Läsnäolon taito
Uusissa paikoissa on aina oma erityinen viehätyksensä. Jokainen sentti on uutta ja ihmeellistä eikä yhtään tiedä, mitä minkäkin kulman takaa tulee. Etukäteen on opiskellut kaupunkia kartalta, katsonut, mitä kaikkea haluaa nähdä, hahmottanut kaupunginosat ja niiden luonteet ja on olevinaan joku tuntumakin kaupunkiin. Paikan päällä sitten mikään ei näytäkään siltä kuin kuvitteli, etäisyydet ovat ihan eri luokkaa, korkeuksista puhumattakaan.
Pariisissa kävelimme Erityisavustajan kanssa kartta kädessä jalat tulessa katuja ylös alas ja Seineä vasempaan ja oikeaan etsiessämme Louvrea. Ei tahtonut löytyä vaikka kartta sanoi, että tässähän sen pitäisi olla. Ja olikin. Nojasimme sen porttiin karttaa lukiessamme mutta kun se oli niin valtava. Me emme kertakaikkiaan vaan pystyneet hahmottamaan sitä.
Berliinissä halusimme nähdä sen aidon muurinpätkän, joka oli vielä pystyssä paikallaan. Niinpä matkasimme lähimmälle S-Bahn-pysäkille, etsimme itsemme oikeaan ilmansuuntaan [ei aina ollenkaan helppo rasti] ja kartta kädessä hahmotimme suuntimat. Oikealle. Aikamme käveltyämme päättelimme olevamme sittenkin väärään suuntaan menossa, koska etsimämme joki ei tullut näkyviin loputtoman pitkien talorivistöjen takaa. Siis ympäri ja vasemmalle. Mutta siellä oli esteenä taas joku aita ja seinä seinän jälkeen. Onneksi seinä oli jossain kohdin murtunut ja pääsimme katsomaan, että siellä se on se Spree, jonka yli pitäisi päästä ja jonka lähellä sen muurin siellä jossain pitäisi olla. Totesimme olevamme menossa sittenkin väärään suuntaan. Eikun ympäri ja mitä näimmekään. Se etsitty muuri oli siinä. Juuri se samainen aita tai seinä, jota olimme epätoivoisesti yrittäneet kiertää.
Hassua, että aina ulkomailla ollessa minulla on tunne, että minä se vaan tässä nyt olen enkä tajua nauttia enkä olla läsnä juuri siinä sillä ainutlaatuisella hetkellä. Olla SIINÄ. Paikalla. Mutta jälkeen päin huomaan, että olinhan minä kuitenkin siellä ihan täydesti. Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että on oppinut imemään ympärillään olevan elämän itseensä ilman sen suurempaa olemisen oloa tai haloota. Osaa olla vaan ihan hiljaa ja antaa elämän tulla. Sitä ei tarvitsekaan kynsin hampain kokea. Kun vaan on saamatteilla.
Jälkipuheet
Attityydi on menossa oikeaan suuntaan. Vielä kun jätät kaikki "nähtävyydet " pois ohjelmasta niin olet siellä. Missä oletkin, milloinkin.
Ihan näin meidän kesken: viimeisin reissu sisälsi yhden museon ulkoapäin, yhden museon eteisen tarkkuudella ja yhden kirkon sisältä. Sen verran, että kehtaa töissä kirkkain silmin sanoa, että käyty on museoissa ja kirkossa. Niin kuin arvonsa tuntevan virkanaisen kuuluu.
Merkittävimmät nähtävyydet kerryteltiin katselemalla terassilta ohikulkijoita. Istuksimalla kansankuppiloissa syömässä currywurstia kera oluen. Sekä väistämällä turistipaikat kaukaa.
Ihan paras mesta löytyi yhdestä ränstyneestä kivijalasta.
Museot ja kirkot... työkaverit voi hoitaa katselemalla parit postikortit ja esitteet paluumatkalla ja juttelemalla niitten pohjalta. Täydestä menee (?)
Hampparoiminen ja joutilas päämäärätön lorvailu, ne ne tiellä pitävät, Berliinissäkin; ja näinhän tässä ulkopuolinen lukija saa kuvan että metodia menestysellisesti on noudatettukin. Oikein.
Pariisiin ja nähtävyyksiin liittyen, edesmennyt Roland Barthes totesi aikoinaan komeasti että lounasti mielellään Eiffel-tornissa olevassa ravintolassa siksi että se on Pariisissa ainoa paikka jossa Eiffel-tornia ei tarvitse katsella (eikä mies tuolloin edes ollut Pariisissa turisti vaan asukas).
Tuosta pitikin mainita, että kun se Eiffel-torni näkyy jok'ikisen Pariisissa kuvatun elokuvan hotellin ja kattoasunnon ikkunasta, niin sitä jotenkin oletti, että se tosiaan näkyy joka paikkaan. Vaan ei se siellä kaduilla hampparoivalle näkynyt kuin yhdestä paikasta. Ja sekin paikka oli melkomoisen mäen päällä ja suoran tien päässä Eiffelistä. Muualta ei vilahdustakaan. Niin että sinne meni kaikkien ranskalaisten elokuvien uskottavuus. Jos sitä nyt niin hirveästi olikaan. Patonkimaan immeiset oli lisäksi tylyjä.
Toisin kuin germaanit, nuo iloiset lederhoset. Auttavaisia ja iloisia ja ystävällisiä kaikki tyynni. Ihan avartui silmä siinäkin mielessä. Ja kebabit oli hyviä, herramunvereni ne oli hyviä.