Jo useammalla eri numerolla alkaneet vuosikymmenet Tampereella ilman kokemushavaintoa Ikurista suorastaan velvoittivat ryhtymään toimeen. Ikuri ja Ikurin turpiini, yhtä kuin tamperuus. Oli korkea aika aurinkoisena pitkänäperjantaina ryhtyä tukkimaan tätä hävettävää aukkoa sivistyksessä. Kartat on neitejä varten, ajattelin, ja manselaista paikallistuntemusta uhkuen vakuutin tietäväni Ikurin sijainnin. Siispä Erityisavustaja pelkääjän paikalle ja kohti villiä länttä pitkin Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Lapinniemen risteykseesä koukkasin oikealle, koska huomasin, etten ole koskaan sielläkään käynyt. Enkä koskaan kävellyt Siilinkarillekaan. Terveisiä vaan Villelle, olet nyt viimeinen, joka ei ole tehnyt manselaisuusriittimatkaa tuolle linnunkakalle haisevalle luodolle. Uroteon jälkeen janotti mutta lupaavan näköinen Pub Vinyyli piti ovensa tiukasti kiinni. Siispä matkaan kohti Ikuria, Pispalan kautta, ohi Vaakon nakin, joka sekin näytti olevan kiinni.

Siispä edelleen länttä kohti. Epilä, Tesoma, Myllypuro ja nimiä, joita en ollut kuullutkaan mutta missään ei mainintaa Ikurista. Jatkoimme sinnikkäästi matkaa kunnes vastassa oli Nokia. Mutta ei Ikuria. Takaisin. Tesomalle johtava useamman kaistan levyinen tie lupasi paljon mutta päätyi risteykseen, jossa on viitat kouluun ja kirjastoon ja ostoskeskukseen vaan missä kaikki talot. Missä tesomalaiset? Tämäkö oli nyt se Tesoma: parkkipaikka liikekuksen takapihalla ja parkkipaikalla kohti kiitävä 70-luvulla parhaat päivänsä nähnyt auto, jonka sivuikkunan virkaa hoiti jeesusteipillä oveen kiinnitetty muovisäkki. Pedro's Pub houkutti Erirtyisavustajaa, jonka suu napsui jo pahaenteisesti mutta minulla oli halu Ikuriin. Koska parkkipaikalta lähtevä tie näytti vasemmalla tarjoavan vain synkkää metsää, käänsin Hermannin nokan oikealle. Siellä täytyy olla Ikuri.

Vaan ei. Päädyimme Nokian moottoritielle, joka kiidätti vääjäämättömästi takaisin kohti lähtöruutua. No. Ei sevväliä, ajattelin kylmän manselaisesti. Onhan niitä janonsammutuspisteitä idemmässäkin. Esimerkiksi kuuluisa Vanha Domus. Senpä näyttäisinkin vieraspaikkakuntalaiselle. Väinämöisenkadun pysähtynyt ja autio harmaus pieksivät epäystävällistä kylmää tuulta niskaan, kun temmoimme turhaan Vanhan D:n oven ripaa. Ei mitään. Lupaavan näköisesti katua alaspäin hampparoineet hahmot ounaksuttivat, että apua janoon saattaisi löytyä alamäestä. Ja löytyikin: Väinämöisestä, jonka 70-lukuisessa Irwin-henkisessä ilmapiirissä kantajoukko valmistautui juuri Ilvestä kannustamaan. Paikan kalsea tunnelma ei ihan yltänyt alisen maineensa veroiseksi, joten Erityisavustaja halusi nähdä autenttisempaa tamperuutta. Sammonkadun lasiseinäinen Stägäri hirvenpäineen lupasi jo hiukan enemmän mutta oikea henki loisti sielläkin poissaolollaan.

Luovuttaneina päätimme jo poistua Kalevasta mutta lupaavan Suomi-iskelmän raikuessa läheisellä aukiolla olevasta avoimesta ovesta heräsi vielä toivo. Pub Ahjo piti oveaan kutsuvasti auki ja kaappasi meidät syliinsä. No nyt. Nyt olimme saapuneet paikkaan, josta pitäisi puhua, kun kerrotaan tarinoita oikeista ihmisistä. Keski-ikäiset naiset hakivat levyautomaatista lohtua rakkauden kaipuuseen. Yksinäinen mies etsi kadonnutta kännykkäänsä ja huokaili, että yhtä hukkaamista hänen elämänsä. Tumma nainen nyökkäsi mietteliäänä: sitähän tämä on koko elämä, yhtä hukkaamista ja löytämisen luulemista. Kimeässä nousuhumalassa elämäänsä tilittävä nainen kertoi rakastavansa kaikkia ja eniten Kanervaa. "Kanerva sisään, Vanhanen ulos. Täytyy nimittäin tietää, kelle p**settään jakaa", sanoi ja laittoi Kari Tapiota soimaan.

Sanattomina poistuimme kylmän täysikuun valaisemaan iltaan ja päätimme etsiä Ikurin joskus toiste.