Valokuvatorstai / Voima

Kirjoitti: mea 09:34 | Jälkipuheet (9)

Kun uuden tavaran pintaan tulee naarmu tahi lommo, ei vamman koko tai vahingon määrä ole millään tavalla yhteismitallinen uitutuksen määrään. On se vammautunut sitten uuden kengän pinta, auton pelti, taloyhtiön hissin seinä, parketti tai kattilan kylki, niin päähänottamisen määrä on kohtuuton. Siihen liittyy jotain sellaista lopullisuuden tuntoa. Että kun menee rikki asia, jota ei voi ehjätä eikä sille voi mitään tehdä ja sitä naarmiutunutta joutuu katselemaan ja joka kerta uudestaan kärsimään, niin oman kädettömyyden ja avuttomuuden tunne lyö yli. Sitä vauriota pitää sitten käydä hinkkaamassa, vahaamassa ja puunaamassa ihan vaan todetakseen, että siinä se on ja taas ottaa enemmän päähän. Jos sitä ei toisaalta päivittäin totea vaan yrittää olla katsomatta, niin se kasvaa päässä saavuttaen melko pian megalomaaniset mitat ja taas ottaa niin päähän. Hitutus hiipuu kyllä pikkuhiljaa mutta ei hetkessä eikä kahdessa.

On siinä hyvätkin puolensa. Pikkuasian takia unohtuu isoista asioista murehtiminen hetkeksi. Vaikka tulisi krooninen hyppysilsa, niin ei sekään harmittaisi silloin, kun on pakko yöt päivät murehtia sitä pikkuasiaa. En tiedä. Ehkä se onkin suojatoimi, jonka äiti Luonto on minua suojellakseen langettanut. Murehtisin muuten itseni tärviölle isommista asioista, joko olemassa olevista tai tulevista omista sekä sukulaisten ja ystävien ja kaikkien sydäntä lähellä olevien mahdollisista ongelmista. Isä aina sanoikin, että olisi paras laittaa kivi kenkään, niin isommat murheet unohtuu. Sanoi iskä myös, että olisi viisainta heittää sinapit heti uutuuttaan kravatille, niin ei niin harmittaisi, kun siihen se sinappi kuitenkin kohta päätyy.

Varmaan on siis ihan hyvä, että uudet kengät vuotavat, kaverin taloyhtiön uudessa hississä on naarmu ja Hermannin kyljessä naarmu.

Kirjoitti: mea 18:34 | Jälkipuheet (4)

Konekirjoittaja ja reikäkortin lävistäjä olivat varmaan aikanaan ammatteja, joilla piti olla tulevaisuus. Niin kuin monella muullakin. Heitä ennen tarpeettomiksi kävivät jo tukkijätkät, lossivahdit ja separaattorin tekijät. Kohta ei lie tarvita operaattoreita tai aarporaajia [mitä ikinä ne tekevätkään].

Maailmasta ovat kadonneet myös vanhat huivipäiset mummut, joilla oli musta pyhäleninki ja ruskeassa paperipussissa kirkkokaramelleja. Kuka enää muistaa, että oli oikeasti leninkejä? Ja että takit oli kappoja? Kadonneet ovat myös vaarinkaljapullot sekä maalaiskylän lipalliset kioskit että niiden penkeillä istuksineet papat juomassa rapakaljaa lippalakit silmillä pillitupakkia poltellen.

Missä ovat naapurin rouvien kahvikyläilyt, jolloin istuttiin minkkihattu päässä sisällä, kalossit eteisen nurkkaan riisuttuina ryystämässä kahvia tassilta päivittelemässä, kun Reino ei tuonutkaan perjantaina tilipussia kotiin vaan ryyppäsi perheen ruokarahat asemaravintolassa. Missä ovat valkoliinaiset asemaravintolat. Ne siellä toisissa kerroksissa, joissa mustahameiset tarjoilijattaret kantoivat sinisiä enkeleitä rouville ja vodkaa puolukkamehulla miehille. Lopullisesti ovat kadonneet myös Rex-kakku ja pakkomakkaravoileipä oluen kanssa junan ravintolavaunussa. Kohta ei kukaan muista myöskään puhelinkoppeja, tillilihaa, hiihtohousuja ja lihaliemikuppeja. Tai sitä, että vieraille tarjottiin viipaloituja appelsiineja.

Jotkut asiat olisivat saaneet kadota. Kuten televisioruudun kokoiset silmälasit, lepakkohihat ja kainalohousut.

Kirjoitti: mea 19:11 | Jälkipuheet (19)

Virkanainen odottaa lähiön bussia keskustorin korokkeella. Musiikki soi korvissa. Jono on hiljainen, kiltti ja väljä niin kuin Tampereella arkibussijono tapaa olla : kaikille annetaan henkilökohtainen tila eikä kukaan etuile eikä etenkään puhu kenellekään. Virkanainen katselee ajankulukseen ihmisiä, halpa hupi, jota hän harrastaa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Hänen edellään jonottaa vaaleaponinhäntäinen korrekti nuori mies mustassa nahkatakissaan. Virkanainen arvuuttelee mielessään miehen ikää. Ehkä päälle kolmekymmentä, voisi olla kolmevitonenkin mutta ponnari hämää. Hm. Kaunis iho, kiva vaatetus, siisti ponnari ja fiksut kengät. Kivan näköinen. Varmaan kaksysinen. Insinööri. Poikamies.

Bussi kaartaa korokkeen reunaan ja jono alkaa tapansa mukaan tiivistyä, kaikki lähtevät liikkeelle vaikka bussin ovi ei ole vielä auennut. Virkanainen kaivaa bussikorttiaan ja kun hän nostaa katseensa, hän havaitsee että Ponnari on kääntynyt häneen päin ja puhuu jotain. Virkanainen kavahtaa vaistomaisesti: mitä, mitä se sanoo, miksi se minulle puhuu ja aavistuksenomainen torjuva ilme ja asenne hipoo hänen kasvojaan. Nainen ottaa toisen kuulokkseen korvastaan ja katsoo kysyvän näköisenä. Miehen puhe keskeytyy ja hän sanoo, että anteeksi, en huomannut, että sulla oli kuuloke. Mies toistaa sanoneensa, että fiksu bussikuski. Nainen nyökkää, laittaa takaisin napin korvaansa ja huomaa itsessään lievän ärtymyksen. Ei hän halua seurustella vieraiden ihmisten kanssa bussijonossa.

Bussin ovella Ponnari astuu syrjään ja näyttää naiselle, että neito menee vaan ensin. Hm. Nainen on hämmentynyt. Ei Tampereella kukaan anna vuoroaan jonossa. Epäilyttävää. Yrittääköhän se tulla bussissa viereen. Etenkään nainen ei halua seurustella kenenkään kanssa koko bussimatkaa. Jospa se antaa jonossa tilaa siksi, että se näkee, minne nainen menee ja tulee sitten viereen istumaan. Nainen nyökkää hymyillen yrittäen kuitenkin olla mahdollisimaan neutraali, ei epäkohtelias muttei senkään näköinen, että ooh, olenpa myyty. Hän menee bussin perälle, istuu ikkunapaikalle niin kuin jokaisen tamperelaisen kuuluu bussissa tehdä. Nainen katsoo varovasti, tuleeko Ponnari perässä ja varautuu pahimpaan: seurustelemaan ventovieraan kanssa. Ponnari lähestyy, vilkaisee naista, hymyilee. Ja istuu kahta penkkiriviä taaemmas.

Hetken Virkanainen on huojentunut. Sitten häneen iskee paniikki. Apua; hänestä on tullut Wanha, hänhän katselee itseään nuorempia miehiä niillä silmillä. Hän rauhoittuu kuitenkin nopeasti. Sehän on ihan normaalia.

Virkanainen uppoutuu takaisin henkilökohtaiseen horteeseen, johon bussimatkoilla on tapana vaipua. Kolmen pysäkinvälin päässä naiseen iskee toinen paniikki. APUA. Eikö hänen päässään pyörähtänytkin vilkkaita ja epäilyttäviä ajatuksia Ponnarin outoudesta ja mahdollisista motiiveista ja aikeista. Naisen on pakko myöntää, että hänestä on lopultakin tullut manselainen.

Kirjoitti: mea 08:52 | Jälkipuheet (11)

Aamulla, juuri kun oli maalannut virkasilmät päähänsä ja pukeutunut asialliseen mustaan virkavaatekertaan huomaa nainen, että missä lasit. Missä ovat ne viikko sitten kalliisti lunastetut unelman kevyet ja sirot virkalasit. Ne tyylikkäät lunettet, joita kukaan, ei niin kukaan, ollut huomannut vaikka hän viikon oli yrittänyt tehdä itseään tykö, jotta edes joku toteaisi, että onpa hyvän näköiset, ihan ovat sinun näköiset. Vaan ei. No. Ehkä ne ovat niin hyvät, että sulautuivat päähän, ajattelee hän ohimennen. Tai jotain. Mutta missä ne nyt ovat? Nainen etsii kaikilta vaakapinnoilta, tarkistaa varmuudeksi kaapit ja sängyn ja tyynyn vieret. Ei missään. Kolmatta kertaa peilin ohi kuljettuaan hän huomaa, että lasit ovat päässä. Unelman kevyinä ja huomaamattomina ne katsovat peilistä. Kannattiko näistä nyt tosiaan maksaa pienehkö omaisuus, ajattelee nainen. Näitä edes itse huomaa.

Puettuaan sitten virkailmeen päälle veden-, tuulen- ja tuiskunpitävän ulkovaatteensa, heitettyään selkäänsä repun, kerättyään roskapussin ja -lehdet, tyhjät tölkit ja virkapaperimapin, nainen on valmis päivän koitoksiin. Paitsi että hanska on hävinnyt. Juuri se oli kädessä ja nyt ei missään. Nainen aloittaa tutun epätoivoisen ryntäilynsä kassien ja pussukoiden kanssa ympäri kämppää. Hiki pukkaa. Nainen karsii itsestään kassit, pussit, salkut ja takin eteisen lattialle huomatakseen, että hanska on suussa.

Naisella on ongelma. Tai pari. Hänellä on aivan liian matala paniikkiin kilahtamisen kynnys. Ja hän on ehkä vähän hajamielinen

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (10)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Humoristinen

Kirjoitti: mea 19:42 | Jälkipuheet (6)

Virkanainen jonottaa autohallissa pesupaikalle, joita on kaksi. Molemmat varattuja mutta virkanainen jää jonottamaan, kun näkee, että toinen on urakkansa loppusuoralla. No. Siellähän on vähän kiusallista jonottaa, kun on siinä seistessään tien tukkona. Virkanainen näkee, että takaa lähestyy auto ja peruuttaa Hermannin sivuun päästääkseen samalla pesupaikalta poislähtijän, joka rivakasti suoriikin tiehensä. Takaa tuleva Molopää, jolle virkanainen auliisti järjestää ohitustilaa, kurvaa lennossa juurikin sille vapautuneelle pesupaikalle. Se EI VOI olla huomaamatta, että paikalle jonotetaan. Mutta ei anna asian häiritä.

Se toinen pesijä huomaa tilanteen ja peruuttaa pois omalta pesupaikaltaan sivuun niin, että Virkanainen mahtuu paikalle ja mies jatkaa autonsa kuivaamista siinä sivussa. Siinä sitten Virkanainen pesee Molopään kanssa rintarinnan autojaan ja kolmas puunaa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa omaansa sivussa. Kun virkanainen on pessyt ja huuhdellut autonsa ympäriinsä, hän huomaa, että katto jäi huonoksi, kun puolitoistametrinen vartensa ei sinne yllä.

Virkanainen on joku aika sitten hankkinut hienon kaalimadonvihreän mikrokuituisen pörröturkkisen autonpesuhanskan ja sillä hän sitten alkaa huiskia kattoa, että josko onnistuisi. Korvissa hänellä juuri opettaa Rammstein saksaa karjumalla, että Mein Herz brennt ja virkanaisen pää ja vähän kai peppukin nytkyy hyväksyvästi. Samalla hän huomaa, että Perhemies ojentaa kättään ja sanoo jotain. Virkanainen luulee, että Perhemies haluaa katsoa sitä hienoa kaalimadonvihreää pesuhanskaa ja antaa sen sille hymyillen. Perhemies rupeaakin pesemään Virkanaisen Hermannin kattoa. Pitkä mies. Ja kaunis. Virkanainen ottaa luurit korvilta ja kiittelee, jotta kyllä se hyvä jo on. On on. Kiitos kovasti. Perhemies vaan pesee ja pesee ja pesee. Ja hymyilee. Ja virkanainen kiittelee. Ja hymyilee.

Saa sitten Virkanainen lopulta urakkansa valmiiksi, kun Perhemies ja Molopää vielä jatkavat puunaamistaan. Virkanainen on ihan että voi pyhät pyssyt, kuinka hän ollenkaan mahtaa peruuttaa sieltä pois, kun se väli on kapea ja siinä kaksi mutkaa ja autoja parkissa reissun varrella. Virkanainen viivyttelee, jospa kompijumpi lopetteleisi myös jo pikkuhiljaa. Perhemies huomaa ongelman ja ajaa autonsa hetkeksi sivumpaan. Molopää jatkaa pesuaan ovet levällään niin, että Virkanainen ei edelleenkään pääse pois. Suivaantuneena Virkanainen käy sitten paiskomassa Molopään ovet kiinni ja lähtee. Perhemies hymyilee ja huutelee perään, että sinulla liika pitkä ja korkia auto. Vaimokin hymyilee. Kaikki kaksi lasta hymyilevät.

Molopää jatkaa vanhan vihreän farmarinsa puunaamista röllykkämaha verskan kuminauhan päällä roikkuen. Se ei sano mitään. Puhisee vaan jotain naisista ja ulkomaan pelleistä.

Kirjoitti: mea 19:00 | Jälkipuheet (6)

Kun Saksassa Nokia ilmoittaa lopettavansa Bochumin tehtaansa, nousee julmetunmoinen haloo. Mikä maailman napa tämä Saksa oikein on? Kun Suomessa Stora Enso Oyj lopettaa Summan, Kemijärven sekä Anjalankosken tehtaat, ei Saksassa tasan korvaa lotkauteta. Mahtoiko edes uutiskynnystä ylittää moinen pikku-uutinen. Mutta Gott im Himmel, kun Sturmbannführer Kallasvuo tohtii siirtää tuotantoaan halvempiin maihin, niin Kameraden ovat ihan että verdammt!

Mikään ihme toisaalta ole. Muutenkin niillä siellä vaikeeta, kun täytyy olla tarkkana aamusta iltaan. Tiedän nimittäin, miten vaikea on muistaa edes lauseensa puolivälissä, mistä oli puhumassa ja saksalaisen täytyy joka lauseessa skarpata, että mistä tässä nyt olikaan puhe ja mikä verbi sinne loppuun pitää tällätä. Pysyy kivasti kuulijoillakin jännitys yllä.

Niin kuin muuten virkanaisellakin, joka on varannut kevään kaupunkimatkansa ulottumaan juurikin tuonne Euroopan ytimeen. Vähän jänskättää, kun jäi aikanaan tuo saksa vähän heikolle hapelle. Onneksi Erityisavustaja lausuu varsin uskottavasti Zwai Biir. Eiköhän sillä alkuun pärjää. Ehkä opettelen minäkin jotain sievää keskustelun aloitusta. Vaikkaettä Ich hab' nur gestolpert, und meine Waffe ist gefallen ja joitain muita Korkeajännityssaksan perusteita.

Kirjoitti: mea 18:27 | Jälkipuheet (9)

Päivä alkoi ihan kivasti. Pientä pintasadetta ja pimeää mutta ei paha. Ei liukasta, ei lumisadetta, ei vaakasuoraa tuulta. Hyvillä mielin virkanainen livautti siis itsensä rattiin ja eikun viikko alkuun. Tahrattomin ajatuksin hän kaasutti kohti virkapaikan iloja.

Siinä vaiheessa, kun matkaa kustannuspaikalle oli vielä viitisenkymmentä kilometriä ja lunta alkoi kaataa kuin lumettajan ruutasta, olisi ehkä pitänyt alkaa suhtautua viikkoon pienesti varauksella. Tai ainakin silloin, kun virkanainen huomasi vihdoin kustannuspaikalle päästyään, että kuukauden ajan virkarakkaudella rakentamansa sivu oli totaalisen rikki eikä kukaan osannut tai halunnut sitä ehjätä ja aamulla olisi opetusta. Tai kuitenkin siinä vaiheessa, kun tiedostonhallintaohjelman huomasi hävittäneen The Tärkeitä Juttuja. Tai viimeistään ainakin silloin, kun viisi projektia ja kolmekymmentäkaksi kollegaa jokainen vuorollaan koki olevansa jokainen erikseen ja yhtäaikaa ainokaisiani ja jakamattoman huomioni ja virka-aikani kohteina. Viimeistään siinä kohdin olisi ihmisen todellakin pitänyt ymmärtää olla vastaamatta kahdeksattakymmenettä kertaa kutsuvan tuntemattoman numeron soittoon.

Ihan kiva, että väänsit vanhan miehen äänelläsi lupsakkata smooltolkkia ja kyselit kuulumisiani. Mutta ihan vaan huomioon otettavaksesi: joillekin onnettomille ihmisille niiden ajattelemattomat äidit joskus vuosia sitten tilasivat ET-lehden kolmen kuukauden tarjouksen, kun niiden kohteliaat tyttäret olivat ohimennen vastanneet kysyttäessä, että joo ihan hyvä lehti. Ihan vaan tiedoksesi ET-kauppias: kaikki ihmiset eivät tosiaankaan ole eläkeläisiä vaikka niille on joskus vuosia sitten ET-lehti kannettukin. Aamupäivällä normaalit virkaikäiset ihmiset ihan oikeasti ovat töissä. Heillä ei ole aikaa eikä halua eikä varsinkaan minkäänlaista mielenkiintoa rupatella kanssasi. He eivät halua ymmärtää hämmästynyttä huudahdustasi, että ai sinä olet töissä. Varsinkaan he eivät ole puhetuulella, kun asia on todennettu ja sinä, ET-kauppias, et ole tiedosta moinasikaan.

Älä soita. Enää. Koskaan.

Kirjoitti: mea 18:47 | Jälkipuheet (2)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kipupiste

Kirjoitti: mea 17:53 | Jälkipuheet (17)

Tämä kotoversio unelmien poikamiehestä pistää nyt perusnaista pelottamaan. Olenko miesmakuni kanssa yksin vai oikeastiko tämä on unelmien mies? En tietenkään epäile, etteikö naista kaatuisi tuon katseen edessä. Muttamutta. Maailmalla unelmien poikamiehessä on muutakin. On särmää ja muuta manttelia. On hehtaareja, ammattia , tutkintoa ja aatelisarvoja eikä ne miehetkään ole varsin saunan seinästä reväistyjä. Meilläkö kelpaa unelmaksi, kun on ... ööö ... No. En sano. Varmaan nimittäin tämäkin mies tarjoaa ihan kivan elämän valitulleen. Stukkorapatun rivitalokolmion, pation, kultaisen noutajan ja oman näppärän kaupunkimaasturin, jolla pikkuvaimo voi kuljettaa yhteistuumin ja harkiten hankitut Suvipietun ja Pyrymaarian trendikkäisiin harrastuksiin. Ei se mitään vaikka unelmien aviomies on paljon iltaisin ja viikonloppuisin pois kotoa. Ei nääs auta. Pakko on painaa niin kauan, kun on saumaa.

Kyllä ne on kuulkaa meikäläisen unelmien miehet ihan eri maailmasta. Voisin niistä vaikka poikakalenterin virkakonttoorin seinälle haluta.

Tammikuu olisi Jussi Lammen, joka pitkä musta nahkatakki jäätävässä tuulessa liehuen, parta huuruisena, nousisi rantakalliolle jäisestä merestä. Musta aukko tuijottaisi sen takaa jäässä. Tuuli taivuttaisi jykeviä mäntyjä rannalla. Helmikuu olisi Arto Nybergin, joka raikkaana katselisi rantasaunan terassilta jäiselle järvelle ja siristelisi silmiään iltapäivän kylmän auringon heitellessä timantteja hangelle. Suomen pystykorva Peni haukkuisi ulkorakennuksen nurkalla.

Maaliskuussa Juha Veijonen mustissa farkuissaan virnistäisi poikamaisesti olkansa takaa kumartuessaan moottoripyöränsä viereen talvisäilytystallissa sen näköisenä, että kohta saa ajaa sen tallista. Huhtikuussa Alan Shore katsoisi silmiin niin syvälle, että melkein unohtaisi tuijottaa, miten hyvältä se näyttäisi käsi taskussa ja puvun takki huolettomasti auki. Huhtikuun tuuli heiluttaisi burgundinpunaista silkkisolmiota. [Olenko koskaan kertonut, että rakastan pukumiehiä.]

Toukokuussa Åke Lindman katsoisi rohkean tunkeilevasti Anneli Saulin väräjävää dekolteeta ja kesäkuussa Mikko Hänninen istuisi Telakan terassilla ja joisi Unicumia eikä kerrankaan tarvitsisi puhua, sillä aavistuksenomaisesti koholla olevan kulmakarvan alta katsoisi tummasti kuiskaava sielu.

Loppuvuoden kalenteripojat ehkä myöhemmin. Tässä tuli jo melkein enemmän kuin nainen yhdellä istumalla kestää.

Kirjoitti: mea 10:49 | Jälkipuheet (14)

Miksi hammas, josta on lohjennut mäyräkoiran kokoinen palanen, tuntuu suussa isommalta kuin entinen ehjä hammas?

Miksi nimenomaan kuumavesiputki jäätyy pakkasella. Eikä kylmävesiputki?

Miksei telkkarista tule tänä vuonna mitään katsottavaa?

Miksi nukun telkkaria katsoessa mutta heti kun sammutan sen, olen virkeä kuin Activia-nainen jääkaapissa?

Miten on mahdollista, että kelloradion torkkuun sekä nukahtaa että herää?

Miksi lohjennutta hampaan puolikasta pitää koko ajan kokeilla kielellä?

Kirjoitti: mea 20:23 | Jälkipuheet (4)

Ilmoitusluonteisena [vai -luontoisena?] asiana täten ilmoitan, että jos Citymarketin talvivirkistyspäivän pilkkikilpailun päävoittona on Krupsin yhdistelmäkeitin, niin siitä puuttuu käyttöohje.

Se korkkaamaton rikkinäinen Krups, jota ei Citymarketissa korvattu uudella vaan lähetettiin maahantuojalle korjattavaksi, koska Citymarketin mukaan maahantuojan ohjeet niin sanovat ja jota laitetta ei pitänyt sittemmin kuitenkaan korjata, sillä maahantuoja lähetti minulle uuden korvaavan koneen samalla lupautuen ilmoittamaan huoltoon edellisen koneen pidättämisestä ja tämä siis asiasta sinne kirjelmöityäni, oli sittemmin kuitenkin korjattu ja Citymarketista viime viikolla noudettavissa. Koska olin jo koneeni saanut, en tietenkään tuntenut olevani oikeutettu tähän alkuperäiseen, vaikkakin ilmeisen kodittomaan koneeseen mutta koska en ollut korvaavan keittimen mukana kuitenkaan saanut käyttöohjetta, kävin Citymarketissa selvittämässä tilanteen [että minulla on jo keitin ja heillä niin ollen oleva korjattu on niin sanottu ei-kenenkään keitin, sillä sehän oli alunperinkin ostettu ihan eri kaupungin tavaratalosta] ja pyytämässä sen korjatun keittimen käyttöohjeen, joka minulle myös annettiin. Keitintä en tohtinut huolia. Tänään sain postissa maahantuojalta pyytämäni korvaavan koneen ohjeen, joita on siis minulla nyt kaksi.

Niin että sen pilkkikilpailun pääpalkinnosta puuttuvan ohjeen saa minulta.

Kirjoitti: mea 19:30 | Jälkipuheet (7)

Näin alkuvuodesta sitä onkin taas kahvipöydässä voisilmäpullaa tuijotellessa ollut hyvä käydä itsensä kesken keskusteluja kunnon kohottamisen ajankohtaisuudesta. Keskustelut päätyvät järjestään pattiin, kun ei sitä vaan oikein tiedä, mistä päästä alkaisi ja miten. Ollapa oma kunto-ohjaaja. Ollapa oikein oma treineri, joka laatisi ohjelman ja hoputtaisi lenkille ja heikkoina hetkinä juoksisi rinnalla ja kehuisi, että paina paina. Tai keksisi mieluummin sellaisen tavan kohottaa kuntoa, että olisi oikeasti kivaa. Sateessa, tuiskussa ja kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja jäämyrskyssä vastatuuleen. Mutta sellaiset menevät kyllä virkanaisen budjetin raamien ulkopuolelta aika kaukaa.

Olen muuten kuullut, että jotkut työnantajat kustantavat työläisilleen kuntotarkastuksen ja ammattilaiset tekevät kunto-ohjelman, jolla työmies pääsee haluttuun tavoitteeseen. Hyväkuntoinen työläismuurahainen jaksaa sitten painaa pitkää päivää ja näin maksaa kuntotarkastajan kepeästi takaisin. Entäpä jos miesvaltainen työpaikka vaikka panee tavoitteekseen mieskunnon nostamisen. Maksaako työnantaja body pumpit mieskuntosaleilla? Ja mitä siihen sanoo verottaja. Ja vaimot?

Asiasta viidenteen. Voisiko joku, jolla on alan harrastusta jatai kokemusta, kertoa, mistä täällä tuppukylässä saisi kunnon maidonvaahdotuskannun. Sellaisen, joita on joka kahvilassa maito- ja kermakannuina: teräskannu, jossa on alaspäin viistoutuvat kyljet ja pitkä nokka. Mokkamestarit, joka on äärimmäisen oiva paikka mukavine poikineen, on valitettavasti myynyt ne sopivankokoiset kannunsa ja uusia ei ole tiedossa. Son ragikoomista joskus täällä maan noin toiseksi suurimmassa kaupungissa, kun ei täällä hevin lämmetä näille maailmallisille nykykotkotuksille.

Kirjoitti: mea 15:19 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / jatka kuvasta

Kirjoitti: mea 11:00 | Jälkipuheet (18)

Joko nyt on päästy turhuuden lakipisteeseen? Atria on tyrkännyt joku aika sitten markkinoille Naposteluomenat. Siis valmiiksi paloiteltuja omenia muovirasiassa. Omenia. Paloiteltuna. Kuorimattoman omenan siipaleita muovirasiassa. Ymmärrän kolmioleivät, pekonin palat [pekonin ymmärrän vaikka se olisi valmiiksi voissa paistettu], viipaloidun leivän, pullokaputsiinon ja jopa letut. Mannapuuron kohdalla hiukan jo ehken epäröin. Mutta omenan palat!?

Mitä seuraavaksi? Valmiiksi voideltuja voikkoleipiä?

Tässä kun näitä kalorioita taas on katsellut sillä silmällä niin tulikin mieleeni, että mikähän se on täyteliäisin kalorikääryles. Mikä on se herkku, joka on tehty pelkistä raskaista ja lihottavista aineksista, jotka laskeutuvat röyhkeästi ilman häpeän häilähdystäkään lanteille pehmikkeiksi? Olisiko kinuskikastike, se itse tehty. Se, joka keitellään kermasta ja sokerista ja kiillotetaan nokareella voita. Pelkkiä kaloreita kaloreiden seassa. Eikun. Kermalikööri. Siinä on kermaa ja sokeria ja lisäksi alkoholia. Mutta toisaalta voi puuttuu.

Pekonitoffee kermalikööritäytteellä?

Kirjoitti: mea 20:49 | Jälkipuheet (18)

Yksi ainoa sana, viisi kirjainta, ja tunnen, kuinka poskissa kutistaa. Ihan kuin vihlaisisi muttei kuitenkaan. Sylki täyttää suun, sormet uppoavat pehmeään kylkeen. Vedän syvään henkeä imien sen tuoksua. Tekee mieli nuolla sormet yksitellen. Aurinko kuumottaa takaraivoon, polkupyörä huolimattomasti katteellaan telineessä. Kiireessä hyljättynä. Autuus.

Vain viisi kirjainta, jotka poimin ohikulkijan tutun poljentoisesta puheesta ja lennähdän lapsuuteen. Viisi kirjainta vieraalla maalla sydänhämeessä keskellä lunta ja pimeää.

POSSO. Maailman paras munkki.

Kirjoitti: mea 17:45 | Jälkipuheet (11)

Mikä ei koskaan ikuna ole missään elokuvassa kenkään päähenkilön ammatti? Jos tyyppi jossain ohimennen vilahtaakin, niin vain ja ainoastaan esimerkkinä maailman epäseksikkäimmästä ihmispolosta, jolla on liian suuret epämuodikkaat ruskeat silmälasit ja harmaa pitsineulevillatakki. Sitä ei koskaan ikinä näyttelisi kukaan pulleahuulinen tötterösuu koska sillä kuuluu olla tiukat huulet ja ruskearuutuinen pönkköpuolihame ja matalat kengät. Pulleahuuliset ei muutenkaan näyttele sivuosia.

Sellaiseen ammattiin sitä täytyy kuitenkin joidenkin herätä aamuviideltä. Tai ei täytyisi mutta jotkut herää. Eräs epäseksikkäimmän ikinä ammatin edustaja joutui tänään sitäpaitsi tunnin etsimään iideekorttiaan, jotta pääsi kustannuspaikalleen harjoittamaan epäseksikästä toimeentuloaan.

Kannattaakin aina laittaa ennen lomalle lähtöään kaikki tarpeellinen sellaiseen paikkaan, josta ne varmasti löytää.

Kirjoitti: mea 18:37 | Jälkipuheet (16)

Onko pakko olla ulkona, jos ei taho. Jos palelee. Sisäleikitin siis itseäni uudella lelulla ja laitoin puhelimeen taustakuvaksi kesäkissan. Heti tuli lämmimämpi.

Klikkaa kuvaa.

Kirjoitti: mea 15:40 | Jälkipuheet (6)

Onnistuneesti kadotin kahden lomaviikon aikana täydellisesti ajantajuni. Ensin meni vuorokausirytmi, kun viikon vietin kaamoksellisessa hämärässä, jossa eteensä näki päivässä vain muutaman tunnin ja loppupäivän tarpoi umpipimeässä. Juhlapyhien myötä menivät myös viikonpäivät sekaisin. Eilen tunsin sitten pakottavaa tarvetta laskea sormilla, missä oikeastaan mennään ja koska itse asiassa mennään taas töihin. Jostapa johtuen uniin hiipi työasioita. Tai uniin ja uniin. Enimmäkseen valvoin miettien kymmeniä eri vaihtoehtoja, miten sanon sen ja tämän asian ja miten sivallan sanan säilällä sitäkin epäkohtaa. Oikestihan minä koskaan mitään sano pahasti. En ikinä. Enkä oikeastaan ole edes veellä alkavin mielin. Toden sanokaseni liioittelen täällä ollakseni enempi trendikäs. Minua mikään oikeasti ota päähän.

Vähän otti kyllä se, kun ihkut uudenkarheat silmälasini ovat näyttämässä pahasti siltä, että laatuun ei tosiaan voi luottaa. Eikä varaosapalveluun. Ja koskapa näköni on luokkaa lepakko, olen huolen rypyt nenälläni kantanut kauhukuvaa siitä, että lasit hajoavat enkä näe mennä edes optikolle hakemaan apua. Eli siis. Näillä hyvillä syillä varustettuna ilahtuneena annoin itseni tulla valaistuneeksi aamun lehtiä lukiessani, että monet lasiliikkeet myyvät kehykset tai linssit puoleen hintaan. Lepakkonäköni on niin luokaton, että toinen linssi ilmaiseksi on todella hyvä kauppa. Joten isoin odotuksin menin katsastamaan mallistot. Suureksi hämmästyksekseni löysin tasan juuri ne kehykset, jotka joku kuuluisa [tai ainakin kallis] suunnittelija Tanskan maalla oli täsmälleen minun naamaani suunnitellut. Iloni löydöstä on edelleen suunnaton vaikka miinus 50 prosenttia linsseistä ei sitten koskenutkaan pinnoitteita eikä muita kikkailuja, joita lepakot tarvitsevat. Jostain minulle avautumattomasta syystä silmälasit maksavat aina yhtä paljon, eli hirvästi, oli niissä alennuksia tai ei.

Kappas. Aurinko. Tuota pitänee lähteä oikein ulos ihmettelemään.

Kirjoitti: mea 10:59 | Jälkipuheet (2)

Joulupukki toi mukavasti uusia pikkuvärpäkkeitä talouteeni. Pukin Erityisavustajan toimeliaan panostuksen ansiosta olen uuden kauniin mattamustan omistaja. Sen ominaisuuksiin en ole vielä päässyt ihastumaan, koska muistikortti on vielä kaupassa ja muutenkin hakusessa on, mitä kaikkea lisälaitetta minun pitää hankkiman. Joku kaapeliko? Puhelimen kameran kuva on niin luokaton, että ei edes harmita, että kuva on aina poikittain näytöllä. Ihmetyttää se silti. Mutta on se vaan kaunis kapine ja käteen kuin samettia.

Pukin tuoma [tai no melkein, kun se ehjä kappale saapui vasta joulun jälkeen] keitin on kyllä mainio peli. Toki tiesin, ettei se mikään Delonghi ole mutta enpä ole minäkään kuin ehkä vain hiukan tavallista kahvinkuluttajaa vaativampi nautiskelija. Taikka jos nyt en vaativampi, niin ainakin nautiskelevampi. Varsin oivallinen peli silti on tämä Krups: crema ei ehkä ole täydellistä mutta keskivertokuppiloiden kapputsiinot se hakkaa mennen tullen ja palatessa.

Seinänapuri näytti saaneen pukilta sen oikean Delonghin. Hah. Tästä se kilpavarustelu alkaa. Jospa hankin seuraavaksi oikean tampperin, myllyn, maidonvaahdotuslämpömittarin ja asiallisen maidonvaahdotuskannun. Ja kun sitten saan tehtyä ensimmäisen cafeartini, laitan kuvan. Siihen saattaa kyllä mennä aikaa. Neuvoja?

Selasin juuri päivän lehteä enkä huomannut mitään kummallista siinä, että välissä oli maanantain lehti. Ennen kuin ymmärsin ihmetellä, että keskiviikko-osassa sukset maksoivat vähemmän ja bensa ja kalia enemmän kuin maanantaiosassa.

Kirjoitti: mea 10:38 | Jälkipuheet (4)

Polvenkorkuinen paarustaa toppahousuissaan posket hehkuen pitäen kurahanskalla isän kädessä roikkuvan muovikassin sangasta kiinni. Kassista sojottaa muhkean kokoisia raketteja. Äiti kantaa kahta raskasta muovikassia ja kaivaa samalla auton avaimia taskustaan. Polvenkorkuinen sipaisee nenästä roikkuvaa räkäjanaa, ottaa juoksuaskelia marketin parkkipaikan lumiloskassa ja pursuaa intoa kuin puhkupilli.

- Joko me saadaan kohta ampua? Onko kello jo kuusi? Iskä? Onko? Iskääää?
- Joojoo, oota nyt vähän. Ihan kohta. Kohta ollaan kotona ja sit ammutaan.

Äiti lastaa muovikasseja auton takakonttiin ja puhisee vihaisena.

- Hirveesti noikin maksoi. Ihan turhaa tommonen paukuttelu. Mitään järkeä. Muutaman minuutin ilosta aikuinen mies maksaa älyttömiä. Mitä ne muuten makso?

- No ainakin ne maksoi vähemmän kuin sun Q10-rasvas.
- Onhan se nyt herranjumala pikkasen eri asia. Rasvasta on hyötyä pitkään ja kiitokset seisoo lopussa.
- Joo. Mutta raketeista on iloa just nyt. Ja kato nyt tota poikaa, sekin tykkää. Elämästä pitää nauttia silloin, kun sen aika on eikä ehkä sitten joskus.
- Iskää-ä! Mennää jo.
- Joojoo. Oota vähä. Iskä käy vielä tuolla Alkossa.

--

Sairaalan ensiavussa on seitsemän maissa onneksi vielä hiljaista.

Kirjoitti: mea 15:00 | Jälkipuheet (9)