Kun uuden tavaran pintaan tulee naarmu tahi lommo, ei vamman koko tai vahingon määrä ole millään tavalla yhteismitallinen uitutuksen määrään. On se vammautunut sitten uuden kengän pinta, auton pelti, taloyhtiön hissin seinä, parketti tai kattilan kylki, niin päähänottamisen määrä on kohtuuton. Siihen liittyy jotain sellaista lopullisuuden tuntoa. Että kun menee rikki asia, jota ei voi ehjätä eikä sille voi mitään tehdä ja sitä naarmiutunutta joutuu katselemaan ja joka kerta uudestaan kärsimään, niin oman kädettömyyden ja avuttomuuden tunne lyö yli. Sitä vauriota pitää sitten käydä hinkkaamassa, vahaamassa ja puunaamassa ihan vaan todetakseen, että siinä se on ja taas ottaa enemmän päähän. Jos sitä ei toisaalta päivittäin totea vaan yrittää olla katsomatta, niin se kasvaa päässä saavuttaen melko pian megalomaaniset mitat ja taas ottaa niin päähän. Hitutus hiipuu kyllä pikkuhiljaa mutta ei hetkessä eikä kahdessa.

On siinä hyvätkin puolensa. Pikkuasian takia unohtuu isoista asioista murehtiminen hetkeksi. Vaikka tulisi krooninen hyppysilsa, niin ei sekään harmittaisi silloin, kun on pakko yöt päivät murehtia sitä pikkuasiaa. En tiedä. Ehkä se onkin suojatoimi, jonka äiti Luonto on minua suojellakseen langettanut. Murehtisin muuten itseni tärviölle isommista asioista, joko olemassa olevista tai tulevista omista sekä sukulaisten ja ystävien ja kaikkien sydäntä lähellä olevien mahdollisista ongelmista. Isä aina sanoikin, että olisi paras laittaa kivi kenkään, niin isommat murheet unohtuu. Sanoi iskä myös, että olisi viisainta heittää sinapit heti uutuuttaan kravatille, niin ei niin harmittaisi, kun siihen se sinappi kuitenkin kohta päätyy.

Varmaan on siis ihan hyvä, että uudet kengät vuotavat, kaverin taloyhtiön uudessa hississä on naarmu ja Hermannin kyljessä naarmu.