Vappuja
Minulla oli punainen huopahattu ja siinä valkoinen nauha, punaiset kiiltonahkaiset kengät ja niissä valkoisia punoskukkia ja remmi. Pidin iskää kädestä, toisessa kädessä iso punainen pallo. Suurin koskaan näkemäni. Iskällä oli popliinitakki, puku ja lierihattu. Se oli niin komea, että vähän väliä katsoin ylöspäin. Minun iskä. Kaikista komein iskä siinä puistossa vaikka iskällä ei ollutkaan vappulakkia. Miksi, kysyin, miksi tuolla sedällä on tommonen hassu vappuhattu. Se on arkkitehti, niillä on. Minun iskä tiesi kaiken. Illalla päästin vappupallon olohuoneen kattoon enkä ylettänyt sen naruun enää. Kolmen viikon päästä pallo oli kutisunut omenan kokoiseksi ja leijui lattian rajassa. Sitten saikin jo pitää polvisukkia.
Vappuaattona kokoonnuttiin likkakaverin luokse. Meitä oli neljä tyttöä ja neljä poikaa. Merja oli tehnyt munkkeja ja meillä oli perunasalaattia ja nakkeja. Ja valkkaria. Joku pojista oli tuonut tytöille pernoota pullon, kun oli kuullut juttuja. Merja ja Suvi ei tykänneet sen mausta mutta minusta se oli hyvää. Aamuyöstä oikaisin kotiin metsän läpi. Linnut lauloivat ja ratapihalta tuli kesän tuoksu. Aamulla heräsin äidin ääneen, munkkeja paistamaan. Heti. Nousin ylös ja maailma kellahti kyljelleen. Minulla oli niin paha olo, että luulin kuolevani. Ja hirveä jano. Mutta munkkeja piti mennä paistamaan. Kävin vessassa vaivihkaa oksentamassa perunasalaatit. Jääkaapista löytyi yksi pullo vihreätä esanssilimsaa. Mikään koskaan ikinä ei ole maistunut niin hyvälle. Ei mikään. Sen jälkeen en ole syönyt koskaan perunasalaattia ja rakastanut yli kaiken vihreätä esanssilimsaa. Pernoota en ole koommin juonut.
Satoi räntää mutta ei se haitannut, minulla oli ylioppilaslakki. Valkoinen ja ryhdikäs niin kuin vain vuoden ikäinen lakki on. Katselimme torilla vappukulkueita: toinen suuntasi Ratinaan ja toinen, isompi, Särkänniemen kallioille. Ihmiset supattelivat, tuokin tuolla, ei olisi uskonut. Iltapäivällä Ylioppilastalon rappusilla istui tyylikäs vanhaherra poplarissaan, vappuhuiska kädessä ja toisessa samppanjapullo. Lauloi työväen lauluja haikealla, kauniilla äänellä. Yliopiston professoreita, tunnistin ohimennen. Sisällä ilma oli tummaa, paksua ja eilisestä väsynyttä. Bussissa kotimatkalla humalaiset huutelivat ylioppilaslakistani. Seuraavalla viikolla lehdessä oli professorin kuva. Oli kuollut vappupäivän iltana. En ole koskaan sen jälkeen pitänyt sitä lakkia.
Jälkipuheet
Niin.
Ottamatta kantaa ydinkysymykseen tuo omenan kokoiseksi nahistunut ilmapallo
toi sieluuni kuvajaisen edesmenneistä vappupalloista myös. .
Sellaiset vanhat kumista tehdyt ilmapallot nahistuneena olivat surullisen
oloisia esineitä. Kuin elinvoimansa kadottaneita isoja sydämiä.
Reunoiltaan sisäänrypyttyneitä lattialla kyljellään kenottavia, ja
kooltaan vain murto-osa menneestä hohdokkuutta sisältäneestä
suuruutensä päivistä.
Ennen tuo pallo oli huomion keskipiste ja ehkä lapsen paras esine, nyt
vain ryppyinen rekkale.
Siksi varmaan kehitettiin foliopallo ettei tuota näkyä kukaan näkisi.
Jospa meistä siksi tuli tällaisia surumielisiä aikuisia.
Miten muuten foliopallo kuolee?
Aamulehden mukaan foliopallo on sitkeä ja kestää ulkoilmassakin vuosia. Mä voin raportoida miten mun foliopallon käy. Ostin tänään ensimmäistä kertaa itse pallon torilta, ei ole palloa ollutkaan sitten lapsuuden.
Hassu miten teininä lakin saaneet unohtavat sen kaapin perälle ja jopa häpeävät lakkiaan. Minä en malta odottaa sitä päivää kun saan ylioppilaslakin päähäni painaa, en ota sitä koskaan pois! Käytä kuten ennen vanhaan koko kesän. ;)
Foliopallo vajoaa hiljaksiin, ryhti nuupahtaa ja leijuttava voima hiipuu muutaman sentin vuorokausivauhtia. Esikoinen rakasti yli kaiken kontata ensimmäisen vappupallonsa perässä, kun se kuukauden väljähtäneenä sitkeästi häälyi parin sentin korkeudessa ja pyrähteli pakoon lähestyvää ilmavirtaa.
Lopullinen raato muistuttaa lähinnä kovia kokenutta tyhjää sipsipussia - ei puhettakaan kumi-ilmapallon ryppyjen melankolisesta eleganssista.
Mitäs ilmapallon surumarssia täällä esitetään. Ryppyisestä rekkaleestahan alkoi kumi-ilmapallon toinen elämä, melkein tärkeämpi kuin se ensimmäinen. Siitähän ensin puhallettiin pienempiä pallosia ja lopuksi imaistiin niitä pikkupaukkuja ..poks.. ja vieläkin pienempiä..poks poks.. kun pallo loppui, oli jo suupieletkin niin väsyt ettei yhtään enää harmittanut edesmennyt pallo.
Mitä hauskaa voi tehdä folioilmapallon raadolla?
Olinkin jo unohtanut pikkupallojen poksauttelun. Nyt ymmärrän himokkaan viehtymykseni kuplamuovin poksautteluun.
Foliopallo ei ole mikään pallo. Se on kinkunpaistokääreeseen puhallettua ilmaa.
Niin.
Folipallo ei kuole nopeasti se vain menettää voimansa pikkuhiljaa ja huomaamatta. Ulospäin on kuin ennekin, vain nostovoima on tipotiessään.
Paljolti yhtäläisyyttä miehille. Ennen miehet oli kumisia ilmapalloja ja kuolivat suorilta jaloilta pöllimetsässä voimansa tunnossa. Nyt sitkaimmat ovat kuin foliopalloja ja menettävät nousuvoimansa vaikka elonpäiviä on vielä viljalti.
Sivullinen ei sitä välttämättä näe että pallo on jo voimaton jos se on nostettu kaapin päälle viehkosti kenolleen ja naru vedetty piiloon jonnekin.
Miehestä saattaa muutoksen nähdä silmien kiillon vähenemisestä, kyynisyyden vallatessa alaa ja jääräpäisen skeptisyys rikkaruohon voittaessa oman sijansa kiihkon viljelyspellolta.
Jos mies on foliopallo, niin nainen on se vanhanaikainen ilmapallo. Jotkut pitkiä ja kapeita, toiset punaisia, toiset pyöreitä. Uutena pinkeitä ja heleitä mutta eipä aikaakaan, kun heleys ja kiinteys on tiessään ja masentavat rypyt ja suonikohjut puristavat elon hilpeyden tiehensä. Kukaan ei välitä edes kaapin päälle nostaa kenolleen, koska rumahan se on, ryppyinen ja löysä. Foliopallo se jaksaa vielä kiiltää ja esittää elinvoimaista siinä, missä ilmapallo on jo hylätty.
Huoh.
Entisenä pallokauppiaana haluan pitää puolustuspuheen kumipalloille. Muotopallot korvineen ja kärsineen olivat käsityötaidon huippunäytteitä: niit ei kuka tahansa mies metsästä osannutkaan täyttää! Kahiseva, tuoksuva, läpikuultava kumi! Oli se sentään muuta toista kuin kinkkupussit!
Minusta oli hyvä, että kumipallot kuolivat nopsaan. Hetken hurma oli huimempi kuin vähitellen hiipuvan foliopallon tarina.
Foliopalloistakin meillä on kosolti kokemusta. Pojat niitä saalsitivat vuosikaudet Hulluilta Päiviltä. Kun kaasut olivat joskus kuukauden jälkeen falskanneet, ne täyttivät pallot vedellä. Alumiini irtoili palloista kylpyammeen seinämiin ja pallonraadot muuttuivat läpinäkyviksi kuin mitkäkin rapisevat muovipussit. Yäk!
Gorba on muuten luvannut, että jos jonain vappuna jossain on vielä myynnissä pömppömahainen, pitkäkorvainen, punakuultava kumipupu, niin hän ostaa sen mulle hinnasta välittämättä!
Minä olisin aina halunnut just tollasen pitkäkorvaisen kumipupun mutta en koskaan saanut. Vappuhuiskakin oli meillä se sama joka vuosi yhä harvempi heitula, joka kaivettiin vinniltä esiin. Ilmapallo puhallettiin itse ja niitä korvapupuja ei jaksanut koskaan puhaltaa korviin asti täyteen. Vain tuon tarinan yhden ainoan kerran sain ison punaisen, pyöreän, itsekseen ilmassa pysyvän pallon. Muina vappuina itse puhalletuja piti heitellä ilmaan ja kuvitella pienen hetken ne kaasupalloiksi.
Vaikea lapsuus selittänee nykyisen kinkkupussikarvastukseni. Nykyajan penskat ei tiedä ankeudesta yhtään niin mitään.
Osta mea ensi vappuna itsellesi yksi kinkkupussipallo, et usko miten se tuokin iloa. Eipä meilläkään lapsuudessa leijuvia palloja ollut, itse puhallettiin ja sidottiin korkealle jotta näyttäisivät leijuvan. Joskus saatiin sellaiset tikussa olevat foliopallot, ne nököttivätkin pulleana seinällä sitten lähes kymmenen vuotta.
Toistaiseksi Hello Kittyni keikkuu edelleen katossa kiinni ja tuo hymy huulille joka kerta (vaikken hello kittystä edes pidä!). :)
Minulla oli sellainen kumipupu lapsena, olen kokonaan unohtanut sen. Vaatii hermoja puhaltaa korvat pinkeiksi kun pupun maha tuntuu olevan justsillään pamahtamassa. Korvat jätettiin löysiksi varmuuden vuoksi, kukaan ei halunnut ottaa riskiä pupun räjähtämisestä.
Se pupu oli sellaista paksua valkoista kumia ja korvia käänneltiin sinne sisälle, jossa ne ilmanpaineesta huolimatta pysyivätkin. Jälleen yksi lapsuusmuisto jota en ollut lainkaan muistanut. -kiitos teille siitä.
Madotkin oli haastavia mutteivät yhtään niin antavia kuin puput.