Aamupäiväkokous, paikalla nelisenkymmentä virkanaista ja yksi mies. Naiset ovat taattua virkanaisainesta: turvallisia matalia sandaaleita, harmaita kasvoja, järkeviä kultasankaisia silmälaseja, totisia ilmeitä, pitkin päätä roikkuvia maantien värisiä hiuksia ja vapaana rehottavia röllyköitä. Sitä maanhiljasta sorttia, joka pukeutuu niin, ettei vahingossakaan erotu tapetista. Johtajat toki erottuvat jakkupuvuissaan ja alemman tason johtoporras korkokengissään.

Joukon ainoa mies istuu seinän vieressä hiljaa. Hänelläkin on järkevät sandaalit, kantapäistä hiutuneet vaaleat kesäsukat, vaalea kyynärpäistä ohueksi nojattu villapaita ja ruskeat housut, joiden prässit olivat pyöristyneet paljosta istumisesta. Ruudullisen paidan kaulukset kurkistivat kainosti villapaidan kaula-aukosta eri suuntiin kurkottaen. Mies on ojentuneena etukenoon innokkaan näköisenä ja hymyilee itsekseen. Ainakaan kokouksessa käsitellyt asiat eivät voi olla niin hauskoja. Olemus on innokkaan osallistuva ja ristiriidassa hänen hiljaisuutensa ja omaan oloon kohdistuneen onnellisen ilmeensä kanssa. Hänen päänsä kääntyilee puolelta toiselle ja innokkaat silmät kuuntelevat salin eri puolilta pyydettyjä vaisuja puheenvuoroja mutta onnellinen hymy on silti ristiriidassa tilanteen kanssa. Kuivia, totisia asioita, ei niissä ole mitään hymyilyttävää.

Takarivissä istuva virkanainen on vähän kateellinen miehelle. Ollapa itsekin yhtä innostunut ja huvittunut. Tai ainakin yhtä tyytyväisen oloinen. Virkanainen keskittyy kuuntelemaan johtajan puhetta ja jättää miehen seuraamisen sikseen. Mikäpä siinä. Onnellinen mies. Vielä ehkä vähän innokaskin. Hetken päästä nainen tuntee silmät sivullaan ja vaivihkaa päätään kääntämättä katsoo, kuka tuijottaa. Hiljainen mies, onnellinen hymy huulillaan ei selvästikään näe eikä kuule mitään. Hänen katseensa on tiukasti kiinnittyneenä virkanaisen rintoihin.

Hiljaisen miehen silmistä väikkyy vähään tyytyväinen, vaatimaton sielu.