Viipaloidut appelsiinit
Konekirjoittaja ja reikäkortin lävistäjä olivat varmaan aikanaan ammatteja, joilla piti olla tulevaisuus. Niin kuin monella muullakin. Heitä ennen tarpeettomiksi kävivät jo tukkijätkät, lossivahdit ja separaattorin tekijät. Kohta ei lie tarvita operaattoreita tai aarporaajia [mitä ikinä ne tekevätkään].
Maailmasta ovat kadonneet myös vanhat huivipäiset mummut, joilla oli musta pyhäleninki ja ruskeassa paperipussissa kirkkokaramelleja. Kuka enää muistaa, että oli oikeasti leninkejä? Ja että takit oli kappoja? Kadonneet ovat myös vaarinkaljapullot sekä maalaiskylän lipalliset kioskit että niiden penkeillä istuksineet papat juomassa rapakaljaa lippalakit silmillä pillitupakkia poltellen.
Missä ovat naapurin rouvien kahvikyläilyt, jolloin istuttiin minkkihattu päässä sisällä, kalossit eteisen nurkkaan riisuttuina ryystämässä kahvia tassilta päivittelemässä, kun Reino ei tuonutkaan perjantaina tilipussia kotiin vaan ryyppäsi perheen ruokarahat asemaravintolassa. Missä ovat valkoliinaiset asemaravintolat. Ne siellä toisissa kerroksissa, joissa mustahameiset tarjoilijattaret kantoivat sinisiä enkeleitä rouville ja vodkaa puolukkamehulla miehille. Lopullisesti ovat kadonneet myös Rex-kakku ja pakkomakkaravoileipä oluen kanssa junan ravintolavaunussa. Kohta ei kukaan muista myöskään puhelinkoppeja, tillilihaa, hiihtohousuja ja lihaliemikuppeja. Tai sitä, että vieraille tarjottiin viipaloituja appelsiineja.
Jotkut asiat olisivat saaneet kadota. Kuten televisioruudun kokoiset silmälasit, lepakkohihat ja kainalohousut.
Jälkipuheet
Kadota saisivat myös 89,4 % televisiojuontajista, lehtipuhaltimet, hyttyset, barometrit, yhteiskuntatieteet ja sellaiset kengät missä se ulkoreuna on niin leveä että ne näyttävät hölmöiltä.
Nehän on ihan kivan näkösiä kenkiä. Äijiä. Tosin niihin saattaa kompastua. Silleesti tallata niinku itse itsensä varpaille. Noloa. Että ymmärrän kyllä.
Mutta ehdottomasti saisi kadota se kieli, jota nuoriso puhuu. Se, jossa jokainen lause päättyy nousevaan intonaatioon.
Ja sana skene saisi myös kadota.
Ai viipaloituja appelsiineja?
Alkoipa tehdä mieli vodkaa puolukkamehulla. Mutta kun ei ole pisaraakaan puolukkamehua.
Niin. Viipaloituja appelsiineja. Mummu tarjosi vieraille usein viipaloituja appelsiineja. Kukaan enää kehtaa sellaista tehdä.
Puolukkamehu niin sokerista ja paksua, että se jätti kiehtovat liikkumakuviot juomaan. Miksei kukaan ole ottanut valokuvaa puolukkamehun liikkeestä?
Voihan viipaloitu appelsiini! Täytynee ostaakin appelsiinejä viipaloitavaksi kun kauppaan menee. Lapsena (ja vähän vanhempanakin) ne oli namia. Tillilihaakin söisin jos sitä jossain tarjottaisiin. Pitää kai itse opetella laittamaan.
Se Jahvat tuloo -mainos on ilmeisesti päätetty museoida ikiajoiksi. Ei kyllä tarvitsisi.
Vodka puolukkamehulla... miten sitä onkin pystynyt kadottamaan tuollaisen asian?
Jep, paljon on asioita kadonnut. Saako luetteloa täydentää? Kadonneet on myös ne illat, jolloin koko kylän väki kokoontui katsomaan tv:tä samaan tupaan, siellä missä se oli. Se taas johtuu osittain siitäkin, että televisiosta ovat kadonneet katsomisen arvoiset ohjelmat.
Hiihtohousut (oikeat tai hiihtarit) ovat parin vuoden päästä kuuminta hottia, uskon. :)
Niin.
Viipaloiduista appelsiineista en ole kuullutkaan. Mummo antoi aina lapsille paksua mustaviinimarjamehua ja aikuiset saivat kahvia. Pullaa oli aina ja paksuksi viipaleiksi leikattua.
Siskojeni mielestä ikävintä lapsena hiihtäessä oli se kun lumi meni kaatuessa hameen ja sukkien välistä suoraan iholle. Sukkahousuja ei ollut keksitty. Sinulla oli siniset sukset ja minun sukset oli liian lyhyet.
Aarporaajia saatetaan tarvita aina. Aarpora on kuin sisäpuolinen sorvi joka suurentaa/hioo ison sylinterin aukkoa.Työstettävä kappale pyörii vaaka-akselin ympäri ja terä on siellä sisällä, luullakseni.
Äijä, ne illat olisi syytä palauttaa käytäntöön. Illat, jolloin kuudelta kylän väki kokoontui sinne rikkaimman olohuoneeseen odottamaan sinertävän ruudun heräämistä eloon ja sitä, Teija Sopanen toivottaa kaikki tervetulleeksi.
Niin Murphy. Ne televisioillat, jolloin lapsille opetettiin kahvin juonti tarjoamalla pullamossoa ja aikuisille lettipullaa ja tiikerikakkua ja kahvia Myrna-kupeista, koska on juhlapäivä aina, kun on vieraita.
Pasi. Ei hiihtareita. EIIiii.
Minulla on yhä käytössä kokopuiset, joskus Lähetyskirpparilta ostetut Karhu-sukset ja niissä Voitto-siteet. Lupaan (säävaraus) niillä vielä jonakin vuonna joen jäällä hiihtää niin että leveäreunaisia ei sitten mollata!
Oikeita monoja kun ei enää mistään saa.
Nauraa saa, myös Etappenschwein.
Kiitos Mea tuesta!
Minun veljeltä perityt siniset eripituiset Karhu-merkkiset puusukset, joihin Murphy viittaa, olisivat aikanaan saaneet kadota äidiltä perittyjen monojen kanssa, mutta katosivat vasta sitten myöhemmin ajan viitan laskoksiiin. Aika kultaa muistot, joten nyt voisin niillä vaikka hiihtääkin. Minä näillä uusilla tyyleillä ja ultamoderneilla monoilla mitään hiihdä. Ihan liian helppoa. Hiihtämisen pitää tuntua työltä ja tuskalta ja maistua raudalle suussa.
Jos olisi minulla ne sivakat, niin otettaisiin totisesti HannuHoon kanssa kisa.
Etappenschweinehund saa todellakin nauraa. Saisi tulla vaikka katsomoon kannustamaan. Jos on puolukkamehua kuumana Airamin termarissa.
voi ei, mea, minkä teit...Rex-kakkua!!!!! tarttikohan tässä nyt tuntea itsensä oikeesti VANHAKSI, kun kaikista mainituista tulee tulvimalla muistoja....paitsi vodkasta puolukkamehulla, sillä sillä meni muisti...
....mutta että Rex-kakkua!
Ooh, ensimmäinen, joka tunnusti tuntevansa Rex-kakun. Mummulta äidille siirtynyt sukuherkku, joka kuului juhliin kuin sima vappuun. Äiti on yrittänyt sitä pyynnöstäni tehdä mutta ei ole enää kuulemma oikeanlaisia keksejä. Ei ole ollut kai vuosikymmeniin. En tiedä, olenko saanut koskaan oikeista Rex-kekseistä tehtyä mutta oli mitä oli, hyvää oli. Rex-kakku oli kaiken ihanuuden symboli: silloin tuli serkut, kummit, naapurit ja mummot kylään ja sai viipaleen sitä ihanuutta.
Nyt kun muistutit, niin niinhän siinä kävi, että ensimmäinen tajunnanlaajennus tuli nimenomaan puolukkamehusta. Mitä lie ollut mukana.
Ostin sitten appelsiinejä tänään ja kohta ajattelin viipaloida yhden iltapalaksi. ;)
kas, olenkin jo monta vuotta miettinyt, mikä sen keksikakun nimi oli!
Meillä ei ammoisina aikoinakaan tarjoiltu viipaloituja appelsiineja, oletettavasti siksi että niitä ei saanut kasvatettua kotona. (Yritystä kyllä oli, puu kasvoi yli kaksimetriseksi muttei ikinä edes kukkinut.) Niin että kertoisitko tyhmälle, miten niitä viipaleita tarjottiin: Eisunkan nyt kokonaisina renkaina sentään? Ja sorminko niitä syötiin, vaiko leivoshaarukalla? Miten niistä ei mehut tippunu pyhäklänninkille?
Eikös aarporaaja ole semmoinen, joka täryyttää asfalttiin reikiä? Niistä tuskin aika hetikohta jättää, ainahan se uusin kerros osuu just sen seuraavaksi vaihdettavan putken päälle.
Appelsiinit viipaloitiin lautaselle, ei sen kummempaa. Niinku siis ystävällisesti, ettei itse tarvitse vieraan viipaloida. ja sitten sormin syötiin ja lautasliinaan pyyhittiin sormet.
Aarporaaja ei tasan ole asfaltin reikien poraaja. Ei kai?