Melkein täydellinen
Minut muutosvalmiustestattiin tällä viikolla: olen positiivinen, määrätietoinen, viestintätaitoinen ja joustava hannari, joka ei ole kovin järjestelmällinen. Pitäisi kuulemma kehittää proaktiivisuutta. Mutta milläs kehität, kun proaktiivisuuden kehittämisohjelma on kadoksissa jossain työpöytäni paperien uumenissa. Eikä oikein jaksa innostuakaan.
Olin pari päivää täydennyskoulutuksessakin. Oikein yliopistossa. Ja sain kuulla, että Web 2.0 on yhtä kuin webmail, kotisivut, kirjanmerkit, facebook, keskustelupalstat ja blogit. Elikkäs tämä yhteisöllisyys ja jakaminen ja silleen. Olen pettynyt. Olenko sittenkin ollut kaiken aikaa oikeassa: keisarilla ei siis todellakaan ole vaatteita. Kurssi perustui muutenkin malliin rahat pois ja tulisko kukaan hei puhumaan jostain informaatutkimuksen teoriasta ja tieteen nykytilasta jotain tai silleen. Ja olihan siellä. Puhujia. Yksikin kysyi, että oletteko kukaan kuulleet sellaista kuin Google. Ja toinen näytti, miten Bloggeriin kommentoidaan. Yliopistossa! Pitkän linjan ammattilaisille, jotka olivat tulleet matkojen takaa kuulemaan tiedonhaun teoreettisista menetelmistä. Olenko jo kaiken oppinut? En nimittäin ole enää vuosiiin saanut yhdeltäkään kurssilta tai kongressista yhtään mitään uutta, ihmeellistä ja mullistavaa tietoa taikka taitoa. Paitsi mitä nyt virkasiskoudesta silloin tällöin. Aika masentavaa olla näinkin täydellinen.
Minullahan todistetusti on myös kiva pää, hyvä perse sekä tissit. Tässä mitään proaktiivisuutta enää tarvita.
Jälkipuheet
Proaktiivisuus-käsitteellä informaatioteorian piirissä tarkoitetaan Victor Franklin määritelmän mukaan osapuilleen seuraavaa:
"Jos sulla on sanotaan vaikka kiva pää, hyvä perse sekä tissit, sä et suinkaan laita niitä vakan alle, vaan sä tuot ne esiin, siis kivan pään, hyvän perseen sekä tissit. Ja sä pidät ne esillä."
Jotenkin tuntuikin siltä, että asiaan täytyy olla olemassa joku helppo ja luontainen ratkaisu.
Etappisika, eikös kiva pää, hyvä perse sekä tissit ole oleet esillä jo useampaankin kertaan joten proaktiivisuutta siis löytyy.
Mea, pitäisikö nuo laittaa sivupalkkiin niin ne pysyisivät näkyvillä vastaisuudessakin?
Tuossahan ne on sivupalkissa olleet jo viidettä vuotta.
Jos päät perseet tissit ovat sivupalkissa, on kyse reaktiivisuudesta. Proaktiivisuus edellyttää että ne ovat siellä mihin ne kuuluvatkin. Sivupalkissa on sitten harrastukset, mielivärit, mielikirjailijat ja muu toisarvoinen sälä joka ei ketään kuitenkaan kiinnosta.
Tämä on siis informaatioteoreettinen näkökulma.
Minä jotenkin pidän enemmän reaktiivisuudesta. On niinku enemmän minua se. Toisarvoisuus.
Jotenkin nyt haluaisin tähän keskusteluun tuoda ryhtiä. Ajatus hapuili yhteyttä Ruotsissa poistettuihin armeijan hihamerkkien tiettyihin osiin. Mutta olkoon. Heraldiikka se vasta vaikea laji onkin.
Kyllä.
Ruotsalaiset osaavat nähdä läpi kulttuurisen hypen. Ja jos leijonilla pelataan symboleina, katsotaan ensin reaalimaailman tilanne. Ja sehän on se, että leijonapiireissä naaraat hoitavat saaliinkaadon suunnittelun ja toteutuksen. Ukot herätetään sitten puun alta nukkumasta jos turistit tarvitsevat hienoja valokuvia tai pitää karjua MetroGoldwynMeyerin logossa.
Armeijan hihamerkkiin ehdottomasti naaras. Sitä pelätään, sen edessä vapistaan savannilla.
Virkasisko kumartaa ja sanoo: Kiitos samoin. (Eräitä äärimmäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, puolin ja toisin.)
Virkasisko sanoisi enemmänkin, mutta ei nyt, koska työviikko on ohi, ja aamuja joululomaan on vain viisi. Kauppa, koti, kissa, sohva ja siideri kutsuvat. Virkasiskon viitta riisutaan eteiseen.
Itse asiassa olisi aika viehkoa olla naarasleijona. Aurinko paistaisi, ruokaa olisi, kun vähän silloin tällöin juoksisi sitä kiinni ja samalla pysyy
isi proaktiiviset elementit oikeissa mitoissa. Mikä parasta: ne ja voisi karjua aina, kun siltä tuntuu. Ja aina tietäisi, että Leon löytää puun alta, kun sitä tarvittaisi.
MGM:n leijona saa aina kylmät väreet kävelemään kylkiä pitkin. Elokuvateatterin ensi kosketuksen muisto puraisee joka kerta kuin belgioluen samettinen pyyhkäisy huulilla.
Joo, ööh, yhtään ymmärtämättä, mihin virkasisko äärimmäisillä poikkeuksilla viittoo, olen kuitenkin taipuvainen olemaan samaa mieltä.
Hups. Aamuja on tosiaan VAIN viisi. Menenkin lämmittämään glögiä ja mietin samalla, onko proaktiivisuuteni ollut joulun saralla riittävää.
Lainasin tästä kirjoituksestasi pätkän tuonne Taloussanomien blogiini. Aiheutti jokusen kommentoinnin.