Lähtö
Aamulla, juuri kun oli maalannut virkasilmät päähänsä ja pukeutunut asialliseen mustaan virkavaatekertaan huomaa nainen, että missä lasit. Missä ovat ne viikko sitten kalliisti lunastetut unelman kevyet ja sirot virkalasit. Ne tyylikkäät lunettet, joita kukaan, ei niin kukaan, ollut huomannut vaikka hän viikon oli yrittänyt tehdä itseään tykö, jotta edes joku toteaisi, että onpa hyvän näköiset, ihan ovat sinun näköiset. Vaan ei. No. Ehkä ne ovat niin hyvät, että sulautuivat päähän, ajattelee hän ohimennen. Tai jotain. Mutta missä ne nyt ovat? Nainen etsii kaikilta vaakapinnoilta, tarkistaa varmuudeksi kaapit ja sängyn ja tyynyn vieret. Ei missään. Kolmatta kertaa peilin ohi kuljettuaan hän huomaa, että lasit ovat päässä. Unelman kevyinä ja huomaamattomina ne katsovat peilistä. Kannattiko näistä nyt tosiaan maksaa pienehkö omaisuus, ajattelee nainen. Näitä edes itse huomaa.
Puettuaan sitten virkailmeen päälle veden-, tuulen- ja tuiskunpitävän ulkovaatteensa, heitettyään selkäänsä repun, kerättyään roskapussin ja -lehdet, tyhjät tölkit ja virkapaperimapin, nainen on valmis päivän koitoksiin. Paitsi että hanska on hävinnyt. Juuri se oli kädessä ja nyt ei missään. Nainen aloittaa tutun epätoivoisen ryntäilynsä kassien ja pussukoiden kanssa ympäri kämppää. Hiki pukkaa. Nainen karsii itsestään kassit, pussit, salkut ja takin eteisen lattialle huomatakseen, että hanska on suussa.
Naisella on ongelma. Tai pari. Hänellä on aivan liian matala paniikkiin kilahtamisen kynnys. Ja hän on ehkä vähän hajamielinen
Jälkipuheet
Toivokaamme, ettei tarinan nainen, jolla ei lie vastinetta reaalimaailmassa, ei edes tarina-avaruudessa, saati reaalimaailmassa, ole työtehtävissä jotka liittyvät ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön tai nokialaisten juomatottumuksiin.
Gar nichts und nirgendwo.
Ruhe. Nichts. Nainen on piilotettu täysin vaarattoman Korpporaation vasemman siiven sivuhuoneeseen, ihan siihen siivouskomeroa vastapäätä.
NirRrgendwo!! Uuh.
Ah. Niin kovin tuttua.
Esiintyykö piirrettä kaikkien kaksijalkaisten keskuudessa vai onko tämä oireyhtymä yhteydessä esim. piirteisiin, joita havaitaan lähinnä koti- ja työyksikön emotionaalisemmin suuntauneessa, vähemmän testosteronia sisältävässä henkilöstössä?
Tai esiintyykö sitä myös alaikäisessä, vajaamittaisessa kotiyksikön henkilöstössä riippumatta testosteronin määrän tai emotaniolissimoituneisuusasteen kanssa?
70-luvun työhönlähtöhuuto eteisessä oli: missä on mun avaimet! 80-luvulla seurasi: missä on mun avaimet ja silmälasit! 90-luvulla: missä on mun avaimet, silmälasit ja kännykkä - sekä yhden hammastapaturman jälkeen jonkin aikaa: ja hammas! Kysymys ei siis ole iästä, päinvastoin, sillä myöhemmällä iällä oli pidempi huutolista muistettavana.
:::emotaliotissisteariinista en tiedä mitään mutta tippa silmässä etsin puukkoani. Taksa oli, silloin vuonna yks ja kaks, puukko per kesä.
Siitä ei isäni tinkinyt.
Löytyihän se, samasta kädestä missä vuoltava keppikin oli, HUH!
Tätä vuotta!
Paitsi että haennassa ovat silmälasit ja hanskat, on joka-aamuisen säntäilyn syinä avaimet, kännykkä ja rahapussi. Toisinaan myös kamera. Ja joka kerta kilahtaa paniikki-PIM ja pää savuaa. Monta kertaa päivässä. Ja väliin yölläkin.
Jostain syystä etsin lasejani myös öisin. Ihan vaan tarkistaakseni. Ettei vaan olisi tässä ihmissekoitus, jossa puoli oliota oan hajamielistä huupailijaa ja toisen puolen pitää kaiken aikaa kontrolloida, että se huupailija ei hävitä mitään.
Kiitos Hannu. Tämä lohdutti. Luulin olevani ainoa, jonka terä on hakusessa.
Joo. Koti-, auton- ja kahdet työavaimet antavat etsiä itseään, silmälasit häviävät yleensä vasta töistä tultua ja kännykkä löytyy kun mies taas kehoituksesta siihen soittaa. Yksi kipulääkeresepti löytyi jauhokaapista kahden puurohiutalepakkauksen välistä. Tässä eräänä päivänä kuljin kadulla ja puhuin kännykkään, kunnes hätkähdin käden osuessa tyhjään puhelinkoteloon - missä mun kännykkä on!?
Kerran töissä soitin hetken kadoksissa olleesta kännystäni siihen sillä aikaa tulleeseen vastaamattomaan numeroon, kun se tuntui jotenkin tutulta. Samaan aikaan työpuhelimeni alkoi soida ja vastasin siihen mutta puhelu oli jo katkaistu. Soitin takaisin mutta samalla alkoi kännyni soida...
Merete Mazzarella kertoi jossakin kirjassaan tarinan kadonneesta kengästä. Hän tuli yliopistolta, potkaisi kengät jalastaan ja romahti päivätorkuille. Herätessään hän huomasi, että toista kenkää ei ollut missään, Eikä löytynyt sen jälkeenkään. Hänen loppukommenttinsa oli, että jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän olisi huolestunut...
Aikoinani kulutin hämmästyttävän osan päivästä etsimällä äitini silmäleseja. Paras piilo oli vessan peilikaapin sisällä. Kun äitini poistui sairaalaan ja myöhemmin pysyvästi, olin yllättynyt vapaa-ajan määrästä. Nyt tiedän, mistä hakea, kun itse kadottelen esineitä.