Minulla oli punainen huopahattu ja siinä valkoinen nauha, punaiset kiiltonahkaiset kengät ja niissä valkoisia punoskukkia ja remmi. Pidin iskää kädestä, toisessa kädessä iso punainen pallo. Suurin koskaan näkemäni. Iskällä oli popliinitakki, puku ja lierihattu. Se oli niin komea, että vähän väliä katsoin ylöspäin. Minun iskä. Kaikista komein iskä siinä puistossa vaikka iskällä ei ollutkaan vappulakkia. Miksi, kysyin, miksi tuolla sedällä on tommonen hassu vappuhattu. Se on arkkitehti, niillä on. Minun iskä tiesi kaiken. Illalla päästin vappupallon olohuoneen kattoon enkä ylettänyt sen naruun enää. Kolmen viikon päästä pallo oli kutisunut omenan kokoiseksi ja leijui lattian rajassa. Sitten saikin jo pitää polvisukkia.

Vappuaattona kokoonnuttiin likkakaverin luokse. Meitä oli neljä tyttöä ja neljä poikaa. Merja oli tehnyt munkkeja ja meillä oli perunasalaattia ja nakkeja. Ja valkkaria. Joku pojista oli tuonut tytöille pernoota pullon, kun oli kuullut juttuja. Merja ja Suvi ei tykänneet sen mausta mutta minusta se oli hyvää. Aamuyöstä oikaisin kotiin metsän läpi. Linnut lauloivat ja ratapihalta tuli kesän tuoksu. Aamulla heräsin äidin ääneen, munkkeja paistamaan. Heti. Nousin ylös ja maailma kellahti kyljelleen. Minulla oli niin paha olo, että luulin kuolevani. Ja hirveä jano. Mutta munkkeja piti mennä paistamaan. Kävin vessassa vaivihkaa oksentamassa perunasalaatit. Jääkaapista löytyi yksi pullo vihreätä esanssilimsaa. Mikään koskaan ikinä ei ole maistunut niin hyvälle. Ei mikään. Sen jälkeen en ole syönyt koskaan perunasalaattia ja rakastanut yli kaiken vihreätä esanssilimsaa. Pernoota en ole koommin juonut.

Satoi räntää mutta ei se haitannut, minulla oli ylioppilaslakki. Valkoinen ja ryhdikäs niin kuin vain vuoden ikäinen lakki on. Katselimme torilla vappukulkueita: toinen suuntasi Ratinaan ja toinen, isompi, Särkänniemen kallioille. Ihmiset supattelivat, tuokin tuolla, ei olisi uskonut. Iltapäivällä Ylioppilastalon rappusilla istui tyylikäs vanhaherra poplarissaan, vappuhuiska kädessä ja toisessa samppanjapullo. Lauloi työväen lauluja haikealla, kauniilla äänellä. Yliopiston professoreita, tunnistin ohimennen. Sisällä ilma oli tummaa, paksua ja eilisestä väsynyttä. Bussissa kotimatkalla humalaiset huutelivat ylioppilaslakistani. Seuraavalla viikolla lehdessä oli professorin kuva. Oli kuollut vappupäivän iltana. En ole koskaan sen jälkeen pitänyt sitä lakkia.

Kirjoitti: mea 12:16 | Jälkipuheet (13)

Joen rantatörmää kävelee kaunis pari: molemmilla samanlaiset tiukat farkut ja hoikka olemus. Pidempi vaikuttaa pojalta. Hänen miehekkäät hartiansa ovat jotenkin hämmentävässä ristiriidassa vaaleiden pitkien hiusten kanssa. Tyttö pitää toista kättään pojan kädessä ja toinen käsi haroo tuulen silmille liuhtomaa tukkaa pois silmiltä. Toisen äiti, otaksun, on heidän kanssaan mutta jättänyt hiuksenhienon raon. Hän selvästi kunnioittaa nuorten rauhaa, antaa heille tilaa. Takaa lähestyvä pyöräilijä hiljentää vauhtiaan saavuttaessaan kolmikkoa, sillä rantatöyrän kävelytie kapenee juuri sillä kohtaa.

Siinä, juuri siinä ennen satamaa, on joen varrella on iso piha-alue, jonne on pinottu vastasahattuja kakkosnelosia. Ne tuoksuvat kevätauringossa kuin tuulahdus lapsuutta: tuoreelle puulle, maalle, puhkeamaisillaan oleville koivun lehdille. Poika irrottaa kätensä tytön kädestä ja hyppää kevyesti ojan yli ja pyör'tien poikki puukasalle. Hän haistelee puita ja hymyilee onnellisen näköisenä, kuin olisi ensimmäistä kertaa kevät ja rakastunut ja maailma uusi ja elämä vasta keksitty. Poika on juuri palaamaisillaan takaisin äidin ja tytön luokse, kun pyöräilijä on hänen takanaan. Poika ei huomaa. Tyttö huutaa: "Varo Matti pyörää".

Matti katsoo pyöräilijää silmiin ja hymyilee. Ihastuttavaa hymyä. Hetken he katsovat toisiaan silmiin. Ei mitään hätää. Pyöräilijä varoo.

Kirjoitti: mea 18:42 | Jälkipuheet (0)

Operaatio kotipesän kunnostus etenee. Olen haalinut puolen metrin mittaisia tapettimalleja nyt kotiin jo useamman päivän. Eilen teippasin tapetin paloja seinälle ja makustelin niitä erilaisissa valaistuksissa. Uskalsin teipata, kun kodon yleislaatikosta löytyi sitä toimiston ihmeteippiä, jolla eivät olleet joululahjapeketitkaan pysyneet kiinni. Teippailin niitä eri puolille seinää, taulujen taakse ja verhojen viereen ja suosikit alkoivat erottua. Jätin asian hautumaan.

Kevät. Se on täällä nyt. Sen tietää värikkäistä eläväisistä unista, jotka säpsäyttelevät hereille pitkin yötä. Kun aamuyöstä viiden maissa sitten vielä herää muutaman painajaisherätyksen jälkeen siihen, että joku hakkaa rautakangella jäätä rikki ikkunan alla, niin on olla mennä hermo. Vedin peittoa niskaan ja tyynyä korville mutta aamun hiljaisuudessa RÄKS RÄKS RÄKS alkoi kiristää piuhaa siihen pinteeseen, että päätin mennä lausumaan valikoituja puheenvuoroja sille intopiukkaiselle kevään edistäjälle [kotikotona iskä aina hakkasi kevään viimeiset jäät talon pohjoispuolelta rautakangella rikki sulamisen edistämiseksi, siitä sen äänen tunnistinkin].

No eihän siellä ikkunan alla enää ketään ollut. Uutta unta yritellessä se taas alkoi: RÄKS RÄKS RÄKS. Ei muuten uskoisi, miten isoa ääntä pitää seinästä vanhaa tapettia mukanaan repivä irtoava teippi.

Aamulla muuten tuoksui asfaltti. Se on kevättä nyt.

Kirjoitti: mea 11:59 | Jälkipuheet (0)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kotimainen

Kirjoitti: mea 19:35 | Jälkipuheet (11)

Eilisnäpäivän ahaa-elämyksen tarjoili television myötähävettävin ohjelma, G-piste. Tällä kertaa ohjelman virallinen haastattelu- (tai ties-minkä-menetelmän) tutkimus oli pureutunut miehen mieleen. Koirasihmisiltä oli kysytty mm., millainen nainen heitä miellyttää. En voi kertoa yllättyneeni, että hyvän näköiset ja seksikkäät ovat kärkisijoilla.

Mutta jonkin verran kieltämättä nostelin kulmakarvojani kohdassa, jossa miehet olivat väittäneet kirkkain otsin, että kolmanneksi eniten he arvostavat naisessa älykkyyttä. Joka ominaisuus määriteltiin naisen haastavuudeksi ja kommunikaatiokyvyksi. Joka puolestaan määritettiin niin, että sellainen hyvin kommunikoiva nainen on haastava. Elikkäs jos kommunikoin haastavasti miesyksilön kanssa eli suomeksi riitelen ja olen muutenkin haastava eli ns. vaikea tyyppi, olenkin älykäs ja haluttava. Melkien seksikäs. Huikeaa.

Nyt ymmärrän, miksi Ihmissuhde-Henkka Voimalassa maaliskuun alussa mainitsi naisihanteekseen glamourfeministi Viivi Avellanin. [Kyllä vaan, muistan erityisen hyvin tuon pienen punastelevan lipsahduksen, kun Henkka notkahti toimittajan halpaan]. No. Onhan Viivi hyvännäköinen ja seksikäs mutta hänhän osoittaa lisäksi sosiaalista, kommunikointikykyistä, tilannetajuista, erilaista ja hän jos kuka, haastavaa älykkyyttä.

Toisaalta; ihanteet muuttuvat.

Kirjoitti: mea 15:09 | Jälkipuheet (2)

Ahdistaa. Vähän. Tai aika paljonkin, riippuen siitä, kuinka paljon annan itsestäni aikaa tämän projektin pähkäämiselle. Siis se Reiska-projekti. Kun ne tapetit on tosiaan aika huonot ja väärät muutenkin ja seinät täynnä naulojen lohmimia aukkoja. Reiska on löydetty, se ei ole ongelma. Luotettavan ja jämptin oloinen [vaan mistä näistä lopulta tietää yhtään mitään] vanhaherra, jonka arvioima työhön kuluva aika hiukan kyllä arveluttaa [anoppi jos tietäisi, niin kurittaisi sekä minut että Reiskan].

Mutta ne tapetit.

Vuosia olen haaveillut burgundin punaisesta makkarista, kun burgundi kuulostaa salamyhkäiseltä ja on makkarin väri jos mikä. Muutenkin se sopisi kuin hitsattu siellä jo olevaan atmosfääriin. Muttamutta. Onko se liian rajua, onko burgundia sitten jo liikaa, pimeneekö ja pieneneekö ja putkimaistuuko koppero kohtuuttomasti. Ahdistunko, kyllästynkö, jospa se ei käytännössä toimikaan niin kuin mielikuvissani. No ahdistun nyt ainakin. Eikä se varmaan toimikaan. Ja ihan varmasti mielikuvani on ruusuisempi kuin todellisuus. Sitäpaitsi kukaan ei kannusta minua pyrkimyksissäni erottua massasta. Miksi valitsisin beessin päälle beessin, kun voin valita rajumpia vaihtoehtoja. Vaikka kuinka hoen itselleni ja muille, että miksi valita normia, kun voi valita yksilöllistä, niin ei auta.

Miksi kuvittelen olevani oikeammassa kuin kaikki muut? Onkokaan se nyt niin, että vaalean skandinaavisuuden kannattajien enemmistö olisi jotenkin vääremmässä kuin minä kummallisine burgundisine haaveineneni, joiden pohjana on vain jääräpitoinen kuva jostain jugend-talon punaisesta makuuhuoneen katosta, joka ei siis liity millään tavalla minun pikkuruiseen kapeaan makuuhuoneeseeni, jonne tuskin mahtuu sänky.

Ahdistaa. Miksi ryhdyin koko ajatukseen.

Äh. Kai minä sitten kuitenkin olen pohjimmiltani ihan vaan perusbeessi ihminen. Vaikka yritystä onkin. Muka. Ainakin sen pitää olla vähän erilainen, tummahko beessi, murrettu harmaaseehkoon. En suostu perusbeessiin.

Televisiossa kaikki näyttää aina niin helpolta.

Kirjoitti: mea 10:05 | Jälkipuheet (9)

"En jätä sinua koskaan", sanoi eilen Karin Fabianille. Samoin sanoo tuhannet tuhansille. Niistä sadat sadoille jopa uskovat sanoihinsa ja tarkoituksensa ovat vilpittömät. Vaan kuinka moni tulee ajatelleeksi, miten ahdistavan sitovan vaatimuksen sanoja kumppanilleen siinä samalla esittää. "En jätä sinua koskaan" tarkoittaa, että en anna sinun elää omaa elämääsi koskaan, en anna sinun hengittää vaikka haluaisit enkä anna sinun levittää siipiäsi vaikka sinun niin tekisi mielesi lentää.

No. Fabianista en ole huolissani. Mutta niistä tuhansista ja sadoista rakastuneista, jotka tukahduttavat toisen ihmisen rakkauden, niistä olen pahoillani. Rakkaus, läheisyys, toveruus, mikä tahansa merkittävä suhde tarvitsee ilmaa, jota hengittää. Suhteet kun eivät elä ilman omaa tilaa, omaa aikaa ja omia arkitapoja. Sano: "En jätä sinua koskaan" ja kierrät hirttosilmukan nelinkertaisesti rakkautesi kaulaan ja talutat hänet jäidenlähdön jälkeiseen rantaveteen ja sidot koivuun, joka on muurahaispesässä. Mikään ei tapa rakkautta ja ystävyyttä varmemmin kuin se, että sanot "en jätä sinua koskaan" tarkoittaen, että et anna hänen elää omaa elämäänsä siten kuin hän sitä sinuun saakka on elänyt. Sano "En jätä sinua koskaan" ja varaudu. Hän ei ehkä arvosta sitä, että et anna hänelle rauhaa, et kuuntele hänen tarpeitaan, olet hänessä kuin syylä nenässä.

Mistä muuten tietää, kuka on se oikea? Helppoa. Se on se tyyppi, joka saa sinut nauramaan joka tapaamisella. Se tyyppi, jonka tuoksuun ja kosketukseen et kyllästy vaan sipaiset häntä ohimennen, painat nenäsi niskakuoppaan etkä väsy katsomasta, kun se nukkuu. Se tyyppi, jonka tapaamista odotat aina kuin ensimmäistä kertaa. Se tyyppi, joka katsoo sinua silmiin, kun puhutte. Ja vaikka ette puhuisikaan. Se tyyppi, johon voit luottaa ja joka luottaa sinuun. Jos viidentenä seurusteluvuotena tuntuu aina vaan samalta, on se tyyppi juuri se tyyppi.

Kymenlaakson laulu on muuten parasta, mitä televiso on aikoihin tarjonnut.

[Ne eivät asu yhdessä.]

Kirjoitti: mea 11:39 | Jälkipuheet (4)

Vietin kuusi tuntia hektisintä työaikaa seminaarissa, jonka koko anti mahtui varttiin ja yhteen voisarveen. Epäilen, että minulle ei ehdi ennen eläkeikää valjeta, miksi ihmiset matkustavat maan äärestä yötä myöten, maksavat matkat, hotellit, seminaarimaksut ynnä lounaansa ja sitten anti on yhtä löyhää kuin lehmän henkäys. Jos sitä varttia ei siis tällä kertaa lasketa. Onneksi minun ei tarvinnut kuin siirtyä seinän taakse lisäjakkaralle. Tein sen vain ja ainoastaan pomon mieliksi ja pyynnöstä.

Mutta siis se vartti, Account Development Manager Christopher puhui, tuota ...[auh, mikä häikäisevä hammasrivistö] ... jotain ymmm.. [mikä miehekkään seksikkäästi istuva puku, olenko kertonut, että rrrrakastan pukumiehiä], että se myisi, tai siis sen firma ...äh, [jos nuo mustat, vallattomat kiharat olisivat toisenkin vartin karkailleet korvan takaa pyyhkäistäviksi kauniilla kädellä poskelta, niin ...].

On se hyvä, että olen vakavamielinen virkanainen. Ja pystyn aina keskittymään olennaiseen.

Kirjoitti: mea 20:00 | Jälkipuheet (0)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Rappion estetiikka

Kirjoitti: mea 05:57 | Jälkipuheet (15)

Oxfordin yliopistossa psykologit ovat tarkkailleet parintuhannen brittimiehen käytöstä bussipysäkillä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että huomasivat miesten ottavan enemmän riskejä tietä ylittäessään ja viime tipassa bussiin juostessaan aina, kun pysäkillä on kauniimpaa sukupuolta katselemassa. [Tiede 4//2008]

Mutta ei ole helppoa sirkkukoiraillakaan. Kalifornian yliopistossa on nimittäin huomattu, että sirkkunaaraat suosivat eri vuosina erilaisia muoteja. Yhtenä vuonna ne viehkoontuvat pitkistä siipihöyhenistä ja toisena vuonna höyhenet on niin sou laast jestödei. Eipä tiedä konsaan koiras, miten minäkin siisonina pitäisi pörhistellä naaraksen saadakseen. [Tiede 4//2008]

Ei ole helppoa. Ei. Mutta ymmärrettävää.

Sen sijaan yllättävä tieto on, että terveesti elävä tupakoimaton ja normaalikokoinen henkilö tulee maksamaan yhteiskunnalle 28% enemmän kuin ylipainoinen tai tupakoiva. Tämä ravisuttava tutkimus on tehty Hollannissa. Johtuu siitä, että terveet elävät keskimäärin 84-vuotiaiksi, ylipainoiset 80- ja kessuttelijat 77-vuotiaiksi. [Plos Medicine 5:e29,2008] Kööpenhaminassahan sitten toisaalta tutkittiin ja tultiin tulokseen, että vitamiinit lisäävät ennenaikaisen kuoleman riskiä 16 %:lla [HS 16.4.08] ja koska terveet yleensä syövät vitamiineja, niin 28 miinus 16 % tekee 12 %. Eli jos oikein terveenä elää, niin ei sitten ihan niin mahdottoman paljon kuitenkaan rasita yhteiskuntaa.

Niin. Siis jos koirasmies mielii viettää pitkän elämän, kannattaa syödä terveellisesti, ei harrastella kännäämistä ei pullistelua naaraiden edessä eikä popsia vitamiineja. Halvaksi tulee, kun ei tarvitse jatkuvasti uusiin siipisulkiinkaan sijoittaa. Mutta onko se nyt sitten mitenkään kivaa? Jos sen sijaan syö, polttaa, ryyppää, nappaa vitamiinia ja aamuisin bussipysäkillä äijäpullistelee kauniimman edessä, niin elämä on mukavaa, vaikkakin lyhyt, eikä tule yhteiskunnallekaan kalliiksi. Valtion kannattaisi kyllä tukea tällaista uhrautuvaisuutta.

Jos ei siis tapa miestä yliajava auto, sen tekee tupakki ja viimeistään sitten läski. Mutta kukapa sitä nyt jaksaisikaan krapulaisena, ylipainoisena vanhuksena enää naisten takia juosta.

Kirjoitti: mea 16:47 | Jälkipuheet (4)

Kkeväisin se aina iskee. Vääjäämättä. Viime keväänä sain sen taltutettua järkeilemällä. Edellisinä vuosina luontainen laiskuuteni auttoi selviytymään pahimman yli. Mutta nyt. Nyt kaikkien keväitten torjuntavoitot kääntyivät tappioiksi, jotka vaativat hyvitystä.

Joku Reiska olisi nyt jostain saatava. Pian. Seinät huutavat tapettia ja maalia. Pikkuviat kirkuvat vikuuttaan ja repsottavat rimat tökkivät silmään.

Kirjoitti: mea 08:11 | Jälkipuheet (6)

Minun kantani Web 2.0:aan on lie selvä jo: älämölöä on intterwebbi pullollaan, en tajua lisämölön lisäarvoa. Haluan toimitettua, luotettavaa ja seulottua tietoa, joka jalostaa minua tässä rupisessa maailmasssa. Haluan tiedon myös nopeasti ja mahdollisimman taloudellisesti. Koska luotettava ja laadukas tieto joka tapauksessa aina maksaa, lasken taloudellisuudeksi sen, että saan tiedon nopeasti. En siis odottele hevosia pidätellen, miten Web 2.0 voisi edesauttaa minua näissä haluissani. Vielä vähän lisää älämölöä ja embossia ja sen aina vaan vähenevän laadukkuuden etsiminen silkon seasta on mahdotonta. Olen siis melko pitkälti Keenin kanssa samaa mieltä. Paitsi en siltä osin, että "median tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä".

Niinku näinkö? Jos tuo ei vielä vakuuta, niin katsokaa! Mikä dramatiikka! Tässä onkin jo odoteltu kieli pitkällä koko päivä, että miltä se Iken selkä näyttää. Eikö teitä siellä toimituksessa yhtään hävetä?

Hetki sitten tätäkin uutista kuvitti kuva, jossa nainen näyttää kieltä Kanervan selän takana.

Edit: Ei voi olla totta: se kuva ehdittiin vaihtaa myös IS:n uutiseen. Kertonee jotain.

Kirjoitti: mea 15:51 | Jälkipuheet (0)

Nostalgian aalto pyyhkäisi lävitseni eilen, kun kävin läpi opiskelijoiden vastauksia: olennaiset asiat säilyvät polvesta toiseen ja kolmanteen. Ja miksipä se muuttuisikaan ihmisen mieli, siitä se on yli pyrkinyt aina, mistä aita matalin. Vastauksia lukiessani muistui mieleen omat lukioajat, pääsykoevastausviritelmät ja ensimmäisen opiskeluvuoden yritelmät pärjätä sillä samalla toimivaksi luullulla menetelmällä. Nimittäin ihan vaan vastauksia korvakuulolla säätämällä tietämättä yhtään, mistä on kysymys olettaen, että opettajat ovat niin tyhmiä, että minun ylivertainen sanavoimisteluni hämää ne. Olinkin jo unohtanut. Nyt vähän nolottaa. Voin nyt itse opettajan kaasujousituolilla istuvana vakuuttaa teille rakkaat besserwisserit, että ei mene läpi. Älkää nyt ihan tyhminä meitä pitäkö. Vaikka me pidimmekin edeltäjiämme. Mutta meillä ei ollukaan intterweeppiä.

Otetaanko erittäin mielikuviteltu esimerkki? Kun täti kysyy opiskelijalta, mitä hänelle tulee mieleen absoluuttisesta tiedon etsinnästä, niin täti ei vaikutu liikutuksen kyyneliin pitkästäkään vastauksesta, jossa kerrotaan neljään eri kertaan erilaisin synonyymein ja sanakääntein, että se on absoluuttista tiedon etsintää. Käyttäisitte nyt edes sitä Googlea. Meillä ei ollut aikanaan käytettävissä kuin Joka Kodin Tietosanakirjan ensimmäinen osa kymmenen vuoden takaa ja me siitäkin sentään yritettiin.

Hassua muuten, kuinka tyyppejä tuntematta pelkkiä vastauksia lukemalla nousee esiin porukan besserwisserit, välinpitämättömät ylimielet, laiskat rimanhipojat, yksinäiset nerot, ahkerat puurtajat, vaatimattomat nörtit, aidan matalimman kohdan ylittäjät sekä se pakolliset joka kurssin ylimieliset pikku paskiaiset, jotka kuvittelevat pärjäävänsä elämän läpi pelkästään olemalla ylimielisiä pikku paskiaisia. Valitettava totuus on, että kyllähän ne pärjäävätkin. Hommat hoitaa ne muutamat, jotka vaivautuvat ottamaan asioista selvää ja ne, jotka oikeasti tajuavat ja osaavat ja pikku paskiaiset luovii kokouksissa kunniaa keräämässä muiden saavutuksia ominaan kertomassa. Porukasta erottuvat myös jo muutamien vastausten perusteella ne, jotka ryhtyvät tutkijoiksi sekä ne, jotka pyrkivät hallintohommiin. Yhdellä sadasta on ilmiselviä kykyjä merkittäväksi tutkijaksi ja parilla ehkä päivystäväksi asiantuntijaksi. Lopuista tulee sitä keskisarjan puurtajaa, joista puolet turhautuu ja loput sinnittelevät leipääntymisen ja loppuunpalamisen huterassa sammalikossa.

Näin se on aina mennyt vaikka jokainen vuosikurssi kuvittelee keksivänsä pyörän, ruudin ja puhelimen uudestaan. Valitettavasti tädin on pakko paljastaa teille, että me kuvitteleimme aikanaan ihan samoin ja tässä me silti olemme: keskisarjan puurtajina naureskellen muistelemassa omaa erinomaisuuttamme. Tervemenoa vaan maailmalle. Kyllä se Siperia teidätkin opettaa.

Uudella ulkoministerillämme on ongelma. Besserwisseriyden kävelevänä mannekiinina hän haluaisi varmasti lehtien kirjoittavan paljonkin siitä, kuinka hänen mielestään asiat ovat, pitäisi olla ja kuinka ne pitää hoitaa. Mutta kun lehdet eivät voi kirjoittaa eivätkä uutistoimittajat uutisoida, sillä kukaan ei tunnu tietävän, pitääkö sanoa Stubbin vai Stubin mielestä. Innovatiivisimmat toimittajat kiertoilmaisevat, että Stubb on sitä mieltä että, .... Mutta onhan se nyt aika lievä ilmaus besserwisserin mielipiteeksi.

... , näin elämä yrittää meitä lannistaa.

Kirjoitti: mea 07:47 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Vetää kaikista ovista

Kirjoitti: mea 06:32 | Jälkipuheet (7)

Elin kauan siinä uskossa, että aikuisuus alkaa häämöttää silloin, kun ensimmäisen kerran vakavasti ajattelee silmänympärysvoiteen hankkimista. Lapsuushan loppui jo silloin, kun aknevoide ja peitepuikko olivat elämää tärkeämpiä tuubeja. Nuoruuden taas tiesi loppuneen, kun ensimmäinen ajatuksen häivähdys ihonhoidosta kosteuttavilla voiteilla tuli mieleen ja kosmetiikkaosastolta mukaan ostautui joku muu kuin teinix-pinkki huulirasva. Se aika pinkin huulikiillon ja silmänympärysvoiteen välillä on sitä myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden ajatonta, hektistä laakaliitoa, jonka nainen kuvittelee jatkuvan maailman tappiin. Ikuinen nuoruus ja heleys ovat silloin itsestään selviä ja silmänympärysvoiteet kuuluvat papiljottikiharaisille rouville, joilla on Burberry-kuvioiset liian lyhyet housut ja huivi sekä lierihattu samaa kuosia.

Vaan ei se ole niin yksinkertaista: silmänympärysvoiteen menee ja ostaa joku koiranleukainen työtoveri. Siinä sitä sitten yhtäkkiä on sen tosiasian edessä, että vaikka minä olen nuori, joku muu ajattelee, että täti tarvitsee sitä voidetta. Että se on aikuinen. Olkoonkin vitsi. Kyllä se jää jäytämään. Ja se voide kylppärin kaappiin. Mutta sitä kun sitten aamuin illoin on jonkin aikaa siinä tuijotellut, päättää nainen kokeilla. No mitäänhän se ei tietenkään vaikuta, nuoreen ihmiseen tarvitseekaan. Silti jossain vaiheessa nainen huomaa käyttävänsä voidetta joka aamu. Eikä ole moinensakaan. Hyvä mikä hyvä.

Luonnollinen siirtymä sitten onkin huomata kiinnittävänsä huomiota mainoksiin, joissa heleäihoinen nuori nainen hymyilee käsi poskella ja vieressä on sellaisia termejä kuin aikuiselle naiselle, nourishing tai kiinteyttävä. Ja päättää ostaa erikseen hoitavan yövoiteen. Kun onhan se ihan kuin rahaa pankkiin laittaisi, kun itseään hoitaa. Mitä pahaa siinä nyt sitten muka on olla aikuinen nainen. Kuulostaa kypsältä ja tietävältä ja houkuttelevalta. Ja eiköhän ne miehetkin mahda suorastaan jonottaa sydänystäväksi aikuisen naisen? Mikä ettei siis aikuiseen naiseen uppoa ravitseva rasva vaan ei herraparatkoon vielä mitään, missä lukee lifting.

Vaan annapa olla, kun eräänä päivänä aamupeilin edessä ajattelematta levittääkin ensin silmänympärysvoidetta, sitten sitä nourishingia naaman ja sen jälkeen jopa kaulalle. Ihan noin vaan, merkityksiä ajattelematta. Ja siitä onkin vain hetken heilahdus, kun rasva leviää jo dekolteelle asti. Ja työpaikan kahvipöydältä tarttuu naistenlehden välistä näyterasvaliuska ja vaikka huomaa, että siinä lukee lifting, laittaa sitä naamaansa.

Tässäkö se oli se nuoruuden loppu ja aikuisuuden alku? Tai mikä alku se on, jos sen on jo hyväksynyt kylppärinsä kaappiin asumaan. Nytkö alkaa vääjäämätön polku kohti ryppyistä ja rahjuista vanhuutta ja tukka vääntäytyy papiljottikiharoille ja jaloista löytyy farkkujen sijaan Burberry-kulmahousut. AAAargh! Ja seuraavaksiko sitä huomaa levittävänsä energizing -voidetta koko kroppaansa, ostavansa erikseen cell renewal yö- ja anti-age-päivävoidetta, time freeze -kaulavoidetta, instat lift super serum -dekolteevoidetta, firmante-rintavoidetta, cell active body care -vartalovoidetta ja ceraburning par elastyl -selluliittivoidetta.

Ei puutu enää kuin että huomaa miettivänsä enemmän putkiremonttia kuin puutarhanhoitoa.

Kirjoitti: mea 18:41 | Jälkipuheet (0)

Niinä päivinä, kun on ollut työperäistä haastetta riittävästi muutenkin, en välittäisi saada riesakseni juuri sitä ostoskärryä, jonka pyörät viirottavat. Vaan ei. Siellä ne saletisti odottavat ostoshelvetin kärryparkissa, että juuri se alamittainen virkanainen, joka tuskin ylettyy sankoihin, taas tulee ja valitsee. Miksi aina minä? Miksi minun kärryni kylkimyyryävät ja muiden kulkee suoraan ja hallitusti.

Niinä päivinä en myöskään, todellakaan, välitä niillä viirotuskärryillä väistellä pönäköitä tätihuupailijoita, jotka seistä ronottavat keskellä kulutuskeskittymän käytäviä. Sitäkö on ihan pakko nauliintua niille sijoilleen pölkkyjalat harottaen heti, kun päässä napsahtaa joku ajatus? Onko mahdotonta sekä kävellä että ajatella samanaikaisesti? Väistämisistä ei tietenkään puhettakaan. Sehän nyt jo vaatisikin aivan liian paljon.

Niinä päiviä en tosiaankaan, lainkaan, välitä hymyillä myöskään niille päinjuokseville pilteille, jotka eivät eteensä katso. Ole siinä sitten kunnon kansalaisiksi väistellen kakaroita niillä maailmanlopun rojottavilla ostosrollaattoreilla, kun käytävällä jo pitää kiertää se töröttäjä. Tekisi mieli alkaa vaan itsekin pönöttää viirokärryt vinossa ja antaa jyrimarikin rojauttaa rattaita päin. Oppisivat.

Loppui muuten asiointini äs-ryhmän kaupoissa. Olen toistuvasti ilmiantanut kiinnostukseni ja haluni ostaa kaupoistaan Saarioisten Cole slaw-salaattia ja Ingmanin Cafe-maitoa. Kumpikaan ei kuulemma kuulu tuotevalikoimaan. Ja ei. Minua eivät kiinnosta mikään muu salaatti tai tavallinen maito. Pitäkää valikoimanne. Menen katsomaan, onko koo-ryhmän rattaat parempia.

Olen saanut tarpeekseni. Mikä minä olen aina väistelemään kaikkia ja tekemään jatkuvasti kompromisseja. Varautukaa kuulkaa törmäyskurssille. Minä en väistä enää Hämpilläkään.

Kirjoitti: mea 16:50 | Jälkipuheet (4)

Kansan äänen voimallisuutta ei pidä aliarvioiman. Senhän toki tietää media, joka viime viikkoina on näyttänyt, miten asetta käytetään. Viimeksi viikonloppuna AL:n kolumnisti Seppo Saari kirjoitti, kuinka entinen ulkoministeri käytti veronmaksajien rahoja lähettäessään satoja arveluttavia tekstivietsejä. Oikeasti hänellä olisi halutessaan ollut käytettävissä [ainakin olisi pitänyt olla] tieto, että viestejä oli alle 40 ja kännykkä, josta ne lähetettiin, oli lähettäjän henkilökohtainen ja yksityinen jo vuodesta 1993. En nimittäin hetkeäkään epäile, etteikö Laitinen olisi tarkistanut antamiaan tietoja. Miksi kukaan muu ei sitä tehnyt?

Minua kuvottaa tuollainen puolihuolimaton tarpeeton potku ihmiseen, joka on jo kaadettu maahan ja hakattu. Kun oikeakin tieto on saatavissa, miksi tieten tahtoen vielä tarpeettomasti levitetään väärää, tarkoitushakuista ja sitäpaitsi asian laajuuteen nähden täysin epärelevanttia "tietoa". Ja sitten vielä lehdessä hekumoidaan kyselyjen tuloksia, joissa on saatu tasan se lopputulos, jonka media on tarjoillut ja halunnut.

Nöyryys kansan edessä on pidemmän päälle ainoa ase, jonka terää ei kukaan voi katkaista. Sitä voisi moni toimittajakin muuten kokeilla jos ei muuten, niin ihan vaikka vaihteen vuoksi. Nöyryyden voimaa todisti eilinen Tanssii tähtien kanssa -ohjelmakin, jossa Larivaara sai lähteä vaikka osaa kohtuullisesti tanssia ja Kaikkonen jäi vaikka ei osaa yhtään. Ero on siinä, että Kaikkonen on nöyrä ja kiitollinen äänestäjilleen. Jokanaisen unelmamies sympaattisuudessaan. Ja naisethan ohjelmaa katsovat. Pitää tietää tai olla syntynyt tajuamaan, missä mennään ja kenen kelkalla. Larivaara taas. Noh. En osaa kuvitella diivampaa, jäisempää, ylimielisempää ja kalseampaa ihmistä. Väärä asenne katkaisi tanssijan koivet. Kansan äänen halveksiminen on tasan se keino, jota kannattaa käyttää, kun haluaa selkäänsä.

Jos haluaa jotain, on oltava nöyrä, lojaali ja uskollinen ja pitää myös antaa takaisin, kun saa. Vähän sellaista vaihdantataloutta tai nykyisemmältään sanottuna sponsoroitua ihmissuhdettahan tämä elämä on: sinä annat ja minä annan ja molemmat olemme tyytyväisiä.

Kirjoitti: mea 11:35 | Jälkipuheet (10)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Mörkö

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (12)

Sain anopilta lahjaksi aivan ihanan kietaisupuseron. Paitsi ihana, se on myös laatutuote. Ja nyt puhutaan siis LaatuTuotteesta. Arvatkaa siis, ketä harmitti, kun se on tosiaankin tummansininen. Olenko koskaan maininnut, että en kuuna kullan valkeana laittaisi päälleni mitään tummansinistä. Ja vaikka tekisin oikein ihanan puseron kohdalla poikkeuksen, se ei millään mittarilla sopisi yhteen minkään omistani alaosan kanssa, jotka kaikki ovat mustia. Asiaa surtuani kolme päivää keksin eilen illalla, että hyvänenaikasentään: minullahan on kaapissa melkein käyttämättömät siniset farkut. Käyttämättömät, koska niiden kanssa ei ole ollut sopivaa yläosaa.

Aamulla innoissani siis kiskomaan farkkuja jalkaan. Kiristivät jonkin verran mutta yhtäkaikki, jalkaan ne solahtivat [tai ehkä solahtaa on hiukan liioiteltua]. LaatuPusero on mallia kietaisu ja koska en erityisemmin töissä välitä näyttää J. Takiaiselta, löysin alle valkoisen T-paidan. Ookkei, ajattelin, kaikki melko hyvin. Paitsi että ne tosiaan ovat aika tiukat. Mutta ei sevväliä, tuumin, en syö enää koskaan mitään ja kesään mennessä näytän blondilta Maria Lundilta. Mutta eniveis: olin jokseenkin tyytyväinen yhdistelmääni [paitsi tietenkään mustiin kenkiin] ja siihen, että nyt ei tarvitse koskaan enää syödä mitään, mikä yksinkertaistaa elämää melko lailla.

Tyytyväisenä päivän asuuni kävelin sitten työpäivän päälle kaupungille [lähinnä siksi, että myöhästyin bussista]. No siellähän olivat nämä Keltaisen Kassin Kantelupäivät ja onnahdin Hämpiltä tavarataivaaseen [lähinnä siksi, että minulla oli hätä ja siellä on ilmainen vessa]. Urheiluosastolle jouduin, koska vessasta tupsahtaa suoraan sinne. No. Siellä oli Adidaksen valkoisia vapaa-ajankenkiä ja koska juuri sellaisista sattui olemaan sosiaalinen tilaus, ne lähtivät mukaan. Urheiluosastolta joutuu väkisin naisten osastolle, josta lähti mukaan musta neule [Gerry Weber], koska mustat neuleet ne vaan lähtevät mukaan ja koska mitään juuri oikeanlaista mustaa ei komerossa ole koskaan ja mustia ei milloinkaan liikaa [minkähän tähden ne kaikki ihanat hankinnat muuttuu komerossa ihan vaan tavallisen tylsiksi]. Matkalta alas tarttuivat mukaan myös sloggit [Sloggi] ja alakerrasta vielä valkoisia nilkkasukkia [Amar], koska uudet kengät tarvitsivat tietenkin sopivat sukat. Sitten muistin, että kaputsiinomaito on loppu ja päätin kipaista vielä sen. Siinä sitten olikin jo melkomoinen nälkä [koska en lupaukseni mukaan ollut mitään syönyt] ja koska nälkä oli hämärtänyt arvostelukykyni ja ehkä muistinkin, mukaan tarttui nakkeja [Wigren], toki kevyttä mallia.

Ilmainen pusero tuli maksamaan täten pitkälti päälle satasen. Hyvin pitkälti.

Nakit söin bussissa. Viimeisen kohdalla muistin, ettei minun pitänyt enää koskaan syödä.

Kirjoitti: mea 19:44 | Jälkipuheet (6)

Nyt kun on eletty koko ihanainen päivä tätä uutta suoraselkäisempää ja rehellisempää yhteiskuntaa, jossa työnantajan ajalla omiaan touhuilevat on erotettu ja mitä ilmeisimmin erotetaan jatkossakin, on aika jokaisen syntiä harjoittaneen nostaa nyt kätensä pystyyn. Se, ken ei ikinänsä ole tekstaillut, lähetellyt sähköpostia tai hoitanut pankkiasioitaan, blogiaan tai sosiaalisia suhteitaan eikä vienyt kopio- tai vessapaperia kotiinsa, voi poistua.

Jaahas. Jyrimirjami ja Suvijuhani lähtivät.

Me muut voimme vain yrittää nyt selvitä pälkähästä. Jospa minä aloitan. Paitsi että pyydän anteeksi, että vuonna 98 vein kahdeksan kopiopaperia kotiini, kadun sydämestäni, että otin vuonna 2001 syyskuussa fetapiirakan ohjeesta kopion työajalla ja työnantjan paperille. Anteeksi. Myönnän lähettäneeni joitakin sähköposteja mutta pyrkinyt keskittämään sosiaalisen liikenteeni kahvi- ja ruokataukoihin. Anteeksi niiltä osin, jos on lipsunut. Mutta koska postini eivät kuluta sähköä koneen muutenkin ollessa päällä, olen anteeksipyynnön velkaa pääosin vain siltä osin kuin näppäimistö on kulunut. Vähennän myös omavaltaisesti syntilistaltani ne kerrat, jolloin olen hoitanut puhtaasti työasioita sosiaaliselta verkostoltani kollegiaalista apua kyseltyäni. Joten niitä en pyydä anteeksi. Jotain saatan kuitenkin katua, sillä joskus sosiaalinen verkosto on nostattanut minussa kapinahenkeä. Anteeksi, varmuuden vuoksi. Niin ja kerran vein epähuomiossa vessapaperia, kun sitä oli tarttunut kengänpohjiin. Anteeksi.

Jos vielä näine synteineni saan kuitenkin jatkaa virassani, lupaan tästedes parantaa tapani. Anteeksi ja kiitos.

Kirjoitti: mea 15:05 | Jälkipuheet (0)

Ei jumaleisson, tämän täytyy olla aprillipila. Tai siis täytyisi.

Noh. Toisaalta. Mikä ettei? Yliopistossakin ulkomailla paljon opiskellut ja kun on sattumalta jo valmiiksi ajatellutkin ryhtyä kansanedustajaksi. Niin ja tuntee Jasmin Mäntylän. Kuullun ymmärtämistä tosin voisi ehkä hivenen vielä harjoittaa:

"Heikki Jukola" Voicesta: "Me itseasiassa ihan, ihan ens syksyn kunnallisvaaleja silmällä pitäen vaan ollaan tossa meidän puoluejohtaja Timo Soinin kanssa keskusteltu, että oltais kokoamassa tämmöistä valovoimaista ikäänkuin naisten edustajistoa ja halutaan vähän panna kampoihin..."

Johanna: "Siis kansanedustajaks?"

Mittatappioita, sanoi entinen ministeri.

Kirjoitti: mea 19:37 | Jälkipuheet (0)