Tiimityö sopii minulle. Kun joku heittää ajatuksen, toinen jatkaa ja kolmas sitoo siitä nätin paketin, on olo kuin olisi tärkeämpi kuin onkaan. Onnistunut projekti loppuun saatettuna on kuin kaunis ja ajatuksella maailmalle saatettu lapsi, jonka mieluusti päästää käsistään.

Tuuli oli päivän mittaan riipinyt puista juuri sen verran lehtiä, että bussille kävellessä saattoi pörhötellä pieniä lehtipilviä. Parasta syksyssä on kuivat lehdet kerääntyneinä rotvallin reunoille. Niissä haluaisi kahlata. Vielä niin kauan, kun ne ovat kuivanpöyheitä eikä sade ole liimannut niitä asfalttiin. Hetken sitä siinä haluaisi olla lapsi, joka voi hypätä lehtiin ja heittää ne kaksin käsin satamaan päälleen.

Illalla Artturissa kodikkaan peräpöydän äärellä nautitut valkoviinit ja häkellyttävän mukava seura ovat yhdistelmä, joka vie ajantajun. On vapauttavaa saada puhua suunsa halki asioista, jotka ovat tavallaan yhteisiä muuta eivät liikaa kuitenkaan. Sellaisia, jotka eivät ole kummaltakaan pois mutta kummallekin jotain. Ja jotka eivät oikeastaan ketään muuta kiinnostaisikaan. Jota sitäkään ei tarvitse miettiä. Kun ei tarvitse jännittää toisen reaktiota minun tapaani katsoa asiaa, ei tarvitse miettiä itse asiassa mitään, vaan antaa suusta virrata vuolaana kaiken, mitä pää tuottaa. Oikein mukavaa. Melkoisen naurettavaa jopa.

Arrtturin aikana oli sade kastellut Kauppakadun ja se näytti jäiseltä. Syksy. Mutta että näin syksy. Melkein talvi. Olisi tarvinnut olla käsineet. Täysikuu oli kirkas ja pyöreä kuin pilviharson taakse päivästä unohtunut aurinko. Näkymä Tammerkosken sillalta on Suomen kauneimpia eikä täysikuu ainakaan yhtään heikennä vaikutelmaa.

Hyvä seura, hyvä ruoka, puhuminen, nauraminen ja pari valkoviiniä ovat parasta unilääkettä.

Kirjoitti: mea 12:41 | Jälkipuheet (1)

Toissa aamuna, hyvin varhain ja tuoreena, se vielä siivilöi säteillään männikön. Juuri siinä kohtaa tietä, josta aukeaa metsän keskellä joen halkoma peltotilkku. Siinä se oli. Kesän viimeinen, vai liekö syksyn ensimmäinen, valkoinen usvamatto auringon säteiden alta ponnistelemassa unohduksiin. Usvan keskeltä mustat linnut pisteinä kesälle usvasta kuin salaa. Jonoon ne asettuivat langalle. Olisin halunnut ikuistaa ne. Mutta enhän minä pysähtyä voinut. Minä, kiinnitetty ja aikataulutettu. Liikenteen virtana loittonin. Takaikkunassa mustien lintujen lento. Ja sitten ne olivat jo poissa. Sinä aamuna syksy nielaisi kesän.

Jokainen syksy entistä nopeammin. Vasta vein kukat ja nyt jo takaisin sisälle. Bussin ikkunat huurussa. En näe, missä mennään. Tuuli kääntää sateenvarjon.

Syksy. Vaikka puut ovat vielä vihreät ja linnut vasta kokoontuvat.

Kirjoitti: mea 09:47 | Jälkipuheet (7)

Vääntäisinkö rautalangasta minäkin oman osuuteni blogistaniaa kuohuttavaan känniääliökampanjaan. Oletetaan, että joku ravintoloitsija haluaa tehdä tietoiskun siitä, miten känniääliöiminen on ääliötä. Paras tapahan on silloin näyttää ääliöille, miten ääliömäisiä ne on. Käsikirjoitututtaako hän siis ääliöimistilanteita ja otattaa muutaman stillkuvan asian ydintämiseksi? Kyllä. Hän ei mene ravintolaansa kuvaamaan aitoja tilanteita vaikka niitä herranähköön olisi tarjolla joka viikonloppu. Ravintoloitsija tuuppaa sitten ohuet tarinat nettiin tietoiskuiksi. Ohuita ne ovat ja karrikoituja, jotta viesti menisi perille. Jotta ei jäisi tulkinnan varaa.

Hän ei siis laita nettiin tositarinaa, kun sellaisessa nyt olisi kaikenlaista, ei-niin-päivänvaloa-kestävää ja ehkä-jopa-hyväksikäyttöäkin mutta kuka niistä tietää. Eivät itse tekijät ja kohteetkaan. Niissä riittäisi vaan spekulointia. Siis ravintoloitsija laittaa tarinan, joka on ohut ja helppo, jotta jokainen sen tajuaa. Helppoako. Vielä mitä! Yhtäkkiä barrikadit natisevat liitoksissaan, kun tädit heiluttavat nyrkkejään, että raiskaus raiskaus. Että naista syytetään. Että nainenko se on vastuussa raiskauksestaan. Että tapetaan ne kaikki [sic!] Ravintoloitsijan postiluukku pullistelee nyrkin kokoisista viesteistä.

Palataanpa hetki taakse. Siis käsikirjoitettiin tietoisku. Ei lainattu Juutuubista salaa kuvattua seksiä. Ei tuupattu nettiin poliisikameran kuvaa aidosta sekoilusta. Ei tällätty esiin valvontakameran tallentamaa epäselvää kähmintäkuvaa. Ei. Ihan vaan näyteltiin ja kuvattiin muutama kuva, joista voisi päätellä yhtä ja toista. Voisi. Mutta ei kannata, sillä sehän oli vain käsikirjoitettu fiktiivinen hyvin ohut opetuspätkä. Kun käsikirjoittaja sanoo, että tarkoitus oli näyttää ääliöt ääliöinä, niin silloin siellä ei muuta ole. Kyllä kai se tietää, joka sen sinne on kirjoittanut. Kuvitellut henkilöt eivät näetsen elä ja toimi. Ne ovat vain ne kuvat, jotka näytetään. Ei ne hahmot ole ja ajattele. Ei niiden sielunelämää tarvi pohtia. Ei tarvi miettiä, mitä tapahtui silloin, kun ei kuvaa ollut. Ei mitään! Ai että olisi voinut. Tosielämässä kyllä mutta se olisikin sitten eri juttu.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, onnistuiko käsikirjoittaja välittämään ravintoloitsijan haluaman viestin. Ravintoloitsija sen sieltä epäilemättä sujuvasti poimi, koska ainahan on helppo löytää, kun tietää, mitä hakee. [Tämä koskee tietenkin myös kaikkia rivien ja kuvien välien lukijoitakin: aina löytää, kun ja jos haluaa hakea.] Kun jotain haluaa sanoa, niin asiaansa kummasti auttaa viestinnän tarkkuus, oikeellisuus ja tulkinnanvarattomuus. Tämä koskee tietty myös niitä viestejä, joita ravintoloitsijalle lähetetään.

Tajusin tänään yhtäkkiä, miten tärkeä aine on opettamani informaatiolukutaito.

Kirjoitti: mea 19:40 | Jälkipuheet (4)

Valokuvatorstai / Uni

Kirjoitti: mea 12:58 | Jälkipuheet (7)

Siis tämä pukeutumiskoodi. Jos laitat opetuspäivänä jakun, niin oppilaat ajattelee, että tämähän yrittää olla tärkeetä. Säälittävää. Jos laitat perstimanttikoristeiset farkut, niin nämä ajattelee, että aikuinen siinä yrittää olla nuorisoa. Säälittävää. Jos laitat niukahkon T-paidan [muunlaisia ei ole], niin sittenhän nämä vasta ajatteleekin, että no huh, täti esittää ... vähän liikaa. Säälittävää. Jakku tasoittaisi farkkuja ja päinvastoin mutta sitten ne ajattelee, että voi raasua, se yrittää olla tolleen muka-tärkeenä-mutta-silti-nuorisoa. Säälittävää.

Entäs sitten kun pitää laittautua Korpporaation johtotähtiryhmäkokoukseen ja pomon kanssa lounaalle. T-paita olis muuten hyvä muttakun ne on siis edelleen niitä pintaan hakeutuvia. Mitä se pomo siitäkin ajattelis. Farkut on kuumat. Ja muutenkin. Mitä se sellasesta ajattelis. Timantit persauksissa! Hame ja ne hepsankeikkakengät olis muuten mutta se puserojuttu on siinä taas niinku auki. Jakku olis tietty siihenkin hyvä mutta kun se ei ole just sen hameen kanssa oikeen pitunen. Ja entäs jos ne kaikki muut onkin ihan vaan rentoina. Mitä ne sitten taas ajattelis. Säälittävää.

No jos nyt sitten kuitenkin laittais sen hameen. Ja ne kesäsandaalit. Kun loppuukin nämä lämpimät. Mutta se hame pitäisi silittää.

On se niin vaikeeta.

Kirjoitti: mea 07:54 | Jälkipuheet (11)

Äiti vaati lapselle koululta aamupalaa, koska ei itse ehtinyt sitä antaa. Toinen pyysi opettajaa soittamaan ja herättämään oppilaan puolta tuntia ennen koulun alkua. Kolmannen mielestä lapsen piti saada tulla kouluun myöhemmin, koska tämä on tottunut heräämään yhdeksältä.

[AL 20.8. ylänurkka Riikka Lehtovaara: Pian nähdään oikeudessa]

Kesken lukuvuotta Kanarialle matkustava perhe vaatii Pasimaarialle opettajalta iltaisin tukiopetusta. Yhden kullanmurun isä tulee kännipäissään haukkumaan opettajaa huoraksi, koska opettaja oli antanut jälki-istuntoa hänen Suvipetterilleen. Äiti vaatii lapselleen omat välitunnit, koska epäilee Millamattia kiusattavan. Vanhemmat uhkaavat opettajaa raastuvalla, kun opettaja pani luokkaa terrorisoineen Jyrihelinän punnertamaan. Esimerkit ovat Helsingistä ay-tehtävissä toimineelta opettajalta.

Eilen ennen tuon AL:n ylänurkan lukemista ihmettelin, että mistä nämä tulevat nämä ensimmäisen ja toisen vuosikurssin kaiken tietävät ja nokkavat yliopiskelijakullanmururinsessat, jotka kertovat opettajalle, etteivät tarvitse tätä luentoa, koska he osaavat jo. On nimittäin käytetty koneita ja Googlea sen verran, että joko mä voin lähteä. Enää en ihmettele.

Näillä eväillä tänään taas. Ja ties kuinka kauan. Ja tuntuvat pahenevan vaan.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (7)

- Tiedätkö, luulin vielä kolme vuotta sitten, että aluvanteet on ne pyörissä olevat alimmaiset vanteet. Aluvanteet ja päällyvanteet, nääs.
- Et ole tosissas! Kukaan ei ole noin tyhmä.
- No on tosi. Jos kerran on alushame ja päällyshame, niin tottahan on alusvanteilla päällysvanteet.
- No mitkä ne päällysvanteet sit olis?
- Tietenkin ne levyt siinä päällä. Ne, jotka irtoilee helposti.
- Ei kukaan oikeasti voi luulla noin. Mitä ne alusvanteet sitten muka oli?
- Miksei muka voi. Koska ne päällysvanteet putoilee helposti, tarvitaan siksi tietty aluvanteet, jotta pyörät pysyy .... siis ... jossain. Siis niinku varmistuksesksi. Ja ne aluvanteet on siis tietenkin ne, jotka näkyy niiden ristikoiden välistä. Muthei, emmä enää luule.
- Ne on jarrulevyt. Ja ne päällysvanteet on pölykapselit.
- Tottakai mä sen NYT tiedän.
- No sä sit ostit ne aluvanteet?
- Tottakai. Ne on niin päheen näköset. Päheemmät kun päällysvanteet.

Kirjoitti: mea 17:21 | Jälkipuheet (4)

- Heitänkö sut kotiin, kysyy Mies.
- Emmä oikein tiiä. Jos jäis kaupungille, vois säästää aika paljon, kun tossa loppuunmyynnissä on alennukset jopa miinus seitkyt prosenttia.
- Mut jos mä heitän sut kotiin, niin säästäisit enemmän.
- Paitsi että sit mä en vois säästää niitä seitsemääkymmentä prosenttia.
- Mut sähän säästäisit kaikki sata.
- Enhän. Ostaisin sadalla prosentilla sitten myöhemmin ja olisin sitten menettänyt sataseitsemänkymmentä prosenttia.
- Paitsi, että et ostaisi, kun ne ei olisi alennuksessa.
- Totta. Jos ne ei ole alennuksessa, säästäisin lisäksi sen kolkyt prosenttia. Itse asiassa säästäisin kakssataa prosenttia.
- Parempi, että heitän sut kotiin.

--

- Minkälaiset renkaat siinä on, Mies kysyy.
- Öö, siis .... no .... kumiset. Talvirenkaissa oli nastoja. Ainakin yhdessä oli vihreä raita.
- Joo. Totta. Turha kysymys. Tiesin sen heti, kun aloitin mutta se oli jo tulossa, enkä saanut vedettyä sitä takaisin.

--

- Sulla on kiva pää, sanoo Mies.
- [Hämmentyneen hiljaisuuden ääntä ja hengen pidättelyä, josko tulisi jatkoa.]
- Äläkä sitten odota enempää kohteliaisuuksia seuraavaan puoleen vuoteen.

Kirjoitti: mea 10:38 | Jälkipuheet (12)

Hermannihan se siinä. Ikää 1 yö. Mutta Kas kummaa! Eihän se ole minkään merkkinen!

Kirjoitti: mea 09:59 | Jälkipuheet (14)

Aamuteeveetä katsellessa vierähti yksi kivi harteilta: kun vielä jaksan vuoden odottaa, ovat sisustusvärini taas muotia. Hah! Melkein jo meinasin harkita muita värejä mutta olisin auttamattomasti pudonnut kelkasta. Ennen ihmettelin, että miten niin sisustuksessa on muotivärejä. Siis ettäkö ihan oikeasti joku kuvittelee, etttä sisustuksia uusitaan muodin mukaan vuosittain. Sittemmin olen tajunnut, että sanalla muoti tarkoitetaankin sitä, mitä kaupoista saa. Ja vain saa. Kun joku on muotia, mitään muuta ei ole tarjolla. Ensi vuoden pakkovärit siis sisustuksessa ovat vihreä ja luumu. Mustaa ja valkoista on myös. Josta tulikin mieleen, että miksi maailmassa kukaan ostaa valkoisen sohvan!? Eihän siinä voi istua.

Kesällä öyläillessä silmiin sattuivat naispuolisten eläjien muotilegginsit. Erityisen huvittava ilmiö oli helteillä, kun muut kulkivat ilmavissa ja mukavissa sortseissa, niin eiköhän muotia kuuliaisesti noudattava neitokainen olekin pukenut mustat legginsit paksun farkkuhameen alle. Joka hame muuten peltijäykkänä pyllyn peittona tönköttäessään ei todellakaan ole mikään nätti. Jos nyt niin joku neitokainen oletti, niin valitettavasti voin kertoa, että tämä on myös miespuolisen naiskauneutta arvostavan tarkastelijan mielipide. Erityisen rumia ovat kaiken pituiset tekokulutetuin valkoisin pylly- ja reisipyörylöin varustetut farkkuhameet.

Tunturissa tuli vastaan perhe, jonka teinix-tytöt olivat ilmiselvästi pakotetut rennompaan asuun, verskoihin. Mutta koska verskat ovat niiiin keski-ikäistä, olivat tytöt vetäneet ne teinixisti lantiolle. Ihan vaan pikkuvinkiksi, että se ei oikeastaan ole ollenkaan sexyä, kun verskat roikkuu pyllystä ja haaroista kymmenen sentin pussilla. Muoti on kummallista: jotenkin vanhanaikaisesti kuvittelen, että kun muodikkaan trendikkäästi haluaa pukeutua, niin sillä nimenomaan tavoittelee jotain sellaista, että katsokaa: minä tässä olen hyvän näköinen ja enkö vähän sexy kanssa. Olen selvästi väärässä. Tai vanha. Mutta minun mielestäni persiöstä roikkuvat housut eivät ole sexyt. Kenellään.

Väittelin muodista miespuolisen tarkkailijan kanssa. Minä olin sitä mieltä, että kauppojen sisäänostajat määräävät muodin, sillä pakkohan kuluttajan on ostaa sitä ainoaa, mitä myynnissä on. Hän oli sitä mieltä, että ostajat tekevät muodin eli että jos jotain halutaan, niin sitä sitten kauppoihin hankitaan. Esimerkiksi niitä lantiopeltihameita vaikka ne eivät virallisesti muotia olekaan. Tai lantiofarkkuja vaikka arvovaltaiset muotilehdet ovat julistaneet ne vanhanaikaisiksi jo useita kertoja.

Yksi on varma. Kun kaiken säilyttää, niin aina on muodikas. Vähän niin kuin keittiökelloni on kahdesti päivässä oikeassa ajassa. Ollut jo toista vuotta. Pitäisi kai ostaa patterit. Tosin kelloa en juuri katso, koska keittiöstä puuttuu valo ja siksi siellä ei voi aamulehtiä lueskella. Muulloinhan ajalla ei ole niin väliä. Valo taas puuttuu, koska se sokeripala puuttuu. Onneksi kynttiläillalliset eivät mene koskaan pois muodista.

Kirjoitti: mea 10:38 | Jälkipuheet (12)

Kesälomalla taivalletut viitisentuhatta kilometriä kirvoittivat aika-ajoin ilmoille tiukkakirjaimisiakin lausahduksia kanssaihmisiä kohdatessa. Lomalla ei tullut intternetti muuten mieleen mutta noina hetkinä päätin aina polkata niistäkin elämää suuremmista epäkohdista. Ihan jo siitäkin syystä, että blogeja lukevat miljardit ihmiset. Nyt en vaan enää muista, mistä kaikesta piti valittaa. Ai niin ...

Viitiseentuhanteen taivallettuun kilometriin mahtuu aina joku matalaotsa. Esimerkiksi rajoittimia vastaan paukutelleet rekat, jotka tukkivat ohituskaistat pykiessään ohi toisesta rekasta, joka ajoi rajoittimien sallimissa lukemissa. Sellainen pitäisi kieltää lailla. Ai se on jo kielletty? Kun kesämielinen pikkuautoilija on körötellyt muutamankin kymmenen kilometriä kahden, joskus jopa kolmen, rekan perässä odottaen vain ohituskaistaa ja kun se sitten vihdoin tulee ja se toinen tai kolmas rekka lähtee ohittamaan ensimmäistä tukkien kaistan ja estäen ohituksen kymmeniltä rekkakolonnan perään kertyneiltä pikkuautoilta, niin alkaa pikkuhiljaa sapettaa rauhallisempaakin kuskia. Ainakin jo kolmannen menetetyn ohituskaistan jälkeen.

Kun sitä sitten päättää pykäistä itsensä taukopaikalle kahville, jotta pääsee sumasta, niin eikö sinne aabeeceelle menevä liittymä olekin piilotettu sen seitsemännen liikenneympyrän kolmannennenkymmenenen erkanemiskaistan taakse. Ja ohihan se menee. Kun sitten jonkun jaripekan essolle vihdoin pääsee, niin onko siellä tuoretta pullaa ja sämpylää? No ei.

Lomalla on erityisen kiva jalkautua kesäkaupunkeihin. Lötyytellä rantakaduilla, toreilla ja pysähdellä katselemaan satamissa sisävesilaivoja, kesäihmisiä ja kuulostella erimurteisia puheenparsia. Ja ihanvaan ihmetellä. Minusta se on jokaisen kesäihmisen oikeus, melkein velvollisuus. Vaan eiköpä jo kohta kuulu takaa pyörän kellon rimputus ja joku teknisiin tiukkoihin pyöräilysortheisin puettu fitnespylly ajaa tiukkailmeisesti tuhahdellen ohi. Ramplausväylät ja torit ja kauppahallit ovat paikkoja, joissa ihmisen pitää saada öyläillä. Jossain pitää voida olla paikkoja, joissa ei ole kiire minnekään, joissa voi katsastella ja pysähdellä. Ei täällä nyt niin kiire saa olla. Valmiissa maailmassa.

Pyykkipäivä tänään. Mikään ei voita tylsyydessä ja raivoonnuttamisessa miesten mustien sukkien pyykin jälkeistä kohtaannuttamista. Nyt ei ollut niitäkään eikä saanut oikein aikaiseksi riittävää pontta kirjoitukseen. Sandaalikelit tylsistyttävät terää.

Kirjoitti: mea 12:31 | Jälkipuheet (5)

Siinä minä olin. Toisessa kädessä kylmä pororyynäri ja toisessa kädessä sateenvarjo. Jaloissa vaelluskengät, kurahousut ja eräuskottavuuden kruununa vettä ja tuulta hylkivä tunturitakki. Ja se reuhka. Satoi. Josta syystä osin ryynäri oli kylmä, sillä upouusi pallogrillini sammui alkuunsa. Portsasin nyrkin kokoiset koksit eivät kyllä näyttäneet aikovansakaan syttyä niiden ekologisten sytytyspalojen voimin, joita kylvin brikettien sekaan. Tulitikutkin loppuivat. Eikäpä se muutenkaan kovin uskottavan näköistä ole sytytellä minimaalista tyttömäistä pallogrilliä Samsoniten sateenvarjon alla, joten päätimme matkaseurueen kanssa lopettaa erä-elämän siltä päivältä ja hakea joen toiselta puolen sytytysnesteitä.

Palaamme alkuun. Siis siinä minä olin kylmää makkaraa syöden ylittämässä siltaa, jonka rautaristikoiden välistä pilkki kaupunki. Rovaniemi. By night. Sinne. Etsimään iloa ja valoa ja kuivattavaa kattoa hetkeksi pään päälle. Ja niitä nesteitä.

Silmittelimme seurueen kanssa keskustaa. Se sen täytyi olla, koska siinä oli Hemingway. Sinne siis kuivattelemaan. Olo oli outo. Ravintola saman näköinen kuin Tampereella tai Turussa mutta kieli erilaista. Vai johtuiko vieras tunne asusta? Tai ehkä siitä, että ainoat luettavaksi löytyneet lehdet olivat kahden päivän takaa. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa väärin pukeutuneena. Siis pois.

Lordin aukio. Tai mikä lie tasanne vaikutti sen veran kaupungin ytimeltä, että vakuutuimme lähistöltä löytyvän varmasti muutakin. Yhtäkkiä edessämme avautui kävelykatutyyppinen ratkaisu, joka viettelevästi kaatui rantaan päin. Rantaan, jonka toisella puolen nökötti märkä teltta. Ajatus palaamisesta kylmän grillin ja märän teltan luokse ei houkuttanut. Juuri silloin katseemme kohtasi kyltin, joka oli kuin meitä varten: Paha Kurki.

Ystävällinen [ja voihyväneaika miten kaunis] baarimikko oli kuin ei huomaiskaan meidän erämaista ulkoasuamme. Tai ehkä hän olikin juuri siksi niin nauravainen. Kenties. Emme välittäneet. Muu seurue oli sen verran taiteellisen näköistä, että saatoimmehan mekin olla ihan vaan originelleja. Mielialamme kohosi sitä mukaa kuin hengenkohotusjuoma vaikutti. Sadekin näytti lakanneen. Ja koska sulautumisemme kaupungin ilonpitoon oli alkanut suuremmitta hämmingittömittä, päätimme jatkaa. Kuuluisaan Tupsuun. Jonne se kaunis baarimikko meidät neuvoi. Antoi kartankin mukaan.

Jossain siinä Kelan kohdalla iski kuitenkin epäusko. Ei kai niissä vetimissä voi mennä Tupsuun. Mitä ne siellä ajattelisivatkaan. Päätimme riisua kurahousut lisätäksemme kaupunkiuskottavuuttamme. Reppuun. Reuhka myös. Sinne sytytysnesteen viereen. Tarkastelimme näyteikkunasta lopputulosta. Melko hyvä: valkoiset sortsit, liian ison näköiset maastokengät, kurapuvun takki auki. Tukkaa vähän pöyhöön. Parempi. Eikun Tupsuun.

Hämärä pubi otti meidät vastaan kovaäänisesti. Neljän asiakkaan kesken tuntui olevan erimielisyyttä. Baarimikko, Kari [ja taas voihyväneaika miten ystävällinen ja venkura] heilutteli kinaajille viskipulloa ja sanoi, että jos ei äänet laske, niin ei tule tätä. Äänet laskivat. Hetkeksi.

Hörö puhuu kuitenkin jo kohta taas kuuluvalla äänellä. Tennilä hokee siihen, että miksi siie huuat, miksi sie huuat. Kari rauhoittelee.

- Tuo saatanan Tennilä ei rupia miulle huutaa. Miun suvussa on enemmän rovessoreita kuin siun suvussa yhteensä. Hörö puolustautuu.

- Miksi sie huuat? MIksi sie huuat?

Hörö siirtyy baaritiskin ääreen, kääntää selkänsä Tennilälle ja alkaa kaveerata Karin kanssa. Mikä onkin kannattavampaa, sillä Kari kaataa taas viskipullosta paukun. Tennilälle ei tarjoilla.

- Miksi sie huuat? Miksi sie huuat? Tennilä talutetaan ulos.

- Sie voit Kari tulla meille millon vaan.
- Mut täytys olla naisia.

Hörö miettii hetken. Mutta sitten ilme kirkastuu.

- Miul on sisko. Se on näin iso. Hörö levittää kätensä täyteen syliin.

Kaikki vaikenevat. Kunnioituksesta varmaan.

Palaamme kuulaaseen kesäyöhön vaikuttuneina. Lappilaiset ovat oikiasti hyviä tyyppejä.

Valoisa kesäyö, jota päivästä tuskin erotti, muistutti, että meillä oli edelleen nälkä. Mutta ei hätää, meillähän oli nyt sytytysainetta.

Aamulla maistui suussa paloöljy. Grillissä muistona puoliksisyödyt pororyynärit. Aavistuksen savun sivelemät. Aurinko paistoi.

Päätimme lähteä Norjaan.

Kirjoitti: mea 11:07 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Tuore

Kirjoitti: mea 12:24 | Jälkipuheet (5)