Kolmen persoonan loukussa
Aina, kun muutamaksi hetkeksi vieraannun tästä blogin pitämisestä lomien ja pyhien aikana, huomaan kirjoittamisen aloittamisen vaikeutuvan kerta kerralta enemmän. Ennen sitä vaan pudotteli tekstiä asian putkahtaessa päähän mutta nyt sitä putkahdusta seuraa ajatus, että no eipä tämä ketään kiinnosta. Niin kuin nyt esimerkiksi, kun piti kirjoittamanai aiheesta "Ikuria etsimässä ja mitä siitä seurasikaan". Jos vaikka kuinka onnistuisinkin jotenkin kertomaan tarinan hauskasti ja nokkelasti [omasta mielestäni], siitä tulisi liian pitkä eikä sitä kukaan lukisi. Tai sitten se muuten vaan ei kiinnostaisi, koska ketä kiinnostaa mikään, mistä ei edes inasen kajasta sosiaalipornahtavaa kosketusta tai pientä paljastelua omasta / työnantajan / anopin / miehen / naapurin yleisestä ttumaisuudesta kirjoittajaa kohtaan. Eipä juuri ketään.
Tai sitten ajattelen, että enhän minä voi sellaisesta kirjoittaa, ei menopaussi voi käsitellä sitä tai tätä aihetta tuosta tai toisesta näkökulmasta käyttäen niitä tai näitä termejä puhuen asioista suoraan oikeilla nimillä. Kun eihän se mea ole sellainen. Pääsiäisenä teki mieleni nimittäin tuoda ilmi hämmennykseni eräästä kauan mieltäni askarruttaneesta asiasta, joka koski munia ja niiden määrää ja termistön tarkkuuden puutetta. Turhaa nokkelikkoa, joka ei varmaan edes ole hauskaa eikä ainakaan mitään, mitä ilman maailma ei voisi elää. Niin kuin ei oikeastaan mikään juuri missään blogissa.
Olen siis jäänyt kolmen persoonan loukkuun: mealle on vahingossa kasvanut identiteetti, joka ei salli sanoa mitä tahansa mistä hyvänsä. Loukun oven pielessä istuu lisäksi sensori, joka jaksaa muistuttaa, että ketä kiinnostaa. Ja viimeisenä portinvartijana virkanainen raakkaa, mistä yleensäkään voi kirjoittaa.
Eipä tässä siis paljon lokattavaa jää. Ellei jotakuta nyt oikeasti kiinnostaisi se Ikuri.
Jälkipuheet
Ikuri kuulostaa rankalta. An mennä vaan perkele!
Niin minustakin kuulostaa. Siksi sinne olisikin pitänyt päästä. Äh. Mutta ei se tarina niin rankka ole. Siksi sitä pitäisi värittää aika reippaasti.
No nyt meni vielä vaikeammaksi. Kun enhän minä koskaan väritä näitä juttuja. Silkkaa faktaa.
Mikä/kuka on Ikuri? Sankat kansanjoukot tahtovat tietää.
Onko muita munamäärätermejä kuin tiu ja tusina? Eiks ne nyt kumminkin ole ihan selkeitä?
Maikkarissakin mainostetaan etukäteen ohjelmia, jotka ovat sitten mitä ovat. Ajattelin, että jos sankat kansanjoukot saa odottamaan Ikuri-paljastusta, niin hommahan toimii.
Munien lukumääräongelma koskee lähinnä lukuja yksi viiva kolme. Mutta se siis menee aluelle, josta ei voi julkisesti keskustella.
Ikuri ei sano minulle muuta kuin turbiinin. Eli kirjoittamaan vain.
Monikerroksiset blogipersoonat ovat muuten myös täällä turhankin tuttu ilmiö. Mokomat kiusarit!
Turbiinin minäkin tiedän. Enkä sitten mitään muuta. Siksi sitä pitikin lähteä etsimään.
Mitään ei puhuttu minulle noista monikerroksisista blogipersoonakiusareista, kun tämän aloitin. Käyvät päivä päivältä pahemmiksi.
Itse olen ratkaissut monikerroksisten blogipersoonien ongelman antamalla jokaiselle raadin jäsenelle oman blogin. En suosittele, vaikka vaihtelu virkistääkin. Olo on vähintäänkin pirstaleinen.
Tunnistan Ikurin turpiinin (minua on valistettu, että jälkimmäisessä sanassa on kova p).
Vaadin saada tietää, mitä Ikurissa on tapahtunut.
Neiti minkkinen, ei auta pidemmän päälle. Kun niihin kaikkiin kasvaa monikerroksinen blogipersoona, niin ollaan pulassa. Todella pahassa pulassa.
Obeesia. Jännityksen tiivistäminen aiheuttaa nyt entistä kovempia paineita. Entä, jos kertomus osoittautuu antamattomaksi? Jos odotusta ei palkita? Kivitetäänkö minun virtuaalinen persoonani? Nyt meni vaikeaksi. Pitääkö minun paljastaa, että mitään ei oikeasti tapahtunutkaan vaan keksäi jännittävä loppu tarinalle.
Minua kiinnostaa ehdottomasti tarina Ikurin etsimisestä. :-)
Hyvänenaika, näin monta lukijaa jo. Täytyy vissiin aloittaa sarja. Seuraavaksi Rantaperkiö ja Rautaharkko. En minä niidenkään sijainnista mitään tiedä. Toisaalta niissä ei ole turpiinia.
Rautaharkko kuulostaa jokseenkin tolkienmaiselta nimeltä, mutta on lopulta aika viehkeä pieni kaupunginosa viehkeine autenttisine lähiöbaareineen (ehdoton must jos sinne päin eksyy). Ja ihan perhanan hyvin piilotettu sitä paitsi!
Kiitti vinkistä. Rakastan autenttisia lähiöbaareja (aiheesta ehkä lisää Ikuria etsimässä -jutun yhteydessä). Täytyypä etsiä myös Rautaharkko. Tiedän siitä, jos mahdollista, vähemmän kuin Ikurista.
Täälläkin toivotaan kirjoitusten jatkuvan ja lisääntyvän. Kyllä meitä kiinnostaa, sen kun kirjoitat vain ja jätät pari filtteripersoonaa pois välistä. :)
Filtteripersoona se vaan tuppaa vetämään yhä paksumpaa toppatakkia päälle vaikka kuinka toppuuttelisi. Vaan eiköhän nuo vahingot lie jo tapahtuneet, jos ovat tapahtuakseen. Joten eiköhän tämä tästä.
Uskollisen lukijan ääni aina piristää.