Valokuvatorstai / Ponnistus

Lisäys klo 17:54. Päivän puhuttelevimmat valokuvat:

benrope : Katsokaa mummun kenkiä ja sukkia! Oikein kuulee vanhojen, hoidettujen ranskalaisten korkojen äänen. Miten pienellä ja tyylikkäällä keinolla voikaan korostaa aihetta. Kaunis, puhutteleva, hillitty, oivaltava. Täydellinen. Ei mitään liikaa eikä mitään puutu.

post-it / tarralappuja : Minä olen tykästynyt Tarran kuviin. Pidän kaikista tavoista kiinnittää katsojan silmä kuvan tarinaan. Ruskea sopii kuvaan kuin nenä päähän. Ehkä hiukan lievempi pehmennys olisi hienovaraisemmin alleviivannut.

Jazmanaut : Värit syleilevät toisiaan ja lattian ja seinien leikkauskohta on juuri oikeassa kohdassa. Punainen ämpäri on piste iin päällä. Kuvassa on sopivasti ryhtiä vaikka se tavallaan kaatuukin mutta se vaan korostaa kuvan kertomusta.

Lens Flare : Tässäkin värit ja astioiden sijainti ovat loistavasti harmoniassa. Loistava vastakkaisuus sille, että astiat ovat ihan hajallaan. Arjen ja aiheen käsittelyn oivallusta.

Annen arkiset asiat : Kuvan linjat ja tarkkuus niin kohdallaan. Kaunista ja yksinkertaista.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (22)

Sain eilen pitkän kirjeen ystävältä Italiasta. On siellä reppu selässä ja takki auki. Kolmisenkymmentä astetta lämpimämmässä kuin me täällä. Maiharilla on käyttöä vain krokantin rikkojana. Yhtäänkö en ole kateellinen. Oli ehkä nähnyt paavin. Tai ainakin jonkun, jolla oli vaaleanpunainen pipa. Se kyllä lyö minun saavutukseni vaikka havanto olikin epävarma. Minä olen nähnyt livenä vain Reijo Mäen. Tai eihän hän ole mitenkään vain. Valloittava tyyppi. Mutta ei nyt paavi kuitenkaan. Mikähän siinä niin kiehtoo, että kun näkee jonkun kuuluisan tyypin epävirallisehkossa ympäristössä, niin se maalaistytöstä on aina yhtä eksoottiselta. Minussakin kuiskii pieni seiskaaja.

Tässäpä oivallista opiksi otettavaa työnantajille. Mitä suotta hmisiä arvioimaan ja kyttäämään työnsä laadun arvioimiseksi. Panee alaiset tekemään senkin homman, kyllä siellä riittää salattua sisäistä kuiskaajaa kyllin. Jos kerran lihavilta otetaan Painonvartijoissa palkkaa pois, niin eikö pulskilla pullakaupan myyjillä pitäisi olla laihempaa lajitoveriaan isompi liksa. Imagosyistä. Siinä sitten työtoveri valvoisi toistaan, että syökö se pullaa kuinka paljon. Ujuttaisi kahvipöydän tarjoomuksiin terveysvaikutteisia ja laihduttavia pullia ja itse söisi takahuoneessa viinerimunkkeja. Toveri laihtuisi, palkka pieneni ja oma olo pulskistuisi kaikin puolin. Vaan huonostihan siinä kävisi, kuolisi pois sydän- ja verisuonitauteihin juuri, kun oli saavuttanut maksmimaalisen onnen tason. Työtoveri sen sijaan puksuttaisi laihana mutta terveenä, tosin köyhempänä. Mutta puksuttaisi. Viinakaupassa muuten vasta hupaisaa olisikin olla töissä.

Aamulla kun herätyssoitto räväyttää horroksen tajuisaksi, aivoni täyttyvät dziljoonasosa sekunnissa tietoisuudella tulevan työpäivän tarkasta ohjelmasta. Ohjelman mielekkyys ja houkutteluus ja siten heräämisen tuskan taso seuloutuu pään läpi pettämättömällä tarkkuudella. Minulla on siis olemassa ultranopea väännin päässni. Nyt ei tarvi kuin oppia löytämään oikea käynnistin sille silloin, kun tajunnan tila on heränneempi. Tai sitten pitää oppia pitämään se pöllämystynyt tukkapystyinen heräämisen hetken asetus päällä koko päivän.

Beroccaa, kalsiumin, kalaöljyjä, D-vitamiinia. Start. Martti seiskalta huoltoon, koulutusta heti toisaalla, kokous kolmaalla. Oliko aamiaiseksi jotain hyvää? Oli. Okei, eiköhän nousta.

Kirjoitti: mea 05:54 | Jälkipuheet (0)

Et mennyt sitten eilen taaskaan ajoissa nukkumaan.
Et olisi läheskään noin nahistunut, jos söisit vitamiineja.
Et jaksanut hymyillä ja selittää asioita viidenteen kertaan.
Et hillinnyt itseäsi vaan lähetit asiasta *hyvin alleviivatun* sähköpostin.
Et yrittänytkään ymmärtää olemattomasta valittavaa asiakasta.
Et ymmärtänyt jättää asioita olemaan vaan teit niitä urakalla.
Et sitten ehtinyt taaskaan syömään lounasta.
Et kai kuvitellut siinä samalla säästäväsi päivän kokonaiskaloreista huomattavasti?
Et sitten pystynyt kaupassa hillitsemään himojasi vaan ostit Aura-juustoa.
Et kai vaan kuvittele, että syömällä sen juuston kanssa vihanneksia olisit syönyt terveellisesti?
Et varmaan tosissasi laske vihanneksiksi oliiveja ja suolakurkkuja?
Et sentään siihen jääkaapissa oleilevaan pekoniin langennut?
Et kyllä nyt enää sitä ala syömään, rajansa tolkuttomuudellakin.
Et jaksaisi sitä paistaakaan.
Et kai ala laiskistua?
Et viitsi enää ajaa kuntopyörääkään.
Et edes kuvittele meneväsi ulos kunnon lenkille.
Et nyt ajattele sitä jäljelle jäänyt Aura-juustoa.
Et viitsisi hakea edes kellarista sitä stepperiä?

Et cetera.

Kirjoitti: mea 19:51 | Jälkipuheet (10)

Yhden viikon sopeutumismylläkkä ja kahden viikon soluttautuminen uuteen rytmiin, virtaan ja sykkeeseen on takana. Pelkäsin niin uuden oppimisen kykyjäni. Pelkäsin, etten osaa heittäytyä toisten tekemään uomaan. Pelkäsin, etten sopeudu tiimityöhön ikäni yksin oman alani edustajana vaikka isoissakin yhteisöissä työtä tehneenä. Pelkäsin, etten osaa sopeutua esimiesasemasta rivi-intiaaniksi kivuitta. Pelkäsin kaikkea.

Kannatti pelätä. Kannatti varautua putoamaan katolta, sillä se, ettei putoa ollenkaan, tuntuu voitolta. Se, että huomaa yhtäkkiä menevänsä mielellään töihin. Että huomaa erityisesti nauttivansa tiimityöstä ja rivi-intiaanin sulka istuu otsanauhaan kuin nakutettu. Että tuntee olevansa osa yhteisöä. Nyt jo. Se tuntuu niin jättipotilta.

Onnistun näemmä yllättämään itseni vieläkin; minähän pidän ihmisistä, en taidakaan olla niin epäsosiaalinen kuin luulen. Tai ehkä olen vain sopeutuvainen. Ehkä tämä kaikki onkin vain mielikuvitusta, kouluvuosina näyttämöillä kerrytettyä piilevää näyttelijälahjakkuutta. Kenties. Silloin tosin kirjoitin itse itselleni aina sopivat roolit. Mutta toisaalta minustahan piti tulla isona dramaturgi. Ehkä olen vain luontainen lahjakkuus. Mistä näistä tietää.

Siihen saakka kun otat mahdollisuuksistasi selvää,
on toivoa. Ja rauhattomuus hyötyenergiaa.
- Absoluuttinen nollapiste

[Koko kuva: Ville Morkki]

Kirjoitti: mea 18:10 | Jälkipuheet (9)

Valokuvatorstai / Miksi

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (19)

Jonkun verran ärsyttänyt on aina ihmiset, jotka lupaavat hoitaa jonkun asian eivätkä värähdäkään hoitamisen suuntaan. Ne jopa tietävät luvatessaan, etteivät aiokaan tehdä mitään. Asiat sitten makaavat pari kuukautta kerrallaan yhdellä pöydällä, kunnes siirtyvät seuraavalle, joka taas lupaa hoitaa. Aikahan ne sitten lopulta useimmat hoitaa, joten tavallaanhan ne ovat hoidossa. Ehkä ne tietävät paremmin. Ehkä me muut turhaan hosumme ja pidämme lupauksiamme.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka lupaavat sellaista, mitä eivät voi mitenkään taata tapahtuvan. Amerikkalaisissa elokuvissa sanotaan joka käänteessä, että I promise. Jos vaikka toinen on juuri jäänyt auton alle, katkaissut niskansa ja on lisäksi kuolemaisillaan syöpään, niin kaveri lohduttaa, että kyllä sinä siitä paranet, I promise. Ne tuntuvat elokuvissa myös uskovan, että jos kerran kaveri lupaa, niin hätäkös tässä. Ja kuolevat sitten onnellisina, kun uskovat, etteivät kuole. Nosiis, tavallaanhan se on hyvä. Ja Amerikkalandiassa kaikki on tietty mahdollisempaa, kun se on yhtä kauniiden ihmisten hurmaavaa unta ja hopeareunuksista kumpupilveä vaan. Se elämä siellä.

Näin kerran Erityisen kanssa samaa unta. Olimme molemmat eläneet unessa samaa seikkailua niin, että toisen uni päättyi siihen, mistä toisen oli alkanut. Pidin sitä hyvänä merkkinä. Enkä turhaan. Erityinen on hieno ihminen. Olenko mahtanut viime aikoina mainita, miten eheyttävä voima on saada olla ihmisen kanssa, joka on oman oloinen. Sellainen, jonka kanssa on ihan kotona. Jonka rintaa vasten voi painautua murheessaan ja sanoa, että lohduta minua. Lohduta ja sano, ettei taivas putoa niskaan.

Ja toinen rapsuttamaan pääta ja sanomaan, että taivas on pehmeä, ei se varmaan satu pahasti, kun se putoaa.

Kirjoitti: mea 19:45 | Jälkipuheet (8)

Ymmärrän esikypsennetyt pikapuurohiutaleet, pakastevihannekset, pakastetun perunamuusin, teepussit, esipaistetut pullat, vauvan mössöt, valmiiksi viipaloidut leivät ja jopa hilloa vaille valmiit joulutortut. Kaikkihan ne säästävät aikaa ja/tai vaivaa melko merkittävästi. Valmiiksi viipaloitu leipä säästää jopa leipää ja hermoja, sillä reissaria ei omin veitsin kahtaise. Pakastevihannessuikaleista ja liemikuutioista saa noppelasti pikakeittoa iltaruuaksi, kun vielä viskaa sekaan, mitä milloinkin mieli tekee. Eilen teki mieli nakkikeittoa ja sitä silmäillen harhailin makkaratiskillä äsmarketissa. Ja siellä se oli, turhuuden ennätys: valmiiksi kuutioitua HK:n sinistä purkissa. Lenkkimakkaraa valmiiksi kuutioituna! Miten paljon aikaa ja taitoa vaatii kääräistä blööstä kuori ja pilkkoa se? Kaksi minuuttia? Taitoa? Ja mitä ihminen mahtaa tehdä säästämillään kahdella minuutilla?

Tuli muuten mieleeni, että miten lie vaikuttaa ihmisen makuhermojen kehittymiseen se, että yleisin maustemaku ruuassa tuntuu olevan nykyisin pahvilaatikon tai muovin maku. Eksoottisempaa makuelämysta edustaa valmislihapullapussista päästyvä lihapullakaasun aromi.

Päivänä muutamana etsiskelin netistä sopivaa hotellia kevään Keski-Euroopan mäkiviikkoa mielessä pitäen. Tarjontaa ja toinen toistaan kehutumpaa näköalaa, tyynyä, patjaa, henkilökuntaa, sijaintia ja tyylikkyyttä löytyi valinnan vaikeuteen asti, jotta mihin sitä päänsä kallistaisi. Kunnes helpotti. Yhden hotellin aamiaista kehuttiin taikasanalla: Bacon. Sinne siis.

Edelliseen liittyen. Voisiko joku, joka on käynyt omin autoin täältä susirajan takaa Suomen ytimessä, suositella keskustahkosta hotellia, jonne saa auton kohtuukeinoin ja -hinnoin parkkiin? Ja joka ei maksa mansikoita. Tämän voi ottaa myös vihjeenä erilaisiin viski- ynnämuihin riekkulointeihin.

Kirjoitti: mea 09:44 | Jälkipuheet (19)

Autokauppiaathan herkuttelevat nykyisin myynti-ilmoituksissaan naiselle täysin käsittämättömällä kielellä, jossa on paljon kolmikirjaimisia lyhenteitä ja pitkä lista vakuuttavan näköisiä numeroarvoja. Lisäpontta myyntipuheisiin tuodaan latelemalla lisäksi useita merkki- tai mallikohtaisia etuja. Kun Sisu-pastillille tuoksahtavan autokauppiaan vuolas myyntipuhe ja silmiin katsova luottamusta herättävä minä-olen-paras-kaverisi-ilme ovat vakuuttaneet sinut niin, että olet jo melkein valmis ratkaisuun, heittää Sisu-mies viimeisenä täkynään, että tämä on siitäkin niin erinomainen ratkaisu, että tässä on tilaa säästävä vararengas. Nyökkäilet hurmioituneena ja ajattelet, että no tosiaan, onpa oivallista.

Kun tuon erinomaisen auton kumi sitten ensimmäisen kerran yllättäen tyhjenee, manailet hetken harmistuneena mutta muistat, että sinullahan on siellä takapaksissa se tilaa säästävä vararengas, ei mitään hätää. Takakontin maton alta löydät styroksikotelon sekä tunkin, jota jo ehditkin kaipailla. No kyllähän tämä tästä, ajattelet. Talvikelillä mielessä välähtää, että se taitaa ehken olla kyllä kesärengas mutta ihan korkkaamaton, kyllähän sillä kotiin saakka pärjää.

Kaivat ihmerenkaan styroksista esiin. Kun uuden kumin tuoksua huokiva tilaihme on käsissäsi, muistiisi fläsähtää kuva lapsuudesta, kun mummolassa työnsit papan kottikärryjä ja sinusta se kotturin rengas oli niin söpö pieni rimpula. Samanlainen sinulla on nyt kädessäsi. Se tosiaan säästää tilaa. Laitat ihmeen vähin äänin takaisin paksiin ja haet huoltikalta suihkepullon, jonka ruuttaat kumiin ja pääset lähimpään rengasliikkeeseen.

Ei hätää, en ostanut uutta autoa vaikka istuin monta. Kevät. Se tekee tuloaan. Tuoksuu taas Sisulle

Kirjoitti: mea 14:22 | Jälkipuheet (4)

Vanha sanonta pitää paikkansa. Kun asiat alkavat mättää, ne myös sen tekevät. Kolmasti. Ensin huomasin, että Martin kattoluukku vuotaa kuin siivilä. No, onhan siinä vielä takuuta mutta harmittaa simona silti. No, eilen Martista puhkesi takagummi. Eikä vain puhjennut vaan tyhjeni vanteeseen saakka. Nyt tiedän, miltä kuulostaa ajaa lutulla. Nyt pitää tänään löytää jostain uusi pyörä. Mutta ensin pitäisi tehdä jotain, että sillä voi edes lähteä etsimään uutta pyörää. Eikä siinä vielä kaikki. Hävitin eilen rakkaimman ja ainoa ranneketjuni, Jota pidän aina.

Eikö tuossa ole kolme. Eli nyt voinen hengäshtää.

Paitsi että löysin sen ketjun. Nyt sydän syrjällään odotan, minkä kulman takaa ajaa rekka päälle.

Tai sittenn toivon, että vanhat sanonnat eivät pidä paikkaansa.

Kirjoitti: mea 11:34 | Jälkipuheet (4)

Valokuvatorstai / Avara [Kuva avarammaksi]

Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta

Sanot: kaupunkiin on pitkä matka
Ei täällä viihdy ka-ka-ka-karatkaan
On sulla meistä varsin syvä huoli
Mut on lahiössä yksi hyvä puoli

Täällä alkaa mukavasti oppia
Rakastamaan sitä tulevaakin koppia

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappula
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina

Eppu Normaali: Puhtoinen lähiöni

Kirjoitti: mea 19:17 | Jälkipuheet (12)

Nettisivujen käyttäjiä ei ole helppo miellyttää: vaikka kuinka kerrot yhden näytön kahdella lauseella, jotka osoittavat neuvovalla sormella asiakasta suoraan otsaan, että olemme muuttaneet ja teitä palvelee nyt tämä uusi korporaatio, jonka linkkiä tuosta kun tökkäset, niin pääset sinne. Ihan selvällä suomella. Niin eikö ne tule lankoja pitkin ja hauku, kun olette taas menneet muuttamaan sivuja ja nyt ei enää löydä mitään ja se entinen pitää saada takaisin. Sitä paitsi siitä varsinaisesta sivujen muuttamisesta on neljä vuotta ja nythän ne on jo bittien taivaassa. Mutta kiva, että miellytti. Ymmärtäminen ja muistaminen ovat kovin suhteellisia käsitteitä.

Viime perjantaina kaveri oli syönyt lounaaksi sellaisen täytetyn pitkän leivän, joka paistetaan grillin tapaisessa laitteessa lätyskäksi. Keskustellessamme henkevästi lounasläpysköiden oikeellisuudesta huomasimme, että emme kumpikaan muistaneet yhtäkkiä sen paistolitistetyn pitkän syötävän nimitystä. Vaikka asialla ei mitään merkitystä ollutkaan, jäi ajatus patukan nimestä kaihertamaan koko illaksi. Lauantaiaamuna heti herättyä pajahti päähän luuppina poukkaava arvailu, että mikä sen syötävän nimi nyt olikaan. Alkoi jo huolettaa. Meitä oli siinä kaksi koulutettua ihmistä pähkäilemässä, eikä kumpikaan muistanut leipukan nimeä. Eniten ehkä huoletti, että asialla ei ole merkitystä mutta pähkäilemme sitä jo toista päivää.

Sunnuntaina täydellinen muistikatkos alkoi jo todella huolettaa. Vielä iltapäivälläkään ei syötävän nimestä ollut mitään muistikuvaa. Ajatus alkoikin jo pyöriä huolestuneena sen tosiasian kieppeillä, että joko on varhaisdementia tai akuutti altzheimer iskenyt. No, naureskeltiin siinä sitten hetki, miten helppoa olisikin, jos ja kun ei lainkaan muistaisi mitään. Ei siis muistaisi sitäkään, mikä maistuu millekin ja voisi panna sen täytettävän pitkän leivän väliin mitä vaan. Arvelimme niin tosin tehtävän muutenkin, sillä samaa majoneesitahnaa tuntui niiden sisällä olevan, olivat ne sitten vuohenjuusto-aurinkokuivattutomaatti-aurajuusto- tai kinkku-ananas-mozzarella-tuoretomaatti-nimisinä lounaslistalla. Ehkä apukokki aamuisin lounastamoiden keittiöissä kysyy, että mitäs pannaan listalle tänään ja pääkokki siihen, että pannaan vaikka aurinkokuivattutomaatti-aurajuusto-kana-ananas-paprikajuttua ja väliin sitten sitä tavanomaista majoneesia. No, silloinhan me sen keksimme, että niinhän ne tekevätkin. Ja eikö me muistettu saman tien, että paniini se nimi on.

Ensin olin, että justjoo, tämä on taas sitä lisäarvotonta kikkailua ja turhaa kekkalointia. Että mitä lisäarvoa pariloidulle patongille tuo nimittää sitä paniiniksi, kun sitä voisi kutsua lyhyesti varrellisella metallilankaritilällä eli halstarilla eli valurautalevyllä, jolla ruokaa kypsennetään suoraan avotulen tai muun lämmönlähteen päällä eli sähkökäyttöisellä kahden levyn välissä ruokaa kosketuslämmöllä kypsennettävällä laitteella valmistetuksi ranskanleipätaikinasta tehdyksi pitkäksi ja kapeaksi leiväksi.

Kirjoitti: mea 19:53 | Jälkipuheet (5)

Sain joskus äidiltä pitsisen sängynpeiton, jonka hän verissä sormin oli minulle virkannut. Inhosin sitä niin, että piilotin komeroon ja otin sen esille vasta, kun äiti oli tulossa käymään. Samoin tein sen yhdenkin hirveän ruman pöytälampun kanssa, kunnes maalasin sen mustaksi varjostimineen kaikkineen. Lopulta kyllästyin muistileikkiin, että mitä kaikkea äidin tullessa piti muistaa ottaa niinsanotusti käyttöön, ja aktiivisti unohdin tavarat kaappiin. Vaikka harjoitin harkintakykyäni ja asetin sanojani vuositolkulla, ettei äiti vaan loukkaantuisi, niin sainko kiitosta? Entä loukkaantuiko, kun peitto oli hävitetty ja lamppu maalattu ja hopeiset kakkuottimet hukassa? En saanut. Ja kyllä loukkaantui. Onneksi äiti ei enää käy, niin saan jättää rauhassa ovenkarmien päälliset pölyistä pyyhkimättä ja voin lopullisesti unohtaa inhoamani pitsipeiton ja lampun ja ottimet.

Elämässä pääsisi itse kukin lopulta helpoimmalla, kun noudattaisi pienemmän vahingon periaatetta. Jos se sitten vaatiikin vähän omista näkemyksistä tinkimistä, niin pitäisi muistaa ajatella, että liiallinen varmuus oman näkemyksensä oikeellisuudemmuudesta saattaa olla myös väärä. Ja voihan olla, että myös minä voin olla väärässä. Vaikka kyllähän se äärimmäisen pieni mahdollisuus on. Äiti on samaa mieltä. Itsestään. Äideillä nimittäin on aina tiettyjä oikeuksia.

Erityisellä taitaa muuten olla nyt vähän sama ongelma: ostin nimittäin hälle lahjaksi neljä tablettia pöydällensä. Erityisen äiti oli myös ostanut lahjaksi neljä tablettia pöydällensä. Minen sitten loukkaannu. Äideillä nimittäin on joskus tiettyjä oikeuksia.

Kirjoitti: mea 18:32 | Jälkipuheet (9)

En *kirosana* soikoon osaa enää lokittaakaan mistään, kun jumittaa tämä ketutus pään ihan väärään asentoon. Kunnääs minähän en ole negatiivinen ihminen ollenkaan. Ja meinaa nyt vaan vääntäytyä siihen asentoon tämä katsanto. Olllapa vielä lapsi, joka pystyy heittytymään keskenänsä elämään kuvittelemassaan barbimaailmassa. Tai lapsi, joka marketissa keskelle käytävää kaataa itsensä selälleen kirkumaan pää punaisena, kun maailma kohtelee kaltoin. Leikkimällä pääsee muihin maailmoihin ja kirkumalla saa tahtonsa läpi.

Kohta karistan äpäreet päästäni, panen pillit pussiin ja lähden leikkimään omassa barbimaailmassani prinsessaa ja prinssiä. Katsomaan vaikka, onko olut vielä yhtä tumman makeaa kuin viimeksi maistaessani. Oikein laittautuisin vaikka, ehkä jopa hameeseen. Hassua. Dziljoojan hertsin nopeudella toimiva aivoni arveli äsken pienen hetken, että on kokolailla monimielistä olla laitetun näköinen. Siis kun tavallaan pannassa on panna-sana ja hätäpäissään siinä kohden asettaa sanojaan toisin ja nyt se jo toimii näemmä toisinkin päin. Jos ymmärsitte.

Minähän sanoin heti alussa, etten osaa lokittaakaan enää.

Kirjoitti: mea 15:26 | Jälkipuheet (6)

Eilen töistä lähtiessä Martti kyhmötti umpijäätiössä ruudussaan. Ajattelin, että laipanpa takalasin lämppärin puksuttamaan rapsutuksen ajaksi. Tiirailin siinä sitten niitä namiskoita, että mikäs se niistä olikaan. Keskimmäisessä näytti olevan jotain grillivastuksen näköistä loimuraitaa kuution sisällä. Täytyy olla takalasi, päättelin näppärästi. Mutta mitä yritti symboloida viereinen nappila: lämmityksen asteikkosäätimen vääntimen päällä näkyi lumihiutaleen kuva ja ajattelin, että jumaleisson, enpä olekaan tiennyt, että Martissa on tommonen extrapakkaslisälämpöbuusteri. Varmaan tarkoitettu oikein superpakkasilla nopeammin höökäämään sisätilat mukaviksi ja klasit kirkkaiksi. Ja painoin senkin päälle.

Koko kotimatkan palelsi hillitönnä ja ajattelin, että eipä olla pitkiin aikoihin Veholla käytykään. Lämmöt puhotti täysillä mutta sormenpäät vaan valkeni eikä takalasikaan sulanut. Kotona katselin sitten sen ohjekirjan symboleista, että mikä namiska se lumihiutale muka on, kun ei se toimi. Juurikin. Ilmastointi.

Muttakun mieli oli niin työpäivästä järkyksissä ja siinä oli se lumihiutalekin ja kesästä on jo ikuisuus, kuka sitä nyt enää voi muistaa. Ja pitää koko ajan keskittyä liikenteessäkin, että mikä on oikein. Ja mikä vasen.

Ja olihan se takalasi sula. Se oli vaan niin likainen, ettei läpi nähnyt.

Kirjoitti: mea 06:24 | Jälkipuheet (11)

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin Tearcandy on väärässä. Nimittäinkin, jos joku on pantava loki, niin sehän on juurikin tämä menopaussi. Täällä paussilan toimituksessa tuhahdellaan moisellensa tietämättömyydelle painokkaasti ja puhalletaan pölyt arkistoista.

Nythän on tosiaan nimittäin niin, että Itse Hän on pannut tätä lokia jo marraskuussa 2003. Saman teki Namuanssi heti perään joulukuussa 2003. Panomeussin pantavuus ei jäänyt huomaamatta myöskään akateemisissa piireissä, sillä siellä pantiin tätä lokia elokuussa 2004 [halvalla tosin]. Panomeussin seksikkyys havaittiinkin sitten globaalissa inttervepiassa hyvinkin laajalti marraskuussa 2004 urkkivan kansalaissurnilalistin taholta.

Panisin muuten noita kaikkia ja lisäksi erästä sekä seiväshyppääjää.

Kirjoitti: mea 07:51 | Jälkipuheet (7)

Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa kouluun. Muistan, kuinka pelkäsin kaikkea ja miten reppu painoi vaikka oli ihan tyhjä ja miten kengät lonksuivat kävellessä ja varpaita piti kipristää, että kengät eivät olisi pudonneet. Muistan, miten seisoskelin koulun pihalla syrjässä ja ajattelin, että minä en pidä tästä laitoksesta. Kolmannella luokalla pojat tökkivät rintojani ja huusivat, että tissit näkyy. Ajattelin, että jonain päivänä minä en ehkä vihaa tätä kaikkea enää.

Ensimmäiseen kesätyöpaikkaani menin innosta piukeana, sentään ison nuorisovaatehtimon somistamo. Työpaikka oli kellarissa ja ahdas mutta miten ihana olikaan tekstata ALE-lappuja ja hintoja. Kunnes pomo sanoi, että minulla oli vääränlaiset vaatteet. Minulla oli polveen asti ulottuvat omatekoiset sortsit, koska kyykin näyteikkunassa laittamassa niitä hartaudella tekstattuja hintalappuja. Loukkaannuin niin, että sanoin itseni irti. Ajattelin, että jonain päivänä kukaan ei tule minulle sanomaan, että minulla on vääränlaiset vaatteet.

Ensimmäisen vakituisen työpaikan ensimmäiseen päivään olin sonnustautunut varman päälle kokoharmaaseen neuleeseen ja hameeseen ja saman värisiin avokkaisiin ja tunsin itseni tyylikkääksi ja ammattimaiseksi. Siellä oli firman puolesta vaatteet: valkoinen työtakki,jonka pienin koko ulottui puolisääreen ja sen hihat piti kääriä. Tunsin itseni idiootiksi ja ajattelin, että kai tähän tottuu.

Ensimmäinen päivä on kuin astuisi vastasataneeseen lumeen korkean nietoksen yli. Ensin ei näkisi mitään, kun se nietos on niin korkea ja hankikin häikäisisi. Empisi sitten siinä tasaisen reunalla, että onkohan tuo hanki kuinkakin syvää ja riittääköhän saapan varsi. Vähän ajattelisi, että entäs jos tuossa kaatuu ja joku näkee. Tai jos kaatuu oikein pahasti eikä kukaan näe. Mutta menisi. Koska mentävä on.

Kirjoitti: mea 21:04 | Jälkipuheet (2)

Peruutuspeilistä siintää vielä vuosi, joka antoi paljon mutta otti toisesta reunasta isolla kädellä. Saldon tunnen kuitenkin olevan voimakkaasti plussan puolella, koska yksityinen elämä on elämää ja muu ylläpitoa. Vaikka työasiat löivät korville, sain henkilökohtaisella puolella onnistumisen elämyksiä eväiksi kantamaan vaikka minne. Asianosaiset tietävät, toivottavasti, miten rakkaita ovat.

Viikon poissaolo kotoa oli kuivattanut yhden joulukukan ja kaatanut toisen. Joutivat mennäkin. Mikään ei olekaan niin sou laast siison kuin joulun jälkeen joulukukat. Paitsi joulukuiset naisten- ja sisustuslehdet, joita luin junassa kotimatkalla. Hassu tunne muutenkin oli tulla kotiin, kun koti jäi jouluiseen kuntoon. Tänne jäi joulun henki: jääkaapissa on vain kananmunia, punajuuria, vanhentunut kermapurkki ja pakastimessa lanttulaatikkoa ja leipälaatikossa kuivahtanut joululimpun puolikas. Seuraavan kerran lomalle lähtiessäni yritän sitten myös muistaa heittää kahvinsuodattimen roskiin. Yllättävän tanakkaan homeeseen jo viikossa tulevat kahvinporot. Samoin muistan katsoa, että kotiteatteri on sammutettu. Nyt se on pauhannut yötä päivää melkoisen rivakalla äänellä television kolmoskanavaa. Onneksi yläkerran mummu on lähes kuuro ja alakerran lisensiaatti on ollut myös lomalla. No, ainakin varkaat jättivät kämpän rauhaan. Etenkin, kun valotkin oli jääneet päälle.

Reilun viikon loma teki tehtävänsä. Ainakin melkein koko ajan pystyin olemaan ajattelematta työasioita. Enkä ajattele vieläkään. Valmistaudun menemään parin tunnin päästä uuteen kustannuspaikkaan ja otan vastaan avoimin mielin kaiken, mitä minulle suodaan. Alussa ei paljon suoda, sillä tietokonetta ja sähköpostia ei kuulemma suoda ties kuinka pitkään aikaan. Ne vasta tilataan. Tässä ehkä jonain päivänä. Ne nyt eivät olisi pelkästään kivat olemassa eikä tarvinne arpoa, että tarvitsenko niitä, sillä ne nyt vaan sattuvat olemaan varsinaiset työvälineeni. Puhelin on mutta sen numeroa ei ole ilmoitettu missään, joten aika rauhassa saan uuden elämän aloittaa. Uuden ihmisen voi tietenkin monella tavalla toivottaa tervetulleeksi.

Niin kuin uuden elämänkin. Johon ei todellakaan kuulu sitten enää herkkumättömässyttäminenkään. Näin on nyt. Mitäpä tekisi kananmunista ja punajuurista aamiaiseksi. Paitsi, että sekään ei ole ongelma. Ongelma on, kuinka raaskin riisua tämän Erityisen autuaan sylin ympäriltäni, tämän ruhtinaallisen upean aamutakin.

Mutta ei auta. Kymmenes työnantaja kutsuu. Pitäisihän tämän onnistua jo rutiinilla. Kyllä tämä tästä lähtee.

Kirjoitti: mea 06:36 | Jälkipuheet (7)