"En jätä sinua koskaan", sanoi eilen Karin Fabianille. Samoin sanoo tuhannet tuhansille. Niistä sadat sadoille jopa uskovat sanoihinsa ja tarkoituksensa ovat vilpittömät. Vaan kuinka moni tulee ajatelleeksi, miten ahdistavan sitovan vaatimuksen sanoja kumppanilleen siinä samalla esittää. "En jätä sinua koskaan" tarkoittaa, että en anna sinun elää omaa elämääsi koskaan, en anna sinun hengittää vaikka haluaisit enkä anna sinun levittää siipiäsi vaikka sinun niin tekisi mielesi lentää.

No. Fabianista en ole huolissani. Mutta niistä tuhansista ja sadoista rakastuneista, jotka tukahduttavat toisen ihmisen rakkauden, niistä olen pahoillani. Rakkaus, läheisyys, toveruus, mikä tahansa merkittävä suhde tarvitsee ilmaa, jota hengittää. Suhteet kun eivät elä ilman omaa tilaa, omaa aikaa ja omia arkitapoja. Sano: "En jätä sinua koskaan" ja kierrät hirttosilmukan nelinkertaisesti rakkautesi kaulaan ja talutat hänet jäidenlähdön jälkeiseen rantaveteen ja sidot koivuun, joka on muurahaispesässä. Mikään ei tapa rakkautta ja ystävyyttä varmemmin kuin se, että sanot "en jätä sinua koskaan" tarkoittaen, että et anna hänen elää omaa elämäänsä siten kuin hän sitä sinuun saakka on elänyt. Sano "En jätä sinua koskaan" ja varaudu. Hän ei ehkä arvosta sitä, että et anna hänelle rauhaa, et kuuntele hänen tarpeitaan, olet hänessä kuin syylä nenässä.

Mistä muuten tietää, kuka on se oikea? Helppoa. Se on se tyyppi, joka saa sinut nauramaan joka tapaamisella. Se tyyppi, jonka tuoksuun ja kosketukseen et kyllästy vaan sipaiset häntä ohimennen, painat nenäsi niskakuoppaan etkä väsy katsomasta, kun se nukkuu. Se tyyppi, jonka tapaamista odotat aina kuin ensimmäistä kertaa. Se tyyppi, joka katsoo sinua silmiin, kun puhutte. Ja vaikka ette puhuisikaan. Se tyyppi, johon voit luottaa ja joka luottaa sinuun. Jos viidentenä seurusteluvuotena tuntuu aina vaan samalta, on se tyyppi juuri se tyyppi.

Kymenlaakson laulu on muuten parasta, mitä televiso on aikoihin tarjonnut.

[Ne eivät asu yhdessä.]