Seuraavat eduskuntavaalit ovat 2011. Hyvä se on kyllä avata ääntä jo nyt, laulaa skaaloja läpi kuin Monica Groop.

Ja joo, minäkin sitten kannan ääneni kekoon: "Jo riittää! - Muutoksen puolesta! -meidän Mea!"

Voin kertoa kavereillekin.

Siis täsmennän: eksplisiittinen kritiikki on kritiikkiä. Muu on politiikkaa. Tietämättä nyt tarkemmin kummasta tässä on kysymys.

Folk-Fredi Siitonen lauloi taannoin, protestilaulajapäivinään: vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan.

Ekplisiittisesti nimenomaan. Implisiittisesti inessä skenessä ei näillä argumenteilla kuitenkaan olla, joten politiikan voinemme unohtaa.

Niin no, ei tietysti ole kivaa jos on mennyt talo tai terveys tai molemmat. En minä nyt sillä.

Eilisnä päivänä, asiaan mitenkään liittymättä, tuli mieleeni, että joskus omakotitaloissa myyntivalttina mainitaan, että talo on itselle tehty. Elikkä siis tästä voinemme päätellä, että toiselle tehty on laadultaan huonompi ja vasta itselle tehdään kunnollista.

Toisaalta. Kun tiedämme, että taloja on maailman sibu tehneet itselle jos minkäkin sortin ammattitaidolla, niin onko se nyt välttämättä sitten taas varmasti oikein tehty vaikka huolella olisikin.

Joka tapauksessa: leipurin virheen korjaa kermavaahto ja lääkärin virheen hautaustoimisto. Rakentajan virheen maksaa useimmiten joku viaton tietämätön hyväuskoinen ihmisparka.

Mutta tiiltä, puuta ja sementtiähän talot on. Ihminen on pääosin vettä. Siksi niin hauras.

Hoitoalalla työskentelee ihmisiä, jotka kohauttelevat olkiaan ja hymähtelevät, kun pyydetään selvitystä esim. edesmenneen potilaan hoidosta. Ei ymmärretä omaisten hätää ja surua, epätietoisuutta tapahtumista ja tarvetta selvyyteen. Vaikka olisi kyseessä kuinka pieni asia tahansa, on sillä jollain tasolla merkitystä. Se, ettei selvityksen tekijä sitä yhteyttä ymmärrä, ei sen tärkeyttä poista. Ilmeisesti on niin, että ellei ole ollut omaisen asemassa, ei voi ymmärtää.

No höh, piti vielä sanomani: selvityspyynnöille murina liittyy inhottavaan mantraan, jota alalla viljellään - "mekin olemme ihmisiä, mekin teemme virheitä". Niinhän se on tietysti, mutta kovin nopeasti sitä lausetta ryhdytään toistamaan. Se vie kovin paljon pohjaa siltä, että työskennellään alalla jossa virheitä _ei saisi_ tapahtua ja mikäli tapahtuu on se hirvittävä ja peruuttamaton tapahtuma. Sitä ei voi poistaa millään hyminällä.

Alma, totta joka sana. Hoitoalalla on huolestuttavan paljon liukuhihnasuhtautumista. Unohdetaan, että ihminen on monimutkainen otus eikä se toimi niin, että jos joku paikka lonksuu, se johtuu jostain vain, jos se joku on näyttein ja röntgenein todistettu. Jospa vika onkin useiden pienten asioiden epäonninen summa ja ne kaikki pikkuasiat pitäisi ottaa huomioon.

Tässä koulutuksien uudistusten luvatussa massaa voisi joku taho vaikka lämpimikseen miettiä, olisiko mitä mieltä kouluttaa lääkäreitä ihmisen kokonaisvaltaiseen kuuntelemiseen ja hoitoon. Koko koneiston ymmärtämiseen.

Kiitokset kannustuksesta. Juuri tuon kaltaiset kommentit saavat jaksamaan koko tämän 25.5h työvuoron, jossa taistelimme kollegoiden ja ensi- ja sairaanhoitajien kanssa viisi tuntia meille vieraan ihmisen hengestä, tällä kertaa ilman toivottua lopputulosta. Empatiakyvyttömäksi syyttäminen tuntuu kyllä joskus pahalta... No, koitan silti jaksaa aamuun ja toivoa että kuitenkin saan painaa aamulla pään tyynyyn tyytyväisenä siihen, että ainakin yritettiin kaikkemme viimeiseen saakka. Hyvää yötä, omani vielä työn merkeissä jatkuu 8,5h.

"Tässä koulutuksien uudistusten luvatussa massaa voisi joku taho vaikka lämpimikseen miettiä, olisiko mitä mieltä kouluttaa lääkäreitä ihmisen kokonaisvaltaiseen kuuntelemiseen ja hoitoon. Koko koneiston ymmärtämiseen."
Olen tästä omassa blogissani kirjoitellut ja en vaan jaksa ymmärtää.
En myöskään ole varma voidaanko aikuista ihmistä kouluttaa empatiakykyiseksi. Eikö se opita lapsena?

Onneksi kaikki eivät ole kylmiä ihmisiä.

Sanna, et kai kuvittele että jokin ammattiryhmä olisi kritiikin yläpuolella? Voitko todella väittää, että kaikkien työtovereidesi toiminta kestää arvostelun? Onko niin, että on vaikeata tarkastella asioita ulkopuolelta ilman että herkkänahkaisesti asettuu puolustuskannalle? Suo anteeksi, että minua naurattaa viestistäsi huokuva loukkaantunut marttyyrimaisuus.

Olen ollut sairaanhoitaja juuri niin kauan, että olen monesti nähnyt sekä hyvät että huonot puolet - itsestäni ja alasta. Olen ollut hoitajana, hoidettavana ja omaisena. Jälkimmäiseen liittyi niin järkyttäviä kokemuksia hoitohenkilökunnasta, että ymmärrän erittäin hyvin omaisten vaikean osan. Olen joutunut puuttumaan tilanteeseen, jossa työtoverini kohteli asiattomasti potilaita. Minua on kutsuttu huoraksi, lehmäksi ja vaikka miksi mutta en ole menettänyt yöuniani sen takia, että joku ei pysty olemaan asiallinen minua tai työtovereitani kohtaan.

Kaikille voi sattua virheitä, mutta se miten siihen suhtautuu on merkityksellistä. Ehkä asia unohtuu paremmin, kun siihen suhtautuu kevyesti? Siihen _ei saa _ suhtautua kuin jokapäiväiseen tapaukseen, "sattuuhan näitä"-juttuun. Minua hirvittää se, että halutaan enemmän vastuuta mutta ei ymmärretä että sen mukaan tulee lisää vastattavaa.

Ja se viiden tunnin taistelu vieraan ihmisen hengestä: se on sinun työtäsi. Sinä olet sen itse valinnut, hyvine ja huonoine puolineen. Jokaisessa alassa on puolensa, mutta toivon todella että lakkaat näkemästä työsi virheettömänä ja arvioinnin yläpuolella olevana.

Almamaria, juuri niin kuvittelin. Kiitos kun palautit minut taas takaisin maan pinnalle, kärsinkin jo hetken jumaluuskompleksista.

Sanna: minäkin olen taipuvainen ajattelemaan, että teen oman työni hyvin, tunnollisesti, ammattiylpeyttä äänessäni ja työmoraalia kunnioittaen. Silti en kuvittele, että kaikki ammattikuntani edustajat tekisivät niin. Jokaiseen ammattikuntaan mahtuu hyviä ja huonoja yksilöitä ja heille hyviä ja huonoja päiviä. Onhan meillä ministereissäkin sellaisia, jotka kuvittelevat, että kun huoneesta sammuttaa valot, niin siellä oleva ruma sohva katoaa.

Eivät epäkohdat lakkaa kuitenkaan olemasta kieltämällä niiden olemassaolo. Valitettavasti.

Voimia sinulle työssäsi. Olen varma, että teitä on enemmistö. Itse asiassa tiedän, että on.

Valitettavan usein se oikeansuuntaisen ammattiylpeyden puute esiintyy niillä, jotka päättävät muiden mahdollisuuksista tehdä työnsä: Kun budjetin tekijöiltä puuttuu realiteettien taju, on siinä suorittavan portaan paha enää asioita korjata. Jos meillä raksamiehet löisivät hanskat tiskiin, kyllä viimeistään filippiineiltä löytyy korvaavaa työvoimaa sille joka haluaa sutta-ja-sekundaa -talonsa pystyyn. Ja terveyskeskuslääkäri, jolle potilaita on buukattu 10 minuutin välein, joutuu väkisinkin pysyttelemään siinä nimenomaisessa vaivassa jonka takia vastaanotolle on tultu, vaikka miten olisi kykenevä kokonaisvaltaiseen kuuntelemiseen.

Tämä maa on jossain välissä onnistunut ajautumaan sellaiseen jamaan, että raha ratkaisee kaiken. Ja nimenomaan se raha joka kuluu nyt ja tänään, tämän hankkeen budjetista - jälkien korjaaminen kuuluukin sitten jo jollekin muulle. Ja ammattitaitoiset ihmiset joutuvat päivästä toiseen käyttämään tarmonsa ja kykynsä huonosti tehdyn työn haittojen minimoimiseen, jotta voisivat säilyttää edes rippeet siitä ammattiylpeydestä, jota suurin osa meistä kuitenkin sisimmässään edelleenkin tuntee.

Totta puhut.

Paitsi, ettei ehdi tehdä töitään niin hyvin kuin haluaisi, koska töitä on liikaa, niin esimiesten täydellinen tajuamattomuus kokonaisuuksien hallinnasta ja kannustamattomuus vie viimeisetkin mehut. Jos esimies kannustaa yhtä paljon kuin sikaa pukee kravatti, niin sitkeimmänkin ammattiylpeys murenee epäergonomisten työtuolien pyörien alle.

Katan kommentti oli jäänyt spämminestoon, sori. Rukkaan valkoista listaa hetimmiten.

Olen aina ihmetellyt, miksei lääkärikoulutuksen pääsyvaatimuksissa ole empatiakykyä. Ilman sitä ei käsittääkseni voi kokonaisvaltaisesti potilasta hoitaa, koska ei kertakaikkiaan pysty asettumaan potilaan nahkoihin. En tarkoita, että jokaiseen nahkaan pitäisi heittäytyä. Ammattitaitoinen empatiakykyinen lääkäri tajuaisi luonnostaan enemmän kuin e-kyvytön.

Ja siihen kyvyttömyyteen kun lisätään muutama muu, ollaankin kulmakarvoja myöten suossa.

Lääkärikoulutuksessa ei voi edellyttää pääsyvaatimuksena empatiakykyä, koska kouluttajana on Tiedekunta, jonka pääasiallisena tavoitteena on Tehdä Tiedettä. Jos parhaiten Tieteilijöiksi soveltuvat yrmyt itsekeskiöt raakattais jo ovelta ja kaikki nuoret lääkärit ampaisisivat valmistuttuaan hoitamaan sairaita, saattaisi nykyisen rahoitussysteemin perustana oleva väitöskirjojen virta tyrehtyä tykkänään.

Jotenkin tuntuu, että akateemisten ammattilaisten kouluttaminen on yliopistoissa ikäänkuin sivutuotetta monella muullakin alalla. Pitäisköhän tänne perustaa tiedelaitosten rinnalle erillisiä ammattiyliopistoja? Ammattikorkeakoulu-nimike on valitettavasti jo varattu.

Kiteytit ongelman loistavasti.

Raha ohjailee tutkimusta väitöskirjan jälkeenkin, sillä valtio korvaa sairaalalääkäreiden tekemää tutkimusta sen mukaan, millaisiin lehtiin kirjoitetaan. Ja sehän taas sanelee, mitä kannattaa tutkia.

Maalaisjärkikin sanoo, mihin lääketehtaiden tutkimukset ja panostukset tähtäävät.

Kuka välittäisikään potilaasta. Sehän ei tuota mitään.