Niinä päivinä, kun on ollut työperäistä haastetta riittävästi muutenkin, en välittäisi saada riesakseni juuri sitä ostoskärryä, jonka pyörät viirottavat. Vaan ei. Siellä ne saletisti odottavat ostoshelvetin kärryparkissa, että juuri se alamittainen virkanainen, joka tuskin ylettyy sankoihin, taas tulee ja valitsee. Miksi aina minä? Miksi minun kärryni kylkimyyryävät ja muiden kulkee suoraan ja hallitusti.

Niinä päivinä en myöskään, todellakaan, välitä niillä viirotuskärryillä väistellä pönäköitä tätihuupailijoita, jotka seistä ronottavat keskellä kulutuskeskittymän käytäviä. Sitäkö on ihan pakko nauliintua niille sijoilleen pölkkyjalat harottaen heti, kun päässä napsahtaa joku ajatus? Onko mahdotonta sekä kävellä että ajatella samanaikaisesti? Väistämisistä ei tietenkään puhettakaan. Sehän nyt jo vaatisikin aivan liian paljon.

Niinä päiviä en tosiaankaan, lainkaan, välitä hymyillä myöskään niille päinjuokseville pilteille, jotka eivät eteensä katso. Ole siinä sitten kunnon kansalaisiksi väistellen kakaroita niillä maailmanlopun rojottavilla ostosrollaattoreilla, kun käytävällä jo pitää kiertää se töröttäjä. Tekisi mieli alkaa vaan itsekin pönöttää viirokärryt vinossa ja antaa jyrimarikin rojauttaa rattaita päin. Oppisivat.

Loppui muuten asiointini äs-ryhmän kaupoissa. Olen toistuvasti ilmiantanut kiinnostukseni ja haluni ostaa kaupoistaan Saarioisten Cole slaw-salaattia ja Ingmanin Cafe-maitoa. Kumpikaan ei kuulemma kuulu tuotevalikoimaan. Ja ei. Minua eivät kiinnosta mikään muu salaatti tai tavallinen maito. Pitäkää valikoimanne. Menen katsomaan, onko koo-ryhmän rattaat parempia.

Olen saanut tarpeekseni. Mikä minä olen aina väistelemään kaikkia ja tekemään jatkuvasti kompromisseja. Varautukaa kuulkaa törmäyskurssille. Minä en väistä enää Hämpilläkään.