Olen nyt kolme päivää etsinyt Gore-Tex-kävelykenkiä. Reiluja, nahkaisia, mukavia, hyväkävelteisiä ja kauniita mustia kävelykenkiä. [Kun Berliinissä maaliskuu on kai sateisin kuukausi.] Olen hyvin suivaantunut. Kun menen kauppaan ja esitän edellä mainitut hakuelementit, niin minulle sanotaan, että kyllä vaan, täällä meillä olisi näitä korkeakorkoisia gabortex-nilkkureita. Tai että juu, täällä meillä on näitä ruskeita, jotka voisi yrittää vaikka käsitellä jollain aineella vettäpitäviksi. Tai että kyllä, kyllä, meillä on täällä näitä punaisia ja sitten on näitä nilkkureita. Ja että olipa hyvä onni neidillä; meillä sattuu olemaan yhdet tummansiniset. Puhunko minä palestiinaa?

Miehille on tarjolla kyllä toinen toistaan kivemman näköisiä Gore-Texejä pintanahkaisena. Miksei siis naisille? Ne kahdet mustat, jotka löysin olivat sekä rumat että mokkanahkaiset. Onko se joku perinaisellinen juttu taas, jota en tajua, että naisen jalat joutavat tuolla loskassa umpimärkääntyä. Kuka näitä asioita oikein suunnittelee?

Olen tästä ennenkin ruputtanut mutta sanon nyt kuitenkin taas: jos ihminen kulkee umpimustissa ja kysyy mustia kenkiä, niin se ei todellakaan halua ruskeita tai punaisia. Eikä nimenomaan kertakaikkiaan tummansinisiä. Ei vaikka se kuinka olisi melkein mustaa. Mikä osa tästä on myyjäpalveluhenkilön vaikea ymmärtää?

Kirjoitti: mea 19:36 | Jälkipuheet (12)

eipä ole montakaan vuotta siitä, kun hurahdettiin pikku-e:hen. Kaikki oli yhtäkkiä eLämyksellistä, kaupunkikin. eTupia pystytettiin joka kortteliin entisiin vesisänkyliikkeisiin ja kylä oli täynnä eTahtotilaa. Jokainen itseään kunnioittava virkarattaan webbisivunikkari kirjoitti sinisen kauno-e-etuliitteen joka ainokaiseen e-alkuiseen sanaan. Nokkelimmat v@ihtoiv@t aat kanelipulliksi ja sitenpä oltiinkin niin melkein eEuroopann johtava eLämyspuisto koko kaupunki. eNsimmäiset firman sivut taisin itsekin, myönnän häpeäkseni, koristaa jos nyt en vallan kanelipullilla, niin yhdelllä sinisellä kauno-e:llä kuitenkin tulevan eKaupungin innoittamana, kun sattui silloisen korporaation nimessä niitä sopivasti olemaan peräti viisi.

Tänään kävelin yhden eTupa-nimisen ikkunan ohi ja nostalgia-aalto pyyhkieli ylitseni. Voi niitä eHuuman eNsiaikoja eNnen eKaupunkia, kun virallisetkin veppisivut koristeltiin nyökkivillä ja vilkuttavilla giffeillä ja toisiinsa sopimattomilla ilmaiskuvilla ja puhuttiin eKieltä ja kaikki oli vielä jännää ja YLE:n uutisissakin mainittiin ääni jännityksestä väristen lähteeksi Internetissä ollut tieto. Sittemmin keksittiin laittaa i e:n tilalle ja haudattiin vähin äänin eTahtotila.

eTupaa ohittaessani huomasin sen olevan eLäkeläisten päiväkerho. J@@-@. Tähän on tultu.

Kirjoitti: mea 07:07 | Jälkipuheet (0)

Ei se mikäään katasrofi ole, jos kaupan kassa lyö väärin. Tai jos kirjastontäti katsoo tietokannoistaan väärin termein ja viallisin operaattorein saaden vinoja tuloksia. Ei sekään maailmoja kaada, jos kampaaja värjää tukan pilalle tai leikkaa liian lyhyeksi. Eikä elämä pysähdy siihenkään, jos kirjassa tai netissä on virheellistä tietoa tai maalari maalasi punaista vaikka vihreää piti tai että putkarin sauma vuoti tai etnomusiikin dosentin luento nukutti kuulijakunnan tai koodarilta jäi koodiin virhe tai opettaja muisti Oolannin sodan alkamisvuoden väärin. Virheitä sattuu mutta useimmat virheet ovat korjattavissa jo heti tai ainakin ajan kanssa. Väärin leikattu tukka kasvaa, putkarin saumat ovat paikattavissa, koodit, hakukriteerit, kassan lyönnit, kirjan tiedot ja unettavan luennon aiheuttamat kuhmut otsalohkossa ovat kaikki oikaistavissa ilman, että maailman hukka perii. Ei se mitään.

Mutta kun virheet johtuvat yhä useammin silkasta huolimattomuudesta. Eikä sekään vielä vaikka kyllähän sekin. Mutta kun huolimattomuus tuntuu johtuvan nykyisin aina vaan useammin sellaisen vanhanaikaisen, ennen itsestään selvän asian kuin työmoraalin puutoksesta, niin pelottaa.

Vielä jotenkin, pitkin hampain, pakon edessä, kädet sidottuina nielen tuollaiset pikkuseikat. Ihmisiltä vaaditaan ehkä liikaa, liian nopeasti, väärin perustein ja puutteellisin tiedoin. Palkataan väärää porukkaa pienillä palkoilla ja halutaan priimaa vaikka resurssit ei riitä. Ymmärrän. Vaikka en hyväksykään. Mutta sitä en pysty hyväksymään, että henkisen ryhdin puutetta, leipääntymistä, välinpitämättömyyttä ja yliolkaisuutta eivät pidä millään tavalla kummallisena ilmiönä esimerkiksi rakentajat perustuksia tehdessään tai lääkärit ihmisiä hoitaessaan. Asioissa, joita ei voi korjata. Jotka romahtaessaan romuttavat kaiken, mitä niiden päälle ja varaan on rakennettu. Tai rakentunut. Niissä ei ammattiylpeyden puutetta selitä mikään.

Ennen niitä löytyi jokaisesta ammatti-ihmisestä. Nykyisin enää pelottavan harvoin. Onko ne enää muuta kuin sanoja sanakirjassa. Työmoraali ja ammattiylpeys.

Kirjoitti: mea 20:23 | Jälkipuheet (18)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Jotain rajaa

Kirjoitti: mea 06:49 | Jälkipuheet (11)

Selailin viikonloppuna Suomen Kuvalehteä ja altistuin lukemaan juttua sähköpostin kuolemasta. Että maailma on menossa Skypen ja messengerien suuntaan, siis välitöntä läsnäoloa ja reagointia odottavaan viestimiseen. Perusteluina muistaakseni oli se, että nuoret eivät enää käytä sähköpostia, kun se on niin hidasta. He vaativat nopeampaa reagointia, sanoi artikkeli.

Mikä tätä maailmaa nykyisin vaivaa? Miksi pitää olla aina läsnä ja saavutettavissa ja niin mobiilia. Ja älytön kiire kertoa ei mitään, ei minkään tähden? Miksi yleensäkään pitää kenenkään saada tietoonsa, että olenko nyt juuri bussissa tai pyöräilemässä tai menossa Kitumarkettiin ostamaan hiilikuituisia kävelysauvoja? Turhaa. Täysin turhaa ja ketään kohottamatonta mukaolemista.

Kun isoisä lähti peräkylän pikkumökistä sotaan, äitinsä vilkutti mäen päältä pojalleen ja nuorikko jäi katsomaan peräänsä hienoinen huoli povellaan, jonka alla potkaisi tulevaisuus. Isoisä sai kirjeitä sinne jonnekin ja lähetti terveisiä täältä jostakin. Huoli varmaan oli kaikilla mutta silloin, kun se kirje tuli, niin läheinen oli läsnä. Ei siinä haitannut kuukaudenkaan viive. Lukuhetkellä he olivat läsnä. Kun se aika oli juuri silloin olla.

Kun isoisä sodan jälkeen lähti työnhakuun, jäi mäelle vilkuttamaan nuorikko ja pieni poika. Isoisä käveli viiden kilomerin päähän linja-autopysäkille, josta meni auto kahdesti päivässä. Käveli kaupungissa etsimässä töitä ja kortteerin. Useampia päiviä käveli. Kirjoitti ehkä kirjeen, jonka vei postiin, joka ennätti peräkylälle viikon päästä. Isoisä ehkä kolmen viikon päästä. Läheinen oli läsnä, kun sen aika oli olla.

Miksi nykyisin pitää olla aina saavutettavissa? Miksi pitäisi vastata puhelimeen, päivystää messengerin ääressä, istua webbikameran edessä ja vastata jokaiseen huutoon. Raportoida ei-mitään. Nyt. Heti. Missä on oman tilan ja ajan ja itsen kunnioitus? Missä oikeat asiat?

Isoisä ei ehkä ollut aina kaipuusta vapaa ja huolesta oli isoäidin sydän pakahtua, mutta likeiset ajatukset olivat aina läsnä. Ja niiden kanssa elettiin. Ja pärjättiin. Pakkokin oli, tietysti. Mutta oikeata, täyttä elämää elettiin aina, kun läsnä oltiin.

Ja hyvin ehdittiin tähänkin päivään ja mukaelämään päästä.

Kirjoitti: mea 19:57 | Jälkipuheet (8)

Olisipa kohottavaa tietää, mitä nainen kuvittelee voittavansa, ja kenet, kun se hiljaa mielessään kärsii eikä valita ääneen. Selittää itselleenkin joka asialle syyn ja seurauksen ja uskoo niihin kunnes täytyy keksiä seuraava selitys. Jossain kohtaa se alakuloissaan sitten vihdostaviimein tilaa ajan lääkärille tai kiropraktikolle tai hierojalle saadakseen avun. Niin mitä se sitten siellä tekeekään. Vähättelee ja viittaa kinnaksella ja sanoo, että kyllä tämä tästä eikä tämä nyt niin ja enköhän minä jaksa ja varmaan ihan vaan ohimenevää eikä tästä nyt kannata tehdä numeroa.

Sitten on ne toiset. Net, kun on poissa töistä joka risahduksesta ja kun välillä vähän töissä pyörähtävät, menee puoli päivää valittaessa ja hohhoillessa, kun varmaan on hänellä kilpirauhasen laktoosinen vajaakeliakia ja elämä on niin raskasta eikä Reiskallakaan mene hyvin, kun sillä on varmaan niin huoli siitä, kun hänellä on tämä lisäseläkkeen ylinotkahduksen aiheuttama kolestraalinen venymä kitarisassa.

Saisi edes sen kirkkaamman kruunun, jota mummu lupaili. Ettei se mummuvainaa sittenkin tarkoittanut tätä kiristävää vannetta päässä.

Kirjoitti: mea 20:17 | Jälkipuheet (2)

Mies ja nainen köllivät sängyllä sunnuntai-illalliseksi syötyä lihapataa sulatellen. Nainen on elänyt jo pari viikkoa sitkeästi puolilla annoksilla ja söi nytkin murto-osan normaalista määrästään. Silmät ja suu olisivat halunneet enemmän mutta hän oli armoton. Lihaakin vain muutama nokare. Tyytyväisenä hän taputteli vatsaansa ja sanoi miehelle laihtuneensa varmaan ainakin jo melkein ehkä parisataa grammaa. Mies kouraisi kämmeneensä naisen vatsapalleron, vatkasi sitä mukaleikillisesti ja sanoi, että niinvarmaanjoo. Ei noin.

Kun nainen sanoo miehelle, että hän on laihtunut ainakin ehkä varmaan kuitenkin jo lähestulkoon parisataa grammaa, se tarkoittaa, että mies, sinun pitää kevyesti taputtaa oletettua vatsaa ja sanoa, että ethän sä ole mikään lihava, sun mitään tartte laihduttaa. Tai. Kyllä muuten huomaa, että olet laihtunut, ainakin kilon. Tai. Sulla on soma vatsa, naisella pitääkin olla vähän vatsaa, just tolleen sopivasti. Näin.

Jos mieheltä kysyy puolihuolimattoman retorisesti vaikka, että mitä tarkoittaa moottorin vääntömomentti, niin saa vartin innostuneen esitelmän siitä, kun moottorin vääntömomentti tuhatneljäsataaseitsemänkymmentä änämmää jaetaan momentin varrella nolla pilkku kolmella metrillä, niin saadaan vetävien pyörien vetovoimaksi tasan neljätuhattayhdeksänsataa ännää. Naisen käyttöliittymä on loppuviimeksi hirveän paljon yksinkertaisempi kuin auton moottorin. Tai kameran. Tai edes polkupyörän. Ehkä jopa potkulaudan. Mutta ne mies hallitsee vaikka vasemmalla jalalla kädet ja silmät sidottuina sukka suuhun tungettunakin. Vaan kun nainen kerjää ihan pientä kyhnytystä ja päänrapsutusta, niin kyhnyttääkö? Kehaiseeko kevään väsyttämää naisparkaa? Tarttuuko tilaisuuteen korjata kotiin helppo voitto vai vetäiseekö tappion voiton kidasta?

Ollapa naisenkäyttöohjeet Tekniikan Maailmassa.

[Kaikki yhtymäseikat todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin ovat sattumanvaraisia tai ehkä keksittyjä ja nimet luultavasti muutettuja.]

Kirjoitti: mea 19:11 | Jälkipuheet (4)

Se toimittaa siinä tehtäväänsä tyynesti. Seisoo kuin paikalleen ripustettuna ja pitää huolen, että päälle lankeavat ryöpyt eivät osuisi muihin. Se on helppohoitoinen, ei vaadi silittämisiä eikä tuunaamista. Se suojelee ympäröivää seutua vähäeleisesti, yrittäen kuitenkin olla ehkä hiukan tyylikäs, välillä värikäs tai jopa hauska. Se yrittää parhaansa mukaan sopeutua ympäristöönsä ja ihmisiin, jotka sen ovat paikalleen valinneet, olematta liian pitkä tai lyhyt tai väärän kokoinen tai väärän värinen. Sen ensisijainen tehtävä on kuitenkin olla puskurina, vaikka mielellään se tietenkin saisi olla kauniskin.

Aika ajoin siihen kyllästytään ja halutaan vaihtaa uuteen, hauskempaan, värikkäämpään, räväkämpään, tyylikkäämpään. Johonkin. Kunhan tulee muutosta. Ja kun se on aika edullinen, ei kallis kuitenkaan ja niitä on tuolla pilvin pimein.

Ei, se ei ole asiakaspalvelija.

Kirjoitti: mea 12:45 | Jälkipuheet (12)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Yhdessä

Kirjoitti: mea 10:10 | Jälkipuheet (7)

Mansesterialainen bussilakihan sanoo, että ikkunapaikalla olija ei saa puhua vaan ulos tahtoessaan sen pitää lapasiaan käteensä vetämän ja kassiaan kohentaman. Lapaset saa vetää käteen korkeintaan bussin nytkähdettyä liikkeelle jäämistä edeltävältä pysäkiltä. Kassin sankaa saa alkaa puristella pysäkinvälin keskikohdilla ja merkitsevä katse luodaan vasta, jos käytäväpaikkalainen ei syystä tahi toisesta ole huomannut lainmukaista poistumisriittiä. Helpompi olisi tietenkin puhua mutta lapashypistely on vanha mansesteerialainen tapa ja perinteitä pitää kunnioittaa. Vaatii pientä valppautta mutta toimii.

Alkoi jonkin verran ahdistaa iltakyydissä, kun mummu ikkunapaikalla alkoi kiskoa tumppujaan käteen ja pois viisi kilometriä ennen poistumistaan. Ja joka välissä loi *merkitseviä* katseita. Kun mummeli lopulta sitten tuijotti vihaisesti käsiveska kainalossa ja tumput tanassa, päästin mummun käytävälle. Ajoissa. Kolmea pysäkinväliä ennen. Kun sitten samalla pysäkillä poistuttiin, katsoi päälle pahasti. Minulta on varmaan jäänyt joku bussilaki sisäistämättä.

Nuoriso on alkanut häpeällisesti epäkunnioittamaan tätä selkeää sääntöä. Ne jopa ääneen sanovat, että jäisin tässä pois. Mokomat vielä kiittävät. Tiedä oikein, miten suhtautua.

Kirjoitti: mea 19:31 | Jälkipuheet (13)

Mirja Teräväinen oli aluksi sihteeri mutta koska hän ei koskaan oppinut käyttämään mitään hänelle osoitettua työkalua, työyhteisö väsyi melko pian hänelle neuvomaan joka päivä samoja asioita. Yhteisö katsoi nopeammaksi tavaksi tehdä asiat itse. Koska Mirjalle ei kukaan enää koskaan sanonut, että opettelisit, hän jäi luuloon, että osaa kaiken, koska ne vähäiset työt, jotka hänelle jäivät, hän toki osasikin. Muut tekivät varsinaiset hommat omiensa ohella. Mirja käytti liienneen ajan kertoakseen kaikille, kuinka paljon hänellä on töitä ja kuinka hyvin hän ne silti tekee.

Pertti Tietäväiseen jokainen työyhteisön uusi jäsen tutustui heti ensimmäisenä työpäivänään. Sen jälkeen he olivatkin Pertin kanssa yhteyksissä viikottain. Pertti tiesi aina kaikesta kaiken. Niistäkin asioista, joista ei mitään tiennyt, hänellä oli vankka mielipide. Kun Pertti kuuli Mirjan terävyydestä, hän oitis pestasi Mirjan työparikseen. Olivathan he loistava yhdistelmä: Pertti tiesi, miten asiat hoidetaan ja antoi ne Teräväisen Mirjan hoidettavaksi, joka tunnetusti kaiken hoiti. Pertti ei tosin tiennyt sitä, että Mirja ei osaa, koska Mirja kertoi aina osaavansa ja tekevänsä. Nekin työt, jotka teki joku muu, Mirja osasi. Pertti ei tiennyt sitäkään, ettei itse tiennyt asioista mitään, koska kukaan ei koskaan kehdannut oikaista häntä. Onneksi siis Mirja ei osannut, koska väärinhän ne olisivat menneet. Joka päivä Mirja kertoi Pertille exelein, powerpointein ja huokauksin höystettynä, kuinka paljon aikaa taas oli mennyt. Materiaalin oli tehnyt tietenkin joku, jolle ei asioista kaikkea kerrottu mutta sillä niin väliä ollut. Tekijä laski sen varaan, ettei kukaan niistä mitään ymmärrä muutenkaan. Tai lue. Pertti puolestaan esitteli ne omina tekeleinään johdolle, jotka hämmästelivät Pertin tietäväisyyttä.

Ihan hiljaa mielessään johtajat kunnioittivat Perttiä lujasti, koska itse eivät ymmärtäneet edes, mistä oli kyse. Sitä he eivät tietenkään sanoneet Pertille. Pertti hiljaa mielessään kunnioitti Mirjaa, jolle ei kuitenkaan sanonut mitään. Mirja ei kunnioittanut hiljaa mielessään ketään, sillä hänhän se oli, joka hommat hoiti. Työyhteisö ei kunnioittanut enää ketään. Ei se ehtinyt, kun sen piti tehdä oikeita töitä.

Kirjoitti: mea 13:40 | Jälkipuheet (4)

Vuosiin en ole välittänyt enää ihmetellä pimeän vaikutusta vaaleisiin väreihin. Se nyt vaan otettava asiana, joka on: talvipimeällä vaaleat kesävaatteet kutistuvat.

Siksi onkin hämmentävää, että talvi vaikuttaa täsmälleen päinvastoin autoihin: ne nimittäin selvästi turpoavat talvisin. Erityisesti isot kaupunkimaasturit, Bemarit ja Volvot näyttävät olevan alttiita turpoamiselle. Yllättäen myös piskuiset täti-Micrat. Muuten en kyllä osaa selittää, miksi parkkipaikoille mahtuu talvisin autoja vähemmin kuin kesällä.

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (0)

Virkanaisuuden varjoisaan puoleen kuuluu häneltä edellytetty äärimmäinen korrektius ja kaunis käytös. Silloinkin, kun olisi asiakkaan kannalta kasvattavaa saada hänen kuulla olevansa ei vain väärässä vaan myös erittäin pahasti vajaaymmärteinen. Tämä epäkohta virkanaisuralla on aiheuttanut lukuisille asiakkaille kasvavan harhan omasta erinomaisuudestaan, mikä ei ole missään mittakaavassa tosiasiain kanssa.

Asiakas on aina oikeassa ja rehellisyys maan perii. Mai äs.

Eihän ihminen koskaan opi katsomaan peiliin, jos kukaan ei hänelle peiliä näytä.

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (4)

Miksi ohuenohuet lihassiivut pitää olla rasiassa sikinsokin niin, ettei niitä saa siitä kuin riekaleina tai isoina klöntteinä? Miksei ne voi olla samalla tavalla järjestyksessä kuin paksummatkin siivut? Mikä estää käyttämästä samaa konetta?

Missä tahansa laihdutusohjelmassahan saa syödä hedelmiä vaikka viisi kiloa, ja se on jopa suotavaa. Kunnääs hedelmissä ei ole niitä lantiolle rasvana asettuvia molekyylejä vaan pelkkää ihan vaan kuitua ja vitamiineja ja ilmaa ja vettä. Miksi siis samaiset hedelmät muuttuvat hirveiksi kaloripommeiksi, kun ne kuivataan? Kuivatut hedelmät ovat nimittäin ihan ehdoton nou nou laihduttajalle. Missä vaiheessa kuivatusprosessia niihin hedelmiin ruiskutetaan ne kaikki ahdistavat kalorimäärät?

Imurikaan ei tee mitään vaikka vapautin se tuohon eteisen lattialle.

Oikeasti ahdistaa työasiat mutta niistä ei voi puhua. Siksi suomalaiskansallisesti kiukuttelen pikkuasioista täällä intternetissä. Kun ei ole kotonakaan ketään, jolle rähistä.

No nyt tämä lokikin kettuilee. Olen sen mielestä epäilyttävä spämmääjä. Ehkä se on oikeassa.

Kirjoitti: mea 19:08 | Jälkipuheet (8)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Historia

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (4)

Tervetuloa Meanderian VoimaantumisOpiston kursseille. Tänä keväänä voimaantumiseen onkin tarjolla upea kurssitarjotin.

OSE - Opi Sanomaan Ei -kurssi on tarkoitettu naisille, joiden on mahdoton muodostaa huulillaan äänneyhtymää, joka alkaa e:llä ja päättyy i:hin. Tuntuuko sinusta, että jos oppisit ääntämään oikein nuo kaksi kirjainta, saisit työpöydällesi tilaa ja elämääsi omaa aikaa? Tule kurssillemme ja opit parityöskentelyn kautta sanomaan nuo ratkaisevat kaksi kirjainta. Kurssi on vaativa ja aluksi kurssilaisen on varauduttava vastoinkäymisiin. Kun olet suorittanut hyväksytysti tämän voimaantumisen alkeiskurssin, voit siirtyä jatkokurssille:

OPA - Opi Pyytämään Apua -kurssi jatkaa siitä, mihin OSE-kurssi jäi. Kun olet oppinut sanomaan ei, alamme opiskella saman parin kanssa pyytämistä. Kurssin haasteellisuus korostuu, kun käytät peruskurssilla oppimiasi OSE-taitoja. Kurssin käytyäsi huomaat, että työpöytäsi on tyhjä ja paperit mapeissa.

Näiden perus- ja jatkokurssien jälkeen olet valmis voimaantumisen syventäviin opintoihin, joita onkin tarjolla kaksin kappalein:

YUU - Yllä Uusiin Ulottuvuuksiin -kurssi on tarkoitettu naisille, jotka tuntevat jäävänsä aina paitsi. Tuntuuko sinusta perusvoimaantumisestasi huolimatta usein, että olet katsonut riittävän kauan toisia ylöspäin? Kurotteletko edelleen turhaan asioita ulottumattomuuksistasi? Joudutko kantamaan keittiöjakkaraa huoneesta toiseen? Tule kurssillemme ja saavutat uuden näkökulman kanssaihmisiin. Omat korkokengät mukaan.

OOT- Ota Oma Tilasi -kurssi on tarkoitettu naisille, jotka kokevat edelleen itsensä mitättömiksi ja huomaamattomiksi. Jos sinusta tuntuu usein, että joudut kulkemaan ovista kolmeen kertaan, jotta sinut huomattaisiin, on tämä kurssi juuri sinulle. Kurssimme jälkeen osaat valita oikeat välineet oikeaan paikkaan eikä reppu enää luiskahda hartioiltasi. Omat olkatoppaukset mukaan.

Perus- ja jatkokursseilla vierailevana luennoitsijana toimii Virkanainen ja syventäviin opintoihin johdattaa meidät Mauri Pekkarinen ja Danny.

Kirjoitti: mea 19:00 | Jälkipuheet (9)

Siitä on näemmä kolmisen vuotta, kun hankin keittiön seinälle Mikki Hiiri -kellon. Sehän ei siinä seinällä kovinkaan kauaa raksutellut, kun minuuttiviisarinsa pysähtyi nykimään kahtakymmnentä vailla kahdeksaan. Vaihdoin patterit ja hetken kello taas rouskutti menemään. Kunnes yhtenä aamuna havahduin huomaamaan, että kello oli ollut harvinaisen kauan 8.40. Minuuttiviisari nytkähteli taas. Toinen patteri, josko olisi ollut viallinen, mutta ei. Parin päivän päästä sama juttu: 9.40, nytk, nytk, nytk ...

Jätin asian sikseen ja annoin viisarin nykiä. Kello oli nätti, joten olkoon. Ja kahtakymmentä vailla kymmenen on ihan hyvä aika aamuin illoin. Ajattelin. Kunnes viime syksynä [huomatkaa, mikä pinnan pituus] myöhästyin muutaman kerran bussista ja ajattelin, että vaihdanpa tuon kellon. Minulla oli kaapissa varastoituna käypänen seinäkello. Varastoituna siksi, että naisen mieli muuttuu, se oli joskus ollut ihan kiva. Kelvatkoon, tuumin, vaihdoin uudet patterit ja seinälle. Muutama päivä ja taas minuuttiviisari nyki: 10.40 nytk, nytk ... Onpa huonoja pattereita, häivähti ajatuksissa ja vaihdoin uuden. Muutama päivä ja kello näytti 11.40 nytk, nytk ... No, kello on mennyt rikki varastoidessa, huokaisin, ja ostin ihka uuden pari viikkoa sitten. Sekä uusia pattereita ja viritin seinälle. Vajaa viikko niin jo taas nytk, nytk ... ja 12.40. Vaihdoin patterin ja manasin, kun klaasuulssonin vehkeisiin ei voi luottaa. No kello lähtikin sellaiseen laukkaan, että päivä kului parissa tunnissa. Kello roskiin.

Kaivoin sen alkuperäisen Mikki Hiiri -kellon, vaihdoin patterin, käärin kellon taustan huolellisesti folioon ja ripustin seinälle. Avot. Siellä se käy. Pilkulleen oikeata aikaa.

Tarinan opetus piilee jossain siellä foliohattuun uskomisen ja pitkän pinnan merkityksellisyyden ja itsestään naurettavuudeksi asti raportoimisen tarpeellisuuden välimaastossa. Ehkä vähän siinäkin, että perinnölliset tekijät ovat ihmisessä vahvat: Iskä vuorasi aikoinaan sängyn pohjan foliolla, ettei maasäteily sairastuta. Eikäpä sairastunutkaan. Ennen kuin sitten kellonsa pysähtyi lopullisesti.

Kirjoitti: mea 18:03 | Jälkipuheet (9)

Aamulehti kertoili eilen paikallisten häämessujen tapahtumista. Ja siitä, kuinka nuoret nykyisin hakevat yksilöllisyyttä ja haluavat omannäköisensä häät. Maksoi mitä maksoi.

Yksilöllisyys ja juurikin se ihkaomannäköisyys ovat tärkeitä nykyajan morsioille. harmillista, että morsianten mustat puvut myytiin lehden mukaan hetkessä loppuun. Kuinkahan ne loput yksilölliset ja omannäköiset morsiot nyt sitten? Onneksi kuitenkin on se yksilöllisen leveä ja pramea kolmen tonnin sormus.

Kirkon edustalla hääväki heittää yksilöllisesti ja omannäköisesti vaaleanpunaisia sokerijauhosydämiä parin päälle ja yksilöllinen valkoinen limusiini kuljettaa vastavihityt kirkosta hääpaikalle. Yksilöllisten ja omannäköisten hääkarkkien ja leikkien jälkeen siellä on hauska leikata yksilöllistä hääkakkua, jonka päälle on skannattu taatusti yksilöllisesti molempien lapsuudenkuvat.

Yksi, ei-niin-yksilöllinen yhteinen nimittäjä toki löytyi: hyvin harvalla oli mitään sitä vastaan, että vanhemmat maksavat näin syntyneen yksilöllisen laskun.

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (15)

Istuin eilen koko iltapäivän vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten keskellä odottamassa luennointivuoroani ja altistuin kuuntelemaan kolmen täysin toisistaan poikkeavan ammattikunnan edustajan esitelmiä. Yhdestä esityksestä ymmärsin jotain mutta sekin pinnallista virkanaisuralla alalta takkiin tarttunutta epätietoa. Sympaattinen ruskeapukuinen mies, joka puhui hillitysti ja käytti pointterina nurkasta löytämäänsä pitkää rautakoukkua. Toinen puhuja oli hyppyritukkainen muodikkaaseen kapealahkeiseen pukuun pukeutunut IT-insinööri, jonka puheesta en ymmärtänyt mitään. Enkä usko, että kukaan muukaan ymmärsi. Mutta sillä oli hieno pointteri. Kolmas oli joku konsulttifirman soljuvakielinen vilkkusilmä, juuri niitä, jotka laitetaan maailmalle, kun ne on niin sosiaalisia ja lipeviä mutta mitäänhän ne ei ymmärrä edes itse omista puheistaan. Silläkin oli pointteri mutta se ei osannut sitä käyttää.

Ja sitten olin minä. Ainoa humanisti koko salissa. Ainoa esitelmöitsijä, jolla oli tissit. Eikä pointteria. Kaikkia meitä kuunneltiin mutta minä olin ainoa, jolle esitettiin paljon kysymyksiä. Minulle hymyiltiin salista ja minua katsottiin silmiin. Se oli kivaa. Sain sähköpostiakin tilaisuuden jälkeen. Kiiteltiin. Laskenko tämän nyt kaiken sen varaan, että yritin puhua heidän kielellään. Vai sen varaan, että käytin käsiäni pointterina. Vai sen, että minulla oli ainoat tissit.

Minusta on hirveätä haaskuuta käyttää ihmisten aikaa koketeeraamalla sanoilla, joista kukaan ei saa mitään otetta. Ihan riittävästi on maailmassa muutenkin sanoja, joilla on eri ihmisillä erilaiset merkitykset. Otetaan vaikka sana sietämätön. Jos lääkäri sanoo potilaalle, että tästä lääkkeestä voi tulla sietämättömiä kipuja sivuvaikutuksena, niin milloin ne kivut on sietämättömiä. Kaverini sanoi, että silloin, kun ei pysty töihin lähtemään. Minä taas olen näitä kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat -ihmisiä, niin olen määritellyt, että kipu on sietämätöntä silloin, kun haluaa mieluummin kuolla pois kuin kärsiä kipuja.

Onneksi kipu nyt hiukan hellittää. Mutta sietämätön epätietoisuus tässä nyt jäi. Milloin joku asia on sietämätöntä?

Kirjoitti: mea 10:36 | Jälkipuheet (13)