan kuvia katsele.] Tämä keppulointi taas tietenkin tarkoitti, että kukaan ei huomannut puhinaani siellä kuvan alla, kun se oli jo vanha ja päivityksestä tulleet katsoivat vain kuvan. Uutta janoava plokikansa ei vanhoja juuri lueskele. Onneksi on riiderit, niin Janne sentään löysi ahdistukseni. On varmaan meikäläisen tullut aika joko lopettaa tämä pelleily tai vaihtaa maisemia.

Kirjoitti: mea 05:45 | Jälkipuheet (20)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Jatkoa ikkunasta katsovan tytön kuvalle

Kirjoitti: mea 17:28 | Jälkipuheet (4)

Laitanpa piruuttani tänne peremmälle joutavanpäiväsen postauksen, kun ei toi uusi kiiltäväpeltinen plökilista huomaa tuota valokuvatorstipostausta. Menee hyvä kuva hukkaan, kunnei kukaan huomaa tulla tänne, kunnei tämä päivity sille pölökkilistalle. Sanonko mitä minä ajattelen tollaasesta uuristuksesta [jäi päälle, kun tulin lenkiltä ja Tähkän Lauri remmelti mun korvaassa].

No sanon.

Jos autot laitettaisiin käyttäjilleen yhtä keskentekoisina kuin tämä plökilista, niin tulisipa siitä tupenrapinat. Käyttäjät siirtyisivät käyttämään muita pelejä jo heti kohta kolmannen tiellejättämisen jälkeen. Mutta mitäs meistä pölkkääjistä, meitä sopinee mukamasten tölviä. Tehrä silkkoa ja sanoa, että ohopsan, ehken me tämä korjataan, ehken emme. Koittakaa pärjäillä. Ja koitattehan te, kunnei teilloo muutakaan vaihtoehtoa.

Mutta älkää olko niin varmoilla mielin. Ehken minä etsin vaihtoehdon. Taikka lopetan koko pölkkäämisen. Sekös teitä harmittaisi. Ainakin jos me koko seurakunta tehtäisiin niin. Kuka sitten kilkuttelisi teidän mainoskikkuloitanne ja toisi rahat tämänkin remontin kustannuksiin.

Pitäkää tunkkinne.

Kirjoitti: mea 16:45 | Jälkipuheet (2)

Olen elontieni varrelle pudottanut suunnilleen kolmisenkymmentä kiloa. Melkein saman verran olen onnistuneesti lintannut lanteilleni takaisin. Pudottamiset ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita mutta nyt tämä viimeisin rypistys on tappoa. Sen kummemmasta ei ole kyse kuin kolmesta vaivaisesta kilosta. Mutta. Niitä olen jo kohta vuoden yrittänyt häivyttää. Olen kuntopyöräillyt, lenkkeillyt, painoharjoitellut, lopettanut karkkien ja suklaan ja pullan syömisen, rasvaa en käytä kuin nimeksi ja joka ainoan suupalan olen harkinnut. Sisälläni kilkattaa ainainen laskuri. Olen kokeillut myös melkein lopettaa koko syöminen. Olen pitänyt kokeeksi shokkisyöntipäiviä, ettei mene säästöliekille ja olen tärvänyt rahojani Nutriletteihin ja kokeillut karppaukset. Ei - niin - mitään. Mitä nyt vähän on paino noussut.

Pari viikkoa sitten tartuin viimeiseen oljenkorteen ja liityin kalorilaskuri.fi:hin. Siksi kun se on halvempi kuin haastajansa keventajat.fi ja ennen kaikkea siksi, että en tod. halua mitään lapsellisia tsemppikirjeitä. Olen hyvin tunnollinen ja tarkka, kun sille päälle ryhdyn, joten olen noudattanut ankaran tiukasti rajoituksia, merkinnyt ylös jokaisen syömäni gramman ja jokaisen lenkkiminuutin. Paitsi vappuviikonlopuna, kun täytyyhän ihmisen elääkin. Ja millä tuloksilla: ainoat pari kiloa olivat pudonneet juurikin vappuviikonlopun käristemakkaroiden ja siidereiden jälkeisessä punnituksessa. Ne samat kilot, jotka sitä ennen tarkan kalorilaskurin valvonnan alaisena olin onnistunut hankkimaan lisää. Tänä aamuna paino olikin sujuvasti taas noussut eiliseen verrattuna melkein kaksi kiloa, koska pari päivää taas elin laskurin antamien ohjeiden mukaan. Että silleen.

Eilen muuten tein maailman parhaan leivän. Alle Oululaisen jälkiuunileipää, jonka päälle sipaisu aurinkokuivatuista tomaateista tehtyä tahnaa, jonka päälle lusikallinen aitoa kreikkalaista tsatsikia, jonka päälle jäävuorisalaattia, jonka päälle tuoretta kurkkua, jonka päälle mustaa pippuria ja suolan kukkia.

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (8)

Luulin, etten kovinkaan montaa asiaa arvosta vähemmän kuin isoegoista keski-ikäistä johtoportaan äijää, joka ei ymmärrä ihan yksinkertaisia asioita. Siis niin yksinkertaisia, joita ihan tavallisella virkanaisella ei tee heikkoakaan ymmärtää. Niin yksinkertaisia, että kengän nauhojen solmiminen on avaruustiedettä niiden rinnalla.

Erehdyin.

Sellaista isoegoista akateemisesti sivistynyttä johtoportaan vallan pitäjää, joka ei ymmärrä yksinkertaisia asioita ja joka silti suureen ääneen jokaisessa kokouksessa vänisee itseriittoisen ylimielisesti siitä, että asioiden pitäisi olla niin ja näin, en ymmärrä senkään vertaa. Kun nimittäin asia, josta se vänisee, on ollut jo kymmenen vuotta juuri niin ja näin. Jota asiaa se ei usko, kun siitä vaatimaton korpporaation palkkaama virkanainen huomauttaa. Että asiahan on juuri noin ja niin ja näin. Ei se usko. Tietenkään. Kun se tietää kaiken paremmin ja siksi mikään olemassa oleva ei ole oikein, koska ne pitää olla jotenkin kuitenkin toisin.

Luulin siis täten kohdanneeni sen, jota kaikkein vähiten arvostan. Mutta erehdyin taas.

Pohjat vetää sittenkin se toinen tyyppi, joka kuuntelee tätä väninää tietämättä asiasta senkään vertaa ja nyökyttelee hyväksyvästi ja menee ja kertoo seuraavalla, isommalla, areenalla, että asia pitäisi olla niin ja näin. Ollenkaan ottamatta huomioon tai tajuamatta tai haluamatta kuunnella, että se asia on hoidettu jo kymmenen vuotta juuri noin ja niin ja näin. Ja vaikka ei olisikaan, niin omanaan esittämänsä ajatus ei ollut hänen alun alkaenkaan.

En tänään arvosta myöskään Elisan teknistä tukea enkä uuden Blogilistan tekijöitä.

Kirjoitti: mea 22:21 | Jälkipuheet (2)

Klikkaa kuvaa.

Ken ei konsaan ole kävelyt syvälle metsään, astunut melkein käärmeen päälle [kun se olikin kuulemma vaskitsa], nähnyt synkkämetsän keskellä avautuvan valkoisen valkovuokkometsän, kuullut maailman kauneinta ja taidokkainta linnunlaulua, uponnut vähän suohon ja osannut melkein käyttää kompassia ja lukea karttaa, ei ymmärrä, millaista on olla isojen perimmäisten kysymysten äärellä.

Kuten esimerkiksi sellaisten, että teleskooppimakkaratikku on oivin laite sitten Goretex-vaelluskenkien. Tai että mies, joka osaa sytyttää yhdellä tikulla nuotion, on sitten vaan niin kertakaikkisen tenhoava.

Kirjoitti: mea 17:42 | Jälkipuheet (10)

, miksi mainoksissa seistään nykyisin kuin Olavin krouvin vessajonossa vappuaattona?

Kirjoitti: mea 11:20 | Jälkipuheet (13)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Aatteen palo

Kirjoitti: mea 19:17 | Jälkipuheet (9)