Ikuria etsimässä, osa II
Olin Erityisavustajan myötä etsinyt taas Ikuria koko päivän. Emme odottaneet enää siltä päivältä mitään, itse asiassa emme odottaneet muutenkaan enää mitään, vähiten Ikuria, mikä johtuneisko siitä, että etsintä oli siirtynyt Uuteenkaupunkiin ja Paraisiin.
Mutta. Kun vähiten odottaa, eniten saa. Mikään matkahan ei ole turha. Sen huomasimme viimeistään silloin, kun päätimme vetäytyä illan kuiheessa kantapaikkaamme miettimään maailman laveutta. Juuri kun olimme romantillisesti syventyneet lehtiimme, lankesi pöydän ylle valtaisa varjo. Vieressämme seisoi mustaan pikkutakkiin ja T-paitaan sonnustautunut mies kädessään viinipullo, toisessa lasi. Mustien silmälasinsankojen yltä meitä tutki hetken tuima hiljainen katse. Tumma ääni katkaisi hiljaisuuden.
- Saako tähän istuutua.
Toki. Mies asetti kaksimetrisen mustan olemuksensa huolellisesti viereeni, pullon ja lasin eteensä pöydälle, katsoi meitä ja huokaisi. Pitkä hiljaisuus.
- Te näytätte humanisteilta.
Myönsimme. Miehen itsensä päättelin runoilijaksi, lähinä kai sen mustan pikkutakin vuoksi. Runoilijaksi tosin hirmuisen isoksi [miksi ne minun mielikuvissani ovatkin huomattavan hentoisia]. Yhtä kaikki: runoilijaksi, jolla on tumman samettinen radiomainosääni ja sisäistä sankaruutta kielivä vino hymy ja siipien väli pari metriä.
- Ari Kaartio [nimi ehkä muutettu], sanoi hän ja kätteli, runoilija.
Kankean alun jälkeen keskustelumme virittyi pian kattamaan parisuhteen toimivuuden salat, runon kirjoittamisen ja yksinäisyyden ongelmat, runoilijan suhteen alkoholiin, erään tunnetun blogin pitäjän kihlautumisen sekä erään toisen, vähemmän tunnetun blogin pitäjän syvemmän sydämen olemuksen, joka pitäisi päästää vapaaksi. Mutta se, mikä tässä blogin pitäjässä erityisesti runoilijaa viehätti, oli tämän vähäisen päiväkirjailijan luonne. Jonka hän tiivisti yhteen sanaan: Jyrä. Erityisavustajaa sen sijaan runoilja piti pitkään kädestä, katsoi syvälle silmiin ja häkeltyneen hiljaisuuden jälkeen totesi hänet kauniiksi. Kerroin olleeni samaa mieltä jo pitkään.
Sanattomina poistuimme kylmän ei enää niin täyden kuun valaisemaan iltaan ja päätimme etsiä Ikurin joskus toiste.
Jälkipuheet
Miellyttävä kohtaaminen ja kauniisti kerrottu.
Pari vuotta sitten ajauduin Prisman kuppilassa samaan pöytään hipin kanssa. Olen edelleen tosi iloinen siitä, että tohdin mennä hänen seurakseen isoon pöytään johon kukaan muu ei mennyt. Ihmiset, jotka yllättävät olemalla jotain muuta kuin ennakkoasetelma antaa ymmärtää, saavat aikaan sekä iloa että häpeää.
Minua hämmentää vieläkin eräät Runoilijan huomiot: ne olivat teräviä ja viiltäviä ja salaisia. Sellaisia, joita eivät tunne monet minut vuosia tunteneet. Ja tämä satunnainen pöydässä istuja näki ne muutamassa hetkessä.
Ehkä se Jyräkin on sisintä minuuttani vaikka en sitä tunnusta. Ehkä olen piilevä bobcatti.
Enemmän pitäisi tosiaan tohtia.
Tesomalla kasvaneena annan kesäisen ohjeen löytää Ikuri.
Siis kesähelteellä meet Tesomajärven idänpuoleiselle uimarannalle...se on se Tampereen puoleinen ranta.
Paistattelet ja grillaat itteesi kuumassa auringonpaisteessa niin kauan kui lystäät ja sitten vilvoittelet uimalla järven yli 300 metrin matkan länsipuolen uimarannalle jolloin olet jo länsitesomalla. Tästä kun tallustelet kohti länttä...siis hiukka kauemmaksi rannasta ohittaen krstalot ni tuut isommalle tielle jonka varressa saattaa tälläkin hetkellä olla viel joku hubi tai pikku kauppa ym. Tältä tieltä kun katselet kohti länttä ja näät omakotialuetta ni se on sitä Ikuria :)
Nyt täytyy vaan löytää se Tesomajärvi ja siellä tajuta ilmansuunnat tai ainakin, missä on Tampere, jaksaa uida 300 metriä ja osata katsella jossain korpitiellä länteen. Onko se se puoli, jossa puussa kasvaa naavaa?
Yksi on varmaa: tuon jälkeen taatusti kaipaa virvokkeita.