Mä oon just bussissa ...
Selailin viikonloppuna Suomen Kuvalehteä ja altistuin lukemaan juttua sähköpostin kuolemasta. Että maailma on menossa Skypen ja messengerien suuntaan, siis välitöntä läsnäoloa ja reagointia odottavaan viestimiseen. Perusteluina muistaakseni oli se, että nuoret eivät enää käytä sähköpostia, kun se on niin hidasta. He vaativat nopeampaa reagointia, sanoi artikkeli.
Mikä tätä maailmaa nykyisin vaivaa? Miksi pitää olla aina läsnä ja saavutettavissa ja niin mobiilia. Ja älytön kiire kertoa ei mitään, ei minkään tähden? Miksi yleensäkään pitää kenenkään saada tietoonsa, että olenko nyt juuri bussissa tai pyöräilemässä tai menossa Kitumarkettiin ostamaan hiilikuituisia kävelysauvoja? Turhaa. Täysin turhaa ja ketään kohottamatonta mukaolemista.
Kun isoisä lähti peräkylän pikkumökistä sotaan, äitinsä vilkutti mäen päältä pojalleen ja nuorikko jäi katsomaan peräänsä hienoinen huoli povellaan, jonka alla potkaisi tulevaisuus. Isoisä sai kirjeitä sinne jonnekin ja lähetti terveisiä täältä jostakin. Huoli varmaan oli kaikilla mutta silloin, kun se kirje tuli, niin läheinen oli läsnä. Ei siinä haitannut kuukaudenkaan viive. Lukuhetkellä he olivat läsnä. Kun se aika oli juuri silloin olla.
Kun isoisä sodan jälkeen lähti työnhakuun, jäi mäelle vilkuttamaan nuorikko ja pieni poika. Isoisä käveli viiden kilomerin päähän linja-autopysäkille, josta meni auto kahdesti päivässä. Käveli kaupungissa etsimässä töitä ja kortteerin. Useampia päiviä käveli. Kirjoitti ehkä kirjeen, jonka vei postiin, joka ennätti peräkylälle viikon päästä. Isoisä ehkä kolmen viikon päästä. Läheinen oli läsnä, kun sen aika oli olla.
Miksi nykyisin pitää olla aina saavutettavissa? Miksi pitäisi vastata puhelimeen, päivystää messengerin ääressä, istua webbikameran edessä ja vastata jokaiseen huutoon. Raportoida ei-mitään. Nyt. Heti. Missä on oman tilan ja ajan ja itsen kunnioitus? Missä oikeat asiat?
Isoisä ei ehkä ollut aina kaipuusta vapaa ja huolesta oli isoäidin sydän pakahtua, mutta likeiset ajatukset olivat aina läsnä. Ja niiden kanssa elettiin. Ja pärjättiin. Pakkokin oli, tietysti. Mutta oikeata, täyttä elämää elettiin aina, kun läsnä oltiin.
Ja hyvin ehdittiin tähänkin päivään ja mukaelämään päästä.
Jälkipuheet
Niin totta. Minua ei läheskään aina huvita puhua puhelimessa, kun joku soittaa. Salainen numero karsii tuntemattomien soitot, mutta en halua olla tuttujenkaan tavoitettavissa joka ainut soittokerta.
Kun elämä tuntui hankalalta käsitellä, haaveilin viikosta erämaakämpässä. Sinne pitäisi vetää tavarat pulkalla (unelmoin nimenomaan talvisesta, hyisen hiljaisesta ja upottavasta viikosta), peseminen tapahtuisi puusaunassa mutta aggregaatti ja takka sentään olisi. Valtava kasa kirjoja, litroittain teetä ja ikkunan ääressä istumista. Kirjepaperia, ei tietokonetta. Perheelle tieto siitä, missä olen jotta voivat lähettää sanan jos tapahtuu kauheuksia, joista minun pitäisi tietää juuri silloin. Ei puhelinta.
Haaveilen edelleen, ehkä jopa toteutan viikkoni joskus.
Kyllä mää olen niin tyly etten vastaa puhelimeen jos ei huvita. Soittakoon uudelleen jos on tarve, jos on hätä niin ainahan tekstiviesti tulee perille. Jos olen niinkin tuhma etten vastaa meseen vaikka toinen heitä huutelee. Myöhemmin vain totean tietokoneen olleen päällä, mutta etten itse ollut lähellä.
Almamarian mökkihaave kuullostaa kerrassaan houkuttelevalle! Sukkapuikot ja kasa lankaa voisin lisätä siihen pulkkakuormaan. ;)
Minulla on sukka ovikellossa. En halua ketään rimputtelemaan oven taakse. Jos tuttuja tulee, niin niillä on joko avain tai minulla tieto.
Vieraisiin ja tuntemattomiin numeroihin en vastaa. Paitsi joskus, kun kahdeskymmenes soitto tulee samasta numerosta, niin ehkä vastaan, että kuule juuri nyt en ehdi mutta soitatko uudelleen ensi viikolla ja sitten taas en vastaa. Kele. Jos joku ei vastaa koskaan, niin luulisi tyhmemmänkin myyjän tajuavan, ettei se nainen todellakaan aio vastata. Jos on asiaa, niin jättää viestin.
Minun haaveissani se mökki on loppukesän ukkosen jälkeisen ionin raikastaman yöilman jäljiltä heräämässä uuteen kiireettömään päivään ja linnun lauluun.
Jaan haaveenne - hyhmäinen luola, jonka perällä viime keväänä kaadettuja mammutteja märkänemässä, siitä kivenpalalla vaan huikopalaa, kun istutaan Grnz'n kanssa nuotiolla ja kaivellaan torahampaalla taskukellon kokoisia luteita ja satiaisia nivusista paahdettavaksi, ja juustoa varpaanvälistä kyytipojaksi. Saattaa keskusteluakin sukeentua, meikä siinä kysymään että "Örrgh?" Toinen on hiljaa niin kauan ja vastaa: "Örrgh!"
Aitoa elämää.
Tuossahan ne tärkeimmät päivän tapahtumat tulevatkin käsiteltyä. Melko syvällisesti jopa. Ihan noin naisellisesta kiinnostuksesta: onko Grnz mies- eli naistyyppinen ratkaisu.
Taino. Tyhmä kysymys. Aito elämä on karua ja karskia ja yksinäistä itsensä piiskaamista ja Grnz on vain harhaisten humesessioiden tuottama mielikuvitusolento.
No nimestä - Grnz - voi päätellä että naaras tietysti. Kuka sitä nyt nuotioiltaa muulla tavoin viettäisi? Sen verran on suulaskin että arvata pitäisi.
Ne on eri juhlat missä jätkäporukassa vedetään sientä ja saunotaan kun on porukalla kaadettu ensin myskihirviö tai jättiläismerikilpikonna.
Haloo, ei mitää, me vaan pannaan täs Paten kans.
Grnz paistaa hyviä juustomyskikilpihirviöluteita, oletan. Kyllä raskaammankin suulauden kestää, kun saa puraista oikeata raavasta elämää. Ne veljesiltamatkin saa Grnz'n taholta helpommin anteeksi.
Patelle terveisiä.