Vajaan vuoden ikäisistä silmälaseistani siis meni sanka rikki. Ei niin, etteivät päässä pysyisi mutta niin, että seikka häiritsi esteettistä silmääni tavattomasti. Erittäin palvelualttiisti vakiomyymäläni ystävällinen päällikkö soitteli Suomen muut myymälät läpi. Valitettavasti vaan toisia samanlaisia kehyksiä ei löytynyt mutta kuin ihmeen kaupalla eräästä liikkeestä löytyi nimenomaan vain ja ainoastaan juurikin se vasen aisa, joka tarvittiinkin. Muutaman päivän päästä aisa oli asennettavissa ja minä onnessani. Hetken. Sillä heti kun sain lasit käteeni, huomasin, että uusi aisa on aivan eri värinen ja lisäksi raidallinen kun sen piti olla umpimusta. Optikkoharjoittelija siihen, että hän kyllä huomasi, että ne ovat erilaiset mutta ajatteli, että minä olen nimenomaan sellaisen halunnut. Minkä taivaan tähden olisin niin tehnyt!?

Hän sitten siihen, että eihän se nyt itselle näy, kun lasit on päässä, että aisat on erilaiset. Ja että eihän kukaan toinen näe sankoja yhtä aikaa eikä siis huomaa, että ne on erilaiset. No just. Mitähän sanoisi opiskelija, kun vastaisin, että meillä ei ole kysymääsi tenttikirjaa mutta kävisikö tämä punainen. Tämä on melkein saman värinen kuin kysymäsi. Tai ehkä luet mieluummin tämän vihreän, kun tämä näyttäisi yhtä paksulta. Ja tässä olisi kuviakin. Mitä? Eikö kelpaa? Kyllä sitä nyt ollaan tarkkoja.

Toissa yönä pikkutunneilla tähtäilin pylly pystyssä kamerallani yömaisemaa tukien kameraa tuon samaisen sillan kaiteeseen. Erityinen oli samassa puuhassa pylvään toisella puolella. Yhtäkkiä lävähti määrätietoinen kämmen tiukasti ahteriini ja käheä miesääni kuiskasi korvaani, että sulla on hyvä per*e. Silmänräpäyksen ajan luulin, että jaaha nyt on se puoli vuotta kulunut ja Erityinen hempeilee. Vaan ei. Ihan vieras mies siinä parhaillaan yritti kontaktia. Hämmentyneenä yritin huhuilla pylvään takaa Erityistä apuun. Vaan eipä näkynyt miestä missään, juuri silloin, kun hätä oli suurin. Ja muutenkin. Eihän se uskoisi taaskaan kertomustani, kun ei ole näkemässä. Sain kuitenkin omin eväin takiaisen karistettua ja löysin ritarini sillan toiselta puolen rauhassa kuvailemassa. Tohkeissani sitten selitin, mitä juuri tapahtui. Kirosiko ja lohduttiko? Oliko lähdössä perään? No eipä. Sanoi, että voi hitto, kun ei nähnyt. Olisi pyytänyt pitämään kättä siinä vielä hetken, että saisi hyvän kuvan.