Olin Erityisavustajan myötä etsinyt taas Ikuria koko päivän. Emme odottaneet enää siltä päivältä mitään, itse asiassa emme odottaneet muutenkaan enää mitään, vähiten Ikuria, mikä johtuneisko siitä, että etsintä oli siirtynyt Uuteenkaupunkiin ja Paraisiin.

Mutta. Kun vähiten odottaa, eniten saa. Mikään matkahan ei ole turha. Sen huomasimme viimeistään silloin, kun päätimme vetäytyä illan kuiheessa kantapaikkaamme miettimään maailman laveutta. Juuri kun olimme romantillisesti syventyneet lehtiimme, lankesi pöydän ylle valtaisa varjo. Vieressämme seisoi mustaan pikkutakkiin ja T-paitaan sonnustautunut mies kädessään viinipullo, toisessa lasi. Mustien silmälasinsankojen yltä meitä tutki hetken tuima hiljainen katse. Tumma ääni katkaisi hiljaisuuden.

- Saako tähän istuutua.

Toki. Mies asetti kaksimetrisen mustan olemuksensa huolellisesti viereeni, pullon ja lasin eteensä pöydälle, katsoi meitä ja huokaisi. Pitkä hiljaisuus.

- Te näytätte humanisteilta.

Myönsimme. Miehen itsensä päättelin runoilijaksi, lähinä kai sen mustan pikkutakin vuoksi. Runoilijaksi tosin hirmuisen isoksi [miksi ne minun mielikuvissani ovatkin huomattavan hentoisia]. Yhtä kaikki: runoilijaksi, jolla on tumman samettinen radiomainosääni ja sisäistä sankaruutta kielivä vino hymy ja siipien väli pari metriä.

- Ari Kaartio [nimi ehkä muutettu], sanoi hän ja kätteli, runoilija.

Kankean alun jälkeen keskustelumme virittyi pian kattamaan parisuhteen toimivuuden salat, runon kirjoittamisen ja yksinäisyyden ongelmat, runoilijan suhteen alkoholiin, erään tunnetun blogin pitäjän kihlautumisen sekä erään toisen, vähemmän tunnetun blogin pitäjän syvemmän sydämen olemuksen, joka pitäisi päästää vapaaksi. Mutta se, mikä tässä blogin pitäjässä erityisesti runoilijaa viehätti, oli tämän vähäisen päiväkirjailijan luonne. Jonka hän tiivisti yhteen sanaan: Jyrä. Erityisavustajaa sen sijaan runoilja piti pitkään kädestä, katsoi syvälle silmiin ja häkeltyneen hiljaisuuden jälkeen totesi hänet kauniiksi. Kerroin olleeni samaa mieltä jo pitkään.

Sanattomina poistuimme kylmän ei enää niin täyden kuun valaisemaan iltaan ja päätimme etsiä Ikurin joskus toiste.

Kirjoitti: mea 09:29 | Jälkipuheet (4)

Kun Teiskontie katoaa alta töistäpaluuvilinässä ja palautuu tajuntaan iskeytyessään oikeaan kankkuun, päänuppin ja ranteisiin, niin vilahtaako mennyt elämä rainana aivon valkokankaalla? Kun viisikymmnentä kiloa lihaa mätkähtää kävelytiehen seljälleen, niin pelästyykö virkanainen, että nyt nyrjähti niska, aivoon pakkautuu veriklöntsä, ranne, häntäluu ja lonkka murtuivat? No eipä. Virkanasen päässä välähtää vain yksi ajatus: näkiköhän kukaan, nauraako ne? Hän ei jää huolestumaan päähän osuneen iskun vaikutuksia myöhempään elämäänsä, vaan suorii itsensä pystyyn vilkkaasti, puistelee häveliäästi ja vikkelästi lumet persauksistaan ja jatkaa matkaa v-a-r-o-v-a-s-t-i kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mätkähtääkseen uudestaan jäiseen kävelytiehen ja taas ajattelee, että no nyt ne nauraa jo tuolla takana huutonaurua.

Onko kukaan koskaan ikinä nauranut kellekään, joka mukkaa katuun? Korkeintaan ajattelee, että auts taikka että sattuikohan pahasti, käviköhän huonosti, tarviikohan apua. Mutta ei, että haha, olipas hauska mukkaus. Silti sitä kuvittelee puolen kaupungin nähneen alennustilansa ja siitä itselleen hupia repivän. Miksiköhän?

Näistä lumimassoista sopii muuten syyttää minua: löysin vihdoin viikko sitten ne ihan parhaat kävelykengät juuri ennen kuin lumisateet alkoi. Leuto talvi sekin oli minun syytäni: asennutin syksyllä Hermanniin Webaston ja ostin untuvatakin.

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (8)

Jo useammalla eri numerolla alkaneet vuosikymmenet Tampereella ilman kokemushavaintoa Ikurista suorastaan velvoittivat ryhtymään toimeen. Ikuri ja Ikurin turpiini, yhtä kuin tamperuus. Oli korkea aika aurinkoisena pitkänäperjantaina ryhtyä tukkimaan tätä hävettävää aukkoa sivistyksessä. Kartat on neitejä varten, ajattelin, ja manselaista paikallistuntemusta uhkuen vakuutin tietäväni Ikurin sijainnin. Siispä Erityisavustaja pelkääjän paikalle ja kohti villiä länttä pitkin Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Lapinniemen risteykseesä koukkasin oikealle, koska huomasin, etten ole koskaan sielläkään käynyt. Enkä koskaan kävellyt Siilinkarillekaan. Terveisiä vaan Villelle, olet nyt viimeinen, joka ei ole tehnyt manselaisuusriittimatkaa tuolle linnunkakalle haisevalle luodolle. Uroteon jälkeen janotti mutta lupaavan näköinen Pub Vinyyli piti ovensa tiukasti kiinni. Siispä matkaan kohti Ikuria, Pispalan kautta, ohi Vaakon nakin, joka sekin näytti olevan kiinni.

Siispä edelleen länttä kohti. Epilä, Tesoma, Myllypuro ja nimiä, joita en ollut kuullutkaan mutta missään ei mainintaa Ikurista. Jatkoimme sinnikkäästi matkaa kunnes vastassa oli Nokia. Mutta ei Ikuria. Takaisin. Tesomalle johtava useamman kaistan levyinen tie lupasi paljon mutta päätyi risteykseen, jossa on viitat kouluun ja kirjastoon ja ostoskeskukseen vaan missä kaikki talot. Missä tesomalaiset? Tämäkö oli nyt se Tesoma: parkkipaikka liikekuksen takapihalla ja parkkipaikalla kohti kiitävä 70-luvulla parhaat päivänsä nähnyt auto, jonka sivuikkunan virkaa hoiti jeesusteipillä oveen kiinnitetty muovisäkki. Pedro's Pub houkutti Erirtyisavustajaa, jonka suu napsui jo pahaenteisesti mutta minulla oli halu Ikuriin. Koska parkkipaikalta lähtevä tie näytti vasemmalla tarjoavan vain synkkää metsää, käänsin Hermannin nokan oikealle. Siellä täytyy olla Ikuri.

Vaan ei. Päädyimme Nokian moottoritielle, joka kiidätti vääjäämättömästi takaisin kohti lähtöruutua. No. Ei sevväliä, ajattelin kylmän manselaisesti. Onhan niitä janonsammutuspisteitä idemmässäkin. Esimerkiksi kuuluisa Vanha Domus. Senpä näyttäisinkin vieraspaikkakuntalaiselle. Väinämöisenkadun pysähtynyt ja autio harmaus pieksivät epäystävällistä kylmää tuulta niskaan, kun temmoimme turhaan Vanhan D:n oven ripaa. Ei mitään. Lupaavan näköisesti katua alaspäin hampparoineet hahmot ounaksuttivat, että apua janoon saattaisi löytyä alamäestä. Ja löytyikin: Väinämöisestä, jonka 70-lukuisessa Irwin-henkisessä ilmapiirissä kantajoukko valmistautui juuri Ilvestä kannustamaan. Paikan kalsea tunnelma ei ihan yltänyt alisen maineensa veroiseksi, joten Erityisavustaja halusi nähdä autenttisempaa tamperuutta. Sammonkadun lasiseinäinen Stägäri hirvenpäineen lupasi jo hiukan enemmän mutta oikea henki loisti sielläkin poissaolollaan.

Luovuttaneina päätimme jo poistua Kalevasta mutta lupaavan Suomi-iskelmän raikuessa läheisellä aukiolla olevasta avoimesta ovesta heräsi vielä toivo. Pub Ahjo piti oveaan kutsuvasti auki ja kaappasi meidät syliinsä. No nyt. Nyt olimme saapuneet paikkaan, josta pitäisi puhua, kun kerrotaan tarinoita oikeista ihmisistä. Keski-ikäiset naiset hakivat levyautomaatista lohtua rakkauden kaipuuseen. Yksinäinen mies etsi kadonnutta kännykkäänsä ja huokaili, että yhtä hukkaamista hänen elämänsä. Tumma nainen nyökkäsi mietteliäänä: sitähän tämä on koko elämä, yhtä hukkaamista ja löytämisen luulemista. Kimeässä nousuhumalassa elämäänsä tilittävä nainen kertoi rakastavansa kaikkia ja eniten Kanervaa. "Kanerva sisään, Vanhanen ulos. Täytyy nimittäin tietää, kelle p**settään jakaa", sanoi ja laittoi Kari Tapiota soimaan.

Sanattomina poistuimme kylmän täysikuun valaisemaan iltaan ja päätimme etsiä Ikurin joskus toiste.

Kirjoitti: mea 11:28 | Jälkipuheet (14)

Aina, kun muutamaksi hetkeksi vieraannun tästä blogin pitämisestä lomien ja pyhien aikana, huomaan kirjoittamisen aloittamisen vaikeutuvan kerta kerralta enemmän. Ennen sitä vaan pudotteli tekstiä asian putkahtaessa päähän mutta nyt sitä putkahdusta seuraa ajatus, että no eipä tämä ketään kiinnosta. Niin kuin nyt esimerkiksi, kun piti kirjoittamanai aiheesta "Ikuria etsimässä ja mitä siitä seurasikaan". Jos vaikka kuinka onnistuisinkin jotenkin kertomaan tarinan hauskasti ja nokkelasti [omasta mielestäni], siitä tulisi liian pitkä eikä sitä kukaan lukisi. Tai sitten se muuten vaan ei kiinnostaisi, koska ketä kiinnostaa mikään, mistä ei edes inasen kajasta sosiaalipornahtavaa kosketusta tai pientä paljastelua omasta / työnantajan / anopin / miehen / naapurin yleisestä ttumaisuudesta kirjoittajaa kohtaan. Eipä juuri ketään.

Tai sitten ajattelen, että enhän minä voi sellaisesta kirjoittaa, ei menopaussi voi käsitellä sitä tai tätä aihetta tuosta tai toisesta näkökulmasta käyttäen niitä tai näitä termejä puhuen asioista suoraan oikeilla nimillä. Kun eihän se mea ole sellainen. Pääsiäisenä teki mieleni nimittäin tuoda ilmi hämmennykseni eräästä kauan mieltäni askarruttaneesta asiasta, joka koski munia ja niiden määrää ja termistön tarkkuuden puutetta. Turhaa nokkelikkoa, joka ei varmaan edes ole hauskaa eikä ainakaan mitään, mitä ilman maailma ei voisi elää. Niin kuin ei oikeastaan mikään juuri missään blogissa.

Olen siis jäänyt kolmen persoonan loukkuun: mealle on vahingossa kasvanut identiteetti, joka ei salli sanoa mitä tahansa mistä hyvänsä. Loukun oven pielessä istuu lisäksi sensori, joka jaksaa muistuttaa, että ketä kiinnostaa. Ja viimeisenä portinvartijana virkanainen raakkaa, mistä yleensäkään voi kirjoittaa.

Eipä tässä siis paljon lokattavaa jää. Ellei jotakuta nyt oikeasti kiinnostaisi se Ikuri.

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (15)

Aamupäiväkokous, paikalla nelisenkymmentä virkanaista ja yksi mies. Naiset ovat taattua virkanaisainesta: turvallisia matalia sandaaleita, harmaita kasvoja, järkeviä kultasankaisia silmälaseja, totisia ilmeitä, pitkin päätä roikkuvia maantien värisiä hiuksia ja vapaana rehottavia röllyköitä. Sitä maanhiljasta sorttia, joka pukeutuu niin, ettei vahingossakaan erotu tapetista. Johtajat toki erottuvat jakkupuvuissaan ja alemman tason johtoporras korkokengissään.

Joukon ainoa mies istuu seinän vieressä hiljaa. Hänelläkin on järkevät sandaalit, kantapäistä hiutuneet vaaleat kesäsukat, vaalea kyynärpäistä ohueksi nojattu villapaita ja ruskeat housut, joiden prässit olivat pyöristyneet paljosta istumisesta. Ruudullisen paidan kaulukset kurkistivat kainosti villapaidan kaula-aukosta eri suuntiin kurkottaen. Mies on ojentuneena etukenoon innokkaan näköisenä ja hymyilee itsekseen. Ainakaan kokouksessa käsitellyt asiat eivät voi olla niin hauskoja. Olemus on innokkaan osallistuva ja ristiriidassa hänen hiljaisuutensa ja omaan oloon kohdistuneen onnellisen ilmeensä kanssa. Hänen päänsä kääntyilee puolelta toiselle ja innokkaat silmät kuuntelevat salin eri puolilta pyydettyjä vaisuja puheenvuoroja mutta onnellinen hymy on silti ristiriidassa tilanteen kanssa. Kuivia, totisia asioita, ei niissä ole mitään hymyilyttävää.

Takarivissä istuva virkanainen on vähän kateellinen miehelle. Ollapa itsekin yhtä innostunut ja huvittunut. Tai ainakin yhtä tyytyväisen oloinen. Virkanainen keskittyy kuuntelemaan johtajan puhetta ja jättää miehen seuraamisen sikseen. Mikäpä siinä. Onnellinen mies. Vielä ehkä vähän innokaskin. Hetken päästä nainen tuntee silmät sivullaan ja vaivihkaa päätään kääntämättä katsoo, kuka tuijottaa. Hiljainen mies, onnellinen hymy huulillaan ei selvästikään näe eikä kuule mitään. Hänen katseensa on tiukasti kiinnittyneenä virkanaisen rintoihin.

Hiljaisen miehen silmistä väikkyy vähään tyytyväinen, vaatimaton sielu.

Kirjoitti: mea 13:00 | Jälkipuheet (4)

Uusissa paikoissa on aina oma erityinen viehätyksensä. Jokainen sentti on uutta ja ihmeellistä eikä yhtään tiedä, mitä minkäkin kulman takaa tulee. Etukäteen on opiskellut kaupunkia kartalta, katsonut, mitä kaikkea haluaa nähdä, hahmottanut kaupunginosat ja niiden luonteet ja on olevinaan joku tuntumakin kaupunkiin. Paikan päällä sitten mikään ei näytäkään siltä kuin kuvitteli, etäisyydet ovat ihan eri luokkaa, korkeuksista puhumattakaan.

Pariisissa kävelimme Erityisavustajan kanssa kartta kädessä jalat tulessa katuja ylös alas ja Seineä vasempaan ja oikeaan etsiessämme Louvrea. Ei tahtonut löytyä vaikka kartta sanoi, että tässähän sen pitäisi olla. Ja olikin. Nojasimme sen porttiin karttaa lukiessamme mutta kun se oli niin valtava. Me emme kertakaikkiaan vaan pystyneet hahmottamaan sitä.

Berliinissä halusimme nähdä sen aidon muurinpätkän, joka oli vielä pystyssä paikallaan. Niinpä matkasimme lähimmälle S-Bahn-pysäkille, etsimme itsemme oikeaan ilmansuuntaan [ei aina ollenkaan helppo rasti] ja kartta kädessä hahmotimme suuntimat. Oikealle. Aikamme käveltyämme päättelimme olevamme sittenkin väärään suuntaan menossa, koska etsimämme joki ei tullut näkyviin loputtoman pitkien talorivistöjen takaa. Siis ympäri ja vasemmalle. Mutta siellä oli esteenä taas joku aita ja seinä seinän jälkeen. Onneksi seinä oli jossain kohdin murtunut ja pääsimme katsomaan, että siellä se on se Spree, jonka yli pitäisi päästä ja jonka lähellä sen muurin siellä jossain pitäisi olla. Totesimme olevamme menossa sittenkin väärään suuntaan. Eikun ympäri ja mitä näimmekään. Se etsitty muuri oli siinä. Juuri se samainen aita tai seinä, jota olimme epätoivoisesti yrittäneet kiertää.

Hassua, että aina ulkomailla ollessa minulla on tunne, että minä se vaan tässä nyt olen enkä tajua nauttia enkä olla läsnä juuri siinä sillä ainutlaatuisella hetkellä. Olla SIINÄ. Paikalla. Mutta jälkeen päin huomaan, että olinhan minä kuitenkin siellä ihan täydesti. Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että on oppinut imemään ympärillään olevan elämän itseensä ilman sen suurempaa olemisen oloa tai haloota. Osaa olla vaan ihan hiljaa ja antaa elämän tulla. Sitä ei tarvitsekaan kynsin hampain kokea. Kun vaan on saamatteilla.

Kirjoitti: mea 14:40 | Jälkipuheet (4)

Kanerva on mennyt naimisiin?!

Eikun. Ikellähän on joku toinenkin nainen. Ja tämä puoliso on kai sitten joku virallisempi avokki? Mitähän näihin nyt sanoo Elina?

Kirjoitti: mea 12:01 | Jälkipuheet (4)

En muistanut illalla rukata herätysaikaa oikeaksi, joten radio herätti lentokentälle lähdön aikaan. En tietenkään tajunnut, että kello oli vasta niin vaan olin vain tokkurassa ja kuuntelin radiota, kun ajattelin, että hohhoijaa, ei jaksa. Kun olin ainakin tunnin yrittänyt herätä, painoin kellon kiinni noustakseni ja huomasin, että sehän on vasta viisi. Harmitti. Miksen heti katsonut kelloa. Siirsin sitten herätyksen mielestäni varttia vaille kuudeksi eli normaaliin aikaa mutta se herättikin jo puoli kuusi. Juuri, kun olin nukahtanut uudelleen. Rukkasin taas mutta sitten vain unohdin, miten radiopuoli laitetaan herättämään piippauksen sijasta enkä uskaltanut nukahtaa, kun en tiennyt, onko se vai eikö ole herättämässä ja onko se missä ajassa, kun se on niin epämääräinen se herätysaika siinä Tivolissa eikä se herätä kuin vasta seuraavana päivänä, jos kello on enemmän kuin rukattu herätysaika plusmiinus 20 minuuttia. Tai jotain. Ehkä. Aivo raksutti koko ajan lisäksi, että missähän se Tivolin ohje on ja miten pää voi yhtäkkiä unohtaa rutiinin ja yritin muistella, miten liihasmuisti sen laittoi.

Tässä vaiheessa olinkin jo niin säikeillä, että nukkumisesta mitään enää tullut.

Päätin sitten lähteä bussilla töihin, kun lunta satoi taivaan täydeltä. Se bussi, jonka aikataulun nimenomaan tarkistin, ei koskaan tullut. Kävelin seuraavalle pysäkille toisen linjan bussille odoteltuani vartin. Myöhästyin minuutin ja seuraaavan tuloon oli taas vartti. Kävelin seuraavalle pysäkille.

Ennen lomaa kirjahyllyyn unohtamani appelsiinipussi oli valuttanut hyllyyn mädäntyneiden appelsiinien tuottaman sitkeäntahmaisen läiskän.

Unohdin vasiten hankkimani hyvän mielen tuottajaeväksen kotiin. Illalla se on jo kotona entinen.

Onneksi en edes kuvitellut, että tänään voisi olla hyvän tukan päivä.

Kirjoitti: mea 09:46 | Jälkipuheet (2)

Vakavasti otettavalla uutisprinttilehdistöllä on nyt kiire. Ei ehdi. On vakavasti otettavalla mediall tärkeämpääkin raportoitavaa. Pitää nimittäin olla tarkkana, milloin kukakin poliitikko iketti ketä, mikä on viimeisin päivitys uusista naisista/miehistä, eroista, nimistä, villeistä öistä ja lähentelystä. Eikun ei lähenneltykään eikä oltu oikeastaan villejäkään eikä erottukaan. Ja jos vaikka oltiinkiin, niin ollaankin nyt pahoillaan tai ainakin eri mieltä. Eikä kukaan oikeastaan tarkoittanut mitään. Tai jos, niin väärin oli ymmärretty kuitenkin.

Entäs blogit sitten? Heilauttaisiko Suomen myynti näitä kansalaissurilanisteja? Suomen? Edes Ahvenanmaan? Mitä väliä. Ei me nyt ehditä, kun pitää keskustella siitä, että me ei olla viihdettä. Eikun, että ollaan. Vai miten se nyt oli. Ainakin ollaan loukkaantuneita.

Minä ainakaan ole koskaan kenellekään luvannut olla mikään kansalaisjuurnalisti, jotta turha tulla valittamaan, ettei lupaukset ole toteutuneet. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, mitkä ne kuusi ei-viihdeblogia ovat. Minä en käsitettä venyttämälläkään löydä kuutta.

Hupaisaa. Suomen voisi myydä nyt eniten tarjoavalle eikä kukaan huomaisi mitään.

Edit:
Tulipa mieleeni valittaa vähän lisää. On nimittäin pitänyt jo kauan ilmaista julkinen kansalaisärtymykseni johdosta, että Aamulehti kirjoittaa toistuvasti, että kummola tai vanhanen kirjoittaa uusimmassa BLOGISSAAN. Tarkoittaen siis blogin postausta, entryä, kirjoitusta, vuolua taikka merkintää mutta ei herraparatkoon blogia aurinkolaiva-merkityksessä. [Eikä tietenkään etenkään pärettä]. Miten te siellä toimituksessa nimitätte niitä teidän blogienne muodostamaa kirjoitusten kokoelmaa? Aurinkolaivueeksi?

Kirjoitti: mea 15:21 | Jälkipuheet (4)

Noniin. Nyt kun lomat alkaa olla lakkarissa, on aika alkaa sormiharjoitella. Kiitos kysymästä. Loma oli mitä mainioin. Ulkomailla vietetyt viisi päivää raksuttivat askelmittariin 109 372 askelta eli meikäläisen pätkätuotteen askelpituudella noin 75 kilometriä. Tottahan Berliinin lakossa olleet metro-, bussi- ja ratikkalinjat harmittivat aluksi ja uhkana ollut S-Bahnien liittyminen lakkorintamaan jopa peräti pelotti mutta aurinko paistoi eikä vettä paiskonut, joten kaiken kaikkiaan olosuhteisiin nähden onnistunein loma sitten viime loman.

Lyhyen saksan taitoa tuli jumppautetuksi normaalia lomakäyttöä enemmän juurikin uhkana olleen lakon laajenemisen vuoksi ja paikalliset lehdet tavallista tarkemmin luettua. Sepä olikin avartava kokemus: missään ei sanaakaan käynnissä olevien lakkoneuvottelujen etenemisestä. Jos Suomessa oltaisiin 4,5 miljoonalta asukkaalta epäämässä kaikki julkinen liikenne, siitä toki etusivuilla uutisoitaisiin. Vaan ei siellä. Onneksi uutisnälkään auttoi italialainen tarjoilija erinomaisella englannillaan, joka päivitti meidät viime hetkellä ennen epätoivoon vajoamista. S-Bahnit siis jatkoivat suhaamistaan kaupunkia laidasta laitaan ja ympäri, joten Berliiniä tuli nähdyksi ihan kiitettävästi.

Lehtiä lukiessa kyllä hiukan huvitti täällä Suomessa vellonut suuri närkästys pää- ja ulkoministerien menetetystä uskottavuudesta ulkomailla. Ihan totta hei. Ei siellä sanallakaan puhuttu meistä eikä meidän päämiestemme tyttöasioista. Ainoa maininta suomalaisesta löytyi kulttuurisivulta. Suuri otsikko ja uutinen kertoi Mauri Nummisen konsertista. Kesti pienen hetken tajuta, että kyseessä on M.A. Numminen.

Aamulehden yleisönosastokynäilijät paheksuvat silmät päästään veromarkkojensa menoa Iken tekstiviesteihin mutta juurikaan ei tunnu rahapussissa tuntuvan maataloudelle maksettujen ympäristötukimiljardien valuminen typpenä Itämereen. Maailma on niin kovin suhteellinen. Kirjaimellisesti.

Kirjoitti: mea 12:42 | Jälkipuheet (2)

Valokuvatorstai / Heijastuksia

Kuvassa on Berliinin Valtiopäivätalo vuonna 2008 ja 10.11.1989, jolloin Berliinin muurin purku alkoi. Pylvään kuvan lasipinnasta heijastuu kolme Berliiniä.

Kirjoitti: mea 12:27 | Jälkipuheet (5)

Kummalla puolen pöytää istuu Mies? Klikkaa kuvaa, niin näet paremmin.

Kirjoitti: mea 19:39 | Jälkipuheet (4)

Virkakiireet ovat pitäneet molemmat kädet ja ainoan pään virkatehtävissä niin tehollisesti, ettei aikaa ole riittänyt päiväkirjanpitoon. Kirjalliset limittini ovat täyttyneet ihan oikean aikuisten artikkelin kirjoittamisesta tieteellisehköön julkaisuun. Eikä vähä mitään. Olen kirjoittanut sen nyt kolmisen kertaa uudestaan jonkun ylemmän tahi asiantuntijan tai toimitusneuvoksen tarkkojen silmien alla saatujen punakynävihjeiden siivittämänä. Sitä niin ihmispolo luulee tuottaneensa näppärähköä tekstiä ja tyytyväisnä esittelee aikaansaannoksiaan vain saadakseen punakynää. Tai siis nykyisin erivärisiä highlighteja. Teksti muistutti tänään jo elävästi pakanamaan karttaa. Hirveän vaikea on vääntää päänsä asialliseen tekstiin, kun ei sitä työkseen suolla. Minun virkatekstini kun ei sitä ole. Kuulemma. Satun vahvasti olemaan sitä mieltä, että tosikkotönkköä virkakieltä on pöydät väärällään. Kyllä sinne mahtuu kevyemminkin esitettyä asiaa.

Palkinnoksi uurastelustani ostin äsken itselleni Marimekon olkalaukun. On nimittäin tehnyt sitä mieli jo vuosikausia. Tänään yhtäkkiä tajusin, että minähän voin sen ostaa. On aika syvään juurtunut ajatus, että kaikkea ei voi saada vaikka kuinka haluaisi.

Vaan saapa nähdä, onko olkalaukulla käyttöä: muutama vuosi sitten meni lentoyhtiö alta konkurssiin ja tässä taannoisnavuonna oli Suomessa vastaava uhka. Niitä kenkiäkään en ole löytänyt vaan väliäkö tuolla, lunta ennustaa metronomi niillekin leveysasteille. Saas nähdä, päästäänkö toissakeväisiin lukemiin. Olenko vähän pahanilmanlintu.

Kirjoitti: mea 19:59 | Jälkipuheet (4)