Onnistuneesti kadotin kahden lomaviikon aikana täydellisesti ajantajuni. Ensin meni vuorokausirytmi, kun viikon vietin kaamoksellisessa hämärässä, jossa eteensä näki päivässä vain muutaman tunnin ja loppupäivän tarpoi umpipimeässä. Juhlapyhien myötä menivät myös viikonpäivät sekaisin. Eilen tunsin sitten pakottavaa tarvetta laskea sormilla, missä oikeastaan mennään ja koska itse asiassa mennään taas töihin. Jostapa johtuen uniin hiipi työasioita. Tai uniin ja uniin. Enimmäkseen valvoin miettien kymmeniä eri vaihtoehtoja, miten sanon sen ja tämän asian ja miten sivallan sanan säilällä sitäkin epäkohtaa. Oikestihan minä koskaan mitään sano pahasti. En ikinä. Enkä oikeastaan ole edes veellä alkavin mielin. Toden sanokaseni liioittelen täällä ollakseni enempi trendikäs. Minua mikään oikeasti ota päähän.

Vähän otti kyllä se, kun ihkut uudenkarheat silmälasini ovat näyttämässä pahasti siltä, että laatuun ei tosiaan voi luottaa. Eikä varaosapalveluun. Ja koskapa näköni on luokkaa lepakko, olen huolen rypyt nenälläni kantanut kauhukuvaa siitä, että lasit hajoavat enkä näe mennä edes optikolle hakemaan apua. Eli siis. Näillä hyvillä syillä varustettuna ilahtuneena annoin itseni tulla valaistuneeksi aamun lehtiä lukiessani, että monet lasiliikkeet myyvät kehykset tai linssit puoleen hintaan. Lepakkonäköni on niin luokaton, että toinen linssi ilmaiseksi on todella hyvä kauppa. Joten isoin odotuksin menin katsastamaan mallistot. Suureksi hämmästyksekseni löysin tasan juuri ne kehykset, jotka joku kuuluisa [tai ainakin kallis] suunnittelija Tanskan maalla oli täsmälleen minun naamaani suunnitellut. Iloni löydöstä on edelleen suunnaton vaikka miinus 50 prosenttia linsseistä ei sitten koskenutkaan pinnoitteita eikä muita kikkailuja, joita lepakot tarvitsevat. Jostain minulle avautumattomasta syystä silmälasit maksavat aina yhtä paljon, eli hirvästi, oli niissä alennuksia tai ei.

Kappas. Aurinko. Tuota pitänee lähteä oikein ulos ihmettelemään.