Halitaan
Työkaveri kysyi yhtenä päivänä, että eikö minua mikään koskaan ota oikein urakalla päästä. Että eikö edes *silmien pyörittelyä ja pään kieputtelua* ... täällä? Vastasin pokkana, että eipä. Ei niin paljon, että todesta ottaisi, mitä nyt vähän mutinaksi asti. Joskus. Hyvin harvoin. Tarkemmin mietittyäni huomasin, että rasittaahan minua muutama asia. Vaan kehtaako niistä puhua?
Ketä järkevää ihmistä nypläisi sellaiset pikkuasiat kuin sanojen äippä tai drinksu näkeminen, saati kuuleminen. Tai kuka järkipäinen ärsyyntyisi kohtuuttomasti, kun jotain heitetään kehiin. Tai ketä voi ylettömästi nyppäistä, kun ensin jahkaillaan sanottavan kanssa ja sitten lähdetään siitä liikkeelle, että. Kuka tuonkin on keksinyt. Äh. Suoraan asiaan, jos kerran asialle on tultu tai pyydetty puhumaan. Ai niin, ketä voi rassata itsen käyttö?
Minun ärsytykselleni ei ole yhtään mitään perusteita. Ei mitään. Jotkut sanat ja sanonnat vain ärsyttävät. Ja kun ne niin tekevät, niin joka kerta niihin törmätessä huomaan niskavillojeni pörhöytyvän aina vaan enemmän. Ja koska käytökseni on täysin perusteetonta, en edes yritä keksiä, miten asiat pitäisi sanoa. Nyppiinnyn niistä samoin kuin silloin, kun joku puhuu päälleni, varsinkin puhelimessa. Tai puhuu kuvaannolllisesti päälleni. Kun joku kuuntelematta, pysähtymättä, taivuttamatta korvaansa puoleeni vimmatusti tulkitsee minua väärin sata-nolla, olen turhautuneen lopullisen perusteellisen väsyneen ärtynyt. Päälle puhujat ovat varmasti niitä samoja tyyppejä, jotka kävelevät päin ja huiskivat puolimetrinen reppu selässä bussin käytävillä ihmisiltä silmälasit päästä. Yhtä vähän innostun lapsille ja koirille lepertelevistä aikuisista. Mitä pienempi otus, sen kimeämpi ääni ihmisellä ja hölmömmät jutut. Tähän en tosin ole viaton minäkään.
Niin ja minua ärsyttävät turhan narisijat [sic!] ja jaksuhalittajat ja virtuaalihymyilijät. Luojankiitos kukaan ei enää wirnuile *wirn*.
Lähdetään siitä liikkeelle, että heitetään kehiin teoria, että itse olen nyt tässä turhan narisija. *hymy*