Virkanainen odottaa lähiön bussia keskustorin korokkeella. Musiikki soi korvissa. Jono on hiljainen, kiltti ja väljä niin kuin Tampereella arkibussijono tapaa olla : kaikille annetaan henkilökohtainen tila eikä kukaan etuile eikä etenkään puhu kenellekään. Virkanainen katselee ajankulukseen ihmisiä, halpa hupi, jota hän harrastaa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Hänen edellään jonottaa vaaleaponinhäntäinen korrekti nuori mies mustassa nahkatakissaan. Virkanainen arvuuttelee mielessään miehen ikää. Ehkä päälle kolmekymmentä, voisi olla kolmevitonenkin mutta ponnari hämää. Hm. Kaunis iho, kiva vaatetus, siisti ponnari ja fiksut kengät. Kivan näköinen. Varmaan kaksysinen. Insinööri. Poikamies.

Bussi kaartaa korokkeen reunaan ja jono alkaa tapansa mukaan tiivistyä, kaikki lähtevät liikkeelle vaikka bussin ovi ei ole vielä auennut. Virkanainen kaivaa bussikorttiaan ja kun hän nostaa katseensa, hän havaitsee että Ponnari on kääntynyt häneen päin ja puhuu jotain. Virkanainen kavahtaa vaistomaisesti: mitä, mitä se sanoo, miksi se minulle puhuu ja aavistuksenomainen torjuva ilme ja asenne hipoo hänen kasvojaan. Nainen ottaa toisen kuulokkseen korvastaan ja katsoo kysyvän näköisenä. Miehen puhe keskeytyy ja hän sanoo, että anteeksi, en huomannut, että sulla oli kuuloke. Mies toistaa sanoneensa, että fiksu bussikuski. Nainen nyökkää, laittaa takaisin napin korvaansa ja huomaa itsessään lievän ärtymyksen. Ei hän halua seurustella vieraiden ihmisten kanssa bussijonossa.

Bussin ovella Ponnari astuu syrjään ja näyttää naiselle, että neito menee vaan ensin. Hm. Nainen on hämmentynyt. Ei Tampereella kukaan anna vuoroaan jonossa. Epäilyttävää. Yrittääköhän se tulla bussissa viereen. Etenkään nainen ei halua seurustella kenenkään kanssa koko bussimatkaa. Jospa se antaa jonossa tilaa siksi, että se näkee, minne nainen menee ja tulee sitten viereen istumaan. Nainen nyökkää hymyillen yrittäen kuitenkin olla mahdollisimaan neutraali, ei epäkohtelias muttei senkään näköinen, että ooh, olenpa myyty. Hän menee bussin perälle, istuu ikkunapaikalle niin kuin jokaisen tamperelaisen kuuluu bussissa tehdä. Nainen katsoo varovasti, tuleeko Ponnari perässä ja varautuu pahimpaan: seurustelemaan ventovieraan kanssa. Ponnari lähestyy, vilkaisee naista, hymyilee. Ja istuu kahta penkkiriviä taaemmas.

Hetken Virkanainen on huojentunut. Sitten häneen iskee paniikki. Apua; hänestä on tullut Wanha, hänhän katselee itseään nuorempia miehiä niillä silmillä. Hän rauhoittuu kuitenkin nopeasti. Sehän on ihan normaalia.

Virkanainen uppoutuu takaisin henkilökohtaiseen horteeseen, johon bussimatkoilla on tapana vaipua. Kolmen pysäkinvälin päässä naiseen iskee toinen paniikki. APUA. Eikö hänen päässään pyörähtänytkin vilkkaita ja epäilyttäviä ajatuksia Ponnarin outoudesta ja mahdollisista motiiveista ja aikeista. Naisen on pakko myöntää, että hänestä on lopultakin tullut manselainen.