Me käymme joulun viettohon
Onnellistuttavaa joulua ystäville ja kyläläisille. Kiitos, että olette olemassa.
Olkaahan kiltisti, tontuilla on tehotarkkailuaika.
« marraskuu 2007 |
Pääsivu
| tammikuu 2008 »
Onnellistuttavaa joulua ystäville ja kyläläisille. Kiitos, että olette olemassa.
Olkaahan kiltisti, tontuilla on tehotarkkailuaika.
Tontut ovat minulle suotuisia, ihmeiden aika ei ole ohi ja kalenterista voi sittenkin tulla yllätys. Viikko sitten valitin ääneen, kun mielestäni minua kohdeltiin kaltoin Krupsin maahantuojan taholta. Innostuin niin omasta vikinästäni, että vuodatin sydäntäni myös Kuluttaja-asiamiehelle sekä maahantuojan palautelaatikkoon netissä. Asiamieheen luotin mutta jälkimmäisen viestin vaikutusta odotellessa en ruvennut hevosia pitelemään. Nimittäin viesti lähti Tefalin sivulta, siellä nääs oli ainoa löytämäni toimiva nettiviestinyhteys maahantuojaan.
Ja arvatkaa mitä! Asiamiehestä ei ole kuulunut halaistua sanaa mutta tänään postiini kilahti viesti Groupe SEB Finlandilta:
Ymmärrän täysin ärtymyksenne ja erittäin hyvä, että otitte yhteyttä. Voimme ilmoittaa huoltoon, että laitetta ei korjata ja lähetämme Teille ehdottomasti uuden koneen kotiin. Vielä ehtii Jouluksi, mikäli tämä Teille sopii?
Täytyy siis perua puheensa. Ostakaa sittenkin Krupseja.
Hyvät haltijatontut ovat löytäneet kuitenkin nimeni kilttien tyttöjen listalta.
Joulun taiasta muistutti Etappisika edellisen postauksen kommentissa. Hyvä että muistutti. Olin jo melkein unohtaa, miltä tuntui lapsena, kun pelotti ja jännitti yhtäaikaa. Kun odotti malttamattomana iltaa ja pukkia mutta samalla pelkäsi melkein kuollakseen, kun pukille piti laulaa. Jo polven korkuisena opin, että saadakseen jotain, pitää nöyrtyä, voittaa pelkonsa ja tehdä, mitä tehtävä on. Jos kerta pukki tahtoi kuulla väräjävällä nuotinvierusäänellä lauletun "Joulupuu on rakennetun", niin hän kuuli sen. Siitä opista on ollut hyötyä kerran jos toisenkin. Jouluna piti olla kiltti koko syksyn, kun ne tontut kurkistelivat ikkunoista. Jouluna piti olla nöyrä, ahkera ja valpas. Koko ajan piti jotain, oli pakko taikka muuten mörkö syö.
Kavereiden kanssa kisataan joskus siitä, kellä on ollut ankein ja köyhin lapsuus. Olen voittanut aina kertomuksella joulukalenterista, joka oli joka vuosi se sama vanha. Joulun jälkeen sen luukut suljettiin, loppuvuosina luukut repsottivat jo puoliksi irrallaan. Sitten taas seuraavana jouluna ihan uutena likkana luukkuja availemaan. Siinä sitä pieni ihminen oppi jo taimena, että on hyvä näytellä yllättynyttä tilanteen niin vaatiessa ja että mitään yllätyksiä itse asiassa ei ole olemassakaan. Joka luukun takaa tulee kuitenkin aina samat jutut mutta vaikka sen tietää, silti ne on katsottava. Josko vaikka kuitenkin.
Joulu on näemmä polkenut arvet herkkään sieluuni: koskaan en ole oppinut sietämään joululauluja, vastustan automaattisesti kaikkea, mihin liittyy pakkoa ja pitämistä ja odotan elämältä edelleen yllätyksiä joka päivä. Enkä pety pahasti vaikka niitä ei tulekaan. Ei niitä tosin tule suklaakalenteristakaan. Ja pelkään ikkunoiden takana kurkkivia ukkoja. Ei ne mitään tonttuja ole, se on naapurin Seppo.
WTF is chemise? Jota Change suosittelee mainoksessaan joulu tunnelmaan. Se näyttää liian pitkältä paidaksi ja liian lyhyeltä alushameeksi ja sitä pidetään jonkinlaisten somien sortsejen kanssa. Eli se voisi olla yöpaita. Mutta jos näin, niin miksei sitä sanota yöpaidaksi. Olen niin taas pihalla inessiivistä.
Sitä joskus ihminen on vahingossa erheytynyt työn lomassa tuntemaan jopa jonkinlaista onnistumisen iloa. Hämmästyksekseen on myös aavistuksenomainen häivähdys tyytyväisyyttä käväissyt aika ajoin mielessä. Että selätinpä tuonkin ongelman ja sainpa oikaistua tämänkin pyrookaatian tekemän vieterin suoremmalle ja sitä kautta silotettua asiakkaan tuskaista taivalta hänen lähestyessään korpporaatiotani palveluksen pyytämismielessä. Intopäissäni rakentelin oikein eteissivuston for dummies [tietenkin paljon hienommalla nimellä, onhan asiakaskuntani sivistynyttä, korkeasti koulittua ja kaiken lukenutta väkeä], jotta marinat siitä, ettei mitään ole / löydä / toimi / ole enää / ei ole vielä / oli ennen paremmin. Siis silloin ennen kuin oli intterveppiä ja kaikki oli paperilla ja hyllyssä ja helpompaa. Kaikki oleellinen on siellä taivutettu viiden tuuman rautalangasta keskelle näyttöä ja sivu tällätty portinvartijaksi sen korkeasti koulitun asiakkaan ja korpporaation väliin, ettei ihan heti tarvitse oikopäätä joutua hämmästelemään sivulle, jota kuka tahansa ala-asteikäinen käyttäisi sujuvasti. Näine kaikkine hyvineni olen siis päästänyt itseni olemaan tyytyväinen korpporaation tarjoamiin palveluihin ja osin omaan proaktiivisuuteeni myös.
Niinpä korpporaation kakspistenolla-hengessä ja virkani puolesta laitoin eilen asiakaskunnalleni kyselyn korpporaation onnistumisesta tehtävissään.
Ei olisi kannattanut. Olla tyytyväinen.
Onneksi olivat jotkut erehtyneet laittamaan nimiään palautteisiin. Olen viettänyt rattoisan päivän puremalla kynsiäni ja istumalla hetken nyrkkieni päällä ennen jokaisen vastauksen napsauttamista matkaan. Täytyy myöntää, vaikka nyt itse sen teenkin, että olen aika hyvä antamaan samalla mitalla takaisin. Ellen vielä parempi. Osaan kyllä. Jopa siinä määrin, ettei vastaanottaja välttämättä saa kiinni, että missä kohtaa tämä nyt minulle vittuilee vaikka sen se ilmiselvästi tekee. On ihanaa olla oikeammassa.
Mikään niin ota päähän kuin ihmisten tyhmyys. Paitsi se, kun tyhmyys on kohdannut samassa persoonassa täydellisen tajuamattomuuden omasta tyhmyydestään. Semmoinen joskus vituttaa niin, ettei veri kierrä [vanha virkasiskojen sanonta].
Nyt olisi jaksupipolle käyttöä.
Kaksi päivää, yksi ilta ja 35000 askelta käytin joululahjaostamiseen viikonloppuna. Ja mitäkö löysin? Ihkut kaulahuivin ja pipan minulle ja Erityisavustaja löysi itselleen kengät. Lisäksi löysimme punkkua sekä suklaan ja pähkinän makuista joulukahvia anopille. Tai luulimme löytäneemme. Raskaan rupeaman päätteeksi kun keitimmä kuitenkin siitä itsellemme joulukahvit ja hyvällä viskillä sekä fariinisokerilla ja kermavaahdolla sen maustimme. Ylimaallisen hyväähän se oli tietty. Punkku tiesi kyytiä jo ensimmäisen päivän päätteeksi. Nyt kun tärkeimmät eli itset on lahjottu, voikin siirtyä siihen vaikeampaan osaan.
Eli mitä ihmettä miehelle voi antaa lahjaksi. Entä anopille? Voi hyvänen aika. Auttakaa.
Siis nyt ihmettelemään: täällä meanderiassa tuoksuu joulu. Tällaista ei ole tapahtunut kuin .... ööö ... ei koskaan. Minä en nimittäin pidä pipareista. Paitsi joulupiparitaikinasta. Jonka taikaleivon kaupan pakastealtaasta ja sitten napsin siitä palasen kerrallaan.
Mutta Hillaryt syntyivät näin:
250g voita ja 1,5 dl sokeria vatkotetaan niin vaahdoksi kuin jaksetaan ja lisätään 2 munaa. Toisaalla sekoitetaan 4 dl vehnäjauhoja, 1 tl suolaa [hups, unohdin tämän], 1 tl soodaa, 2 tl vaniljasokeria, 4 dl sydänystävällistä kauralesettä + hiutaleita, 2,5 dl fariinisokeria ja 200 g parantavaa 72-prosenttista Kalevin tummaa suklaata ja lisätään voimunavaahtoon. Työnnetään käsi taikinaan ja möyhitään se palleroksi. Maistetaan. Möyhitään taas. Maistetaan. Maistetaan varmuuden vuoksi vielä muutaman kerran. Nypitään minkä tahansa kokoisia kokkareita pellille ja paistetaan 175 asteessa 8 minuuttia. Nuollaan käsi. Ollaan hyvällä mielellä ja nuuskutellaan kotia.
Klikkaa muuten tuota kuvaa.
Minut muutosvalmiustestattiin tällä viikolla: olen positiivinen, määrätietoinen, viestintätaitoinen ja joustava hannari, joka ei ole kovin järjestelmällinen. Pitäisi kuulemma kehittää proaktiivisuutta. Mutta milläs kehität, kun proaktiivisuuden kehittämisohjelma on kadoksissa jossain työpöytäni paperien uumenissa. Eikä oikein jaksa innostuakaan.
Olin pari päivää täydennyskoulutuksessakin. Oikein yliopistossa. Ja sain kuulla, että Web 2.0 on yhtä kuin webmail, kotisivut, kirjanmerkit, facebook, keskustelupalstat ja blogit. Elikkäs tämä yhteisöllisyys ja jakaminen ja silleen. Olen pettynyt. Olenko sittenkin ollut kaiken aikaa oikeassa: keisarilla ei siis todellakaan ole vaatteita. Kurssi perustui muutenkin malliin rahat pois ja tulisko kukaan hei puhumaan jostain informaatutkimuksen teoriasta ja tieteen nykytilasta jotain tai silleen. Ja olihan siellä. Puhujia. Yksikin kysyi, että oletteko kukaan kuulleet sellaista kuin Google. Ja toinen näytti, miten Bloggeriin kommentoidaan. Yliopistossa! Pitkän linjan ammattilaisille, jotka olivat tulleet matkojen takaa kuulemaan tiedonhaun teoreettisista menetelmistä. Olenko jo kaiken oppinut? En nimittäin ole enää vuosiiin saanut yhdeltäkään kurssilta tai kongressista yhtään mitään uutta, ihmeellistä ja mullistavaa tietoa taikka taitoa. Paitsi mitä nyt virkasiskoudesta silloin tällöin. Aika masentavaa olla näinkin täydellinen.
Minullahan todistetusti on myös kiva pää, hyvä perse sekä tissit. Tässä mitään proaktiivisuutta enää tarvita.
Adblokkasin yli vuosi sitten itseni asentamalla mainosten eston. Aluksi se oli ilmeisesti liian heiveröinen, koska ei kaikin ajoin tehonnut vaan mainoksia puski läpi. Sitten siirryin järeämpään versioon ja mainosten tulo loppui. Vaikka minulle hiukan naureskeltiin estoni järeyttä, se toimi ja olin tyytyväinen. Viime viikonloppuna oltuani muutaman päivän poissa oli kuitenkin joku spämmin kantaja lähtenyt päästään ja päättänyt, ettei häntä tuommoiset estot estä. Hän oli repinyt ovestani sen puolikkaan A4:n kokoisen EI ILMAISJAKELUPOSTIA -kyltin pois ja kaatanut luukusta eteiseni lattialle mainospostia sydämensä kyllyydestä. Annoin itseni ärsyyntyä kantaessani paperinkeräykseen sylillisen joulumainoksia.
Ärsytyin silloinkin, tai ehkä pikemminkin pelästyin, että koneeni on kaapattu, kun silmilleni reväytettiin tässä taannoin näytöllinen mainoksia Taloussanomiin mennessä. Nyt ei rävähdä. Liekö oletettavan runsas kritiikki vaikuttanut tai sitten se oli vain kokeilu. Tiedä häntä. Jotainhan lehtien on tehtävä elääkseen. Ilmaisia lounaita ei ole. Joko sen maksan minä tai joku muu. Jos en halua maksaa, minun ei pidä ärsyyntymän. Voin yrittää adblokkaamalla minimoida mainosten määrän mutta aina joku jossain keksii uuden keinon päästä tietoisuuteeni. Ymmärrän sen ja hyväksynkin. Se on pelin henki ja jos haluan pelata ilmaiseksi, hyväksyn sen. Jos haluan mainoksettoman version, maksan siitä. Minut altistetaan toki silloinkin mutta rauhoittelen itseäni sillä, että näin maksan vähemmän.
Työssäni törmään joka päivä kummalliseen oletukseen, että kaikki, mikä on netissä, on ilmaista. Näin olettavat korkeasti koulutetut, fiksut ihmiset. Mutta he ovatkin niitä sunnuntaina kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole lounaistaan tottuneet itse maksamaan. Silti. Ihmettelen. Selitettyäni systeemejä nyt muutaman vuoden, alan taipua ärsyyntymään ihmisten ahneudesta ja loputtomasta oman navan tuijottelusta.
Kilpajuoksuni mainosten kantajan kanssa jatkuu. Liimasin eilen ulko-oveeni maltillisen kokoisen kohteliaahkon Ei kiitos mainoksia -lapun.
Asiakas ostaa liikkeestä C isohkon laitteen K, joka osoittautuu vialliseksi, täysin toimimattomaksi. Hän pakkaa parin päivän ikäisen, täysin käyttämättömän [tosin viallisen, joten eihän sitä voikaan käyttää] laitteen laatikkoon ja raahaa sen takaisin kauppaan, joka on matkojen päässä. Asiakasta v*tuttaa. Asiakas mielestään oikeutetusti odottaa saavansa joko rahat takaisin tai ehjän laitteen saman tien tilalle. Asiakas ehkä jopa odottaa saavansa jotain hyvitystä kaupan päälle. Onhan hän se osapuoli, joka on kokenut vääryyttä ilman omaa syytään, maksanut puhelinkuluja, bensoja ja menettettyjä työaikoja selvittäessään laitteen kohtaloa.
No ei.
Asiakkaan viallinen laite lähetetään huoltoon epämääräiseksi ajaksi. Hän ei saa siis uutta laitetta tilalle siitä isosta pinosta, joka liikkeessä odottaa uusia hyväuskoisia tai parhaassa tapauksessa onnekkaita ostajia. Hän ei myöskään saa purkaa kauppaa tai vaihtaa laitetta johonkin muuhun. Ei. Vaan hän saa sitten joskus ensi vuonna takaisin sen viallisen, korjatun laitteen, josta hän siis on maksanut saman hinnan kuin onnekkaammat, jotka onnistuivat saamaan arvonnassa ehjän laitteen. Asiakas maksaa siis täyden hinnan laitteesta, joka ei ole koskaan ollutkaan ehjä. Parhaassa tapauksessa laite on korjattu. Mutta ei siis uuden veroinen ikinä. Lisäksi asiakas maksaa ne puhelinkulut ja bensat ja raahaa sitä liian suurta laatikkoa yhteensä neljään kertaan. Asiakasta v*tuttaa niin, ettei veri kierrä.
Älkää ostako yli satasen maksavia Krupsin laitteita.
Vajaan vuoden ikäisistä silmälaseistani siis meni sanka rikki. Ei niin, etteivät päässä pysyisi mutta niin, että seikka häiritsi esteettistä silmääni tavattomasti. Erittäin palvelualttiisti vakiomyymäläni ystävällinen päällikkö soitteli Suomen muut myymälät läpi. Valitettavasti vaan toisia samanlaisia kehyksiä ei löytynyt mutta kuin ihmeen kaupalla eräästä liikkeestä löytyi nimenomaan vain ja ainoastaan juurikin se vasen aisa, joka tarvittiinkin. Muutaman päivän päästä aisa oli asennettavissa ja minä onnessani. Hetken. Sillä heti kun sain lasit käteeni, huomasin, että uusi aisa on aivan eri värinen ja lisäksi raidallinen kun sen piti olla umpimusta. Optikkoharjoittelija siihen, että hän kyllä huomasi, että ne ovat erilaiset mutta ajatteli, että minä olen nimenomaan sellaisen halunnut. Minkä taivaan tähden olisin niin tehnyt!?
Hän sitten siihen, että eihän se nyt itselle näy, kun lasit on päässä, että aisat on erilaiset. Ja että eihän kukaan toinen näe sankoja yhtä aikaa eikä siis huomaa, että ne on erilaiset. No just. Mitähän sanoisi opiskelija, kun vastaisin, että meillä ei ole kysymääsi tenttikirjaa mutta kävisikö tämä punainen. Tämä on melkein saman värinen kuin kysymäsi. Tai ehkä luet mieluummin tämän vihreän, kun tämä näyttäisi yhtä paksulta. Ja tässä olisi kuviakin. Mitä? Eikö kelpaa? Kyllä sitä nyt ollaan tarkkoja.
Toissa yönä pikkutunneilla tähtäilin pylly pystyssä kamerallani yömaisemaa tukien kameraa tuon samaisen sillan kaiteeseen. Erityinen oli samassa puuhassa pylvään toisella puolella. Yhtäkkiä lävähti määrätietoinen kämmen tiukasti ahteriini ja käheä miesääni kuiskasi korvaani, että sulla on hyvä per*e. Silmänräpäyksen ajan luulin, että jaaha nyt on se puoli vuotta kulunut ja Erityinen hempeilee. Vaan ei. Ihan vieras mies siinä parhaillaan yritti kontaktia. Hämmentyneenä yritin huhuilla pylvään takaa Erityistä apuun. Vaan eipä näkynyt miestä missään, juuri silloin, kun hätä oli suurin. Ja muutenkin. Eihän se uskoisi taaskaan kertomustani, kun ei ole näkemässä. Sain kuitenkin omin eväin takiaisen karistettua ja löysin ritarini sillan toiselta puolen rauhassa kuvailemassa. Tohkeissani sitten selitin, mitä juuri tapahtui. Kirosiko ja lohduttiko? Oliko lähdössä perään? No eipä. Sanoi, että voi hitto, kun ei nähnyt. Olisi pyytänyt pitämään kättä siinä vielä hetken, että saisi hyvän kuvan.
Minä en pidä shoppailemisesta. Josta syystä pyrin ostamaan sen vähän, minkä ostan, kunnollista ja laadukasta ja siksi väkisinkin kallista. Tosin en pyri kalliiseen mutta se nyt vaan on. Näin olen kuvitellut minimoivani shoppailemiseen kuluvan ajan ja saavani pitkäkestoisia elämää kestäviä asioita päälleni ja kotiin.
Ainahan sitä kuvitella voi.
Toissa talvena ostetusta Luhdan talvikelejä hylkivästä toppatakista putoili vetoketjujen vetopalat yksitellen muutaman kuukauden sisällä niin että nyt on vain nysät jäljellä. Viime talvena ostetusta kalliista italialaisesta untuvatakista putoilee vetoketjun hammastuksia yksitellen. Nyt siitä ei saa toista taskua kiinni eikä huppua voi enää kiinnittää ollenkaan. Tänä vuonna ostetut vettäpitävät Gaborit eivät pidä vettä. Vajaa vuosi sitten ostetuista aivan liian kalliista Coganin silmälasikehyksistä lohkesi pala.
Ainahan sitä valittaakin voi.
Luhta olisi kyllä korjannut vetoketjut mutta olisi pitänyt lähettää takki korjattavaksi. Ja hyväähän siis ostan siksi, että säästyisin kaikelta ylimääräiseltä hösläykseltä. Italiassa tuskin silmää räpäytettäisiin ja Gaboreista en todellakaan jaksa lähteä kättä vääntämään. Se mitään auta kuitenkaan. Silmälaseista ryhdyin vääntämääm. Apua kyllä yritettiin antaa mutta samanlaisia kehyksiä nyt ei vaan ole enää koko maassa.
Miten tämä voi olla näin vaikeata.
Miten voi olla mahdollista, että liikkeissä on miljoonia kehyksiä mutta ei kaksia samanlaisia. Ja miten maailmassa on mahdollista, että vaikka niitä kehyksiä on miljoonia, niin ne ovat järjestään marttamallistoa. Ja miten kapernaakkelissa ne voi maksaa niin paljon Tähän yhteyteen en sitten ota vastaan neuvoja nettisilmälaseista. Ensinnäkin ne jos mitkä ovat marttamallistoja vuosikymmenten takaa. Mutta ennen kaikkea: minun lepakkonäölläni ja tuhannen taittovirheillä siunatut silmäni eivät todellakaan tunne sellaista käsitettä kuin varastovoimakkuus. Koska en halua pitää kolapullon paksuisia linssejä, ne on otettava ohennettuina ja karkaistuina. Koska haluan nähdä myös pimeällä ajaessa, ne on oltava heijastamattomat ja koska haluan nähdä noin yleensäkin, ne kaikki tuhannen taittovirheet on korjattava. Ja hintahan on näinollen 390 per linssi. Siinä ei paljon kehysalennukset enää auta. Etenkään, kun ne alennetut kehykset ovat järjestään marttamalliston jäännöseriä kahden vuosikymmenen takaa.
Eniten kuitenkin ihmetyttää, että miksi ihmisten päissä ja päällä näkee aina niin hyvän näköisiä laseja ja vaatteita ja kenkiä mutta kaupoissa on vain mummumarttamallistoa ja halvan näköisiä ja oloisia keinokuituisia kertakäyttötrendipelleriepuja.
Ahdistaa. Sanoisi naapuri.
Naapurissa, Jäärästerpolku ykkösessä, on pysäköity menopelit kävelytien varteen kielletylle alueelle kymmenisen vuotta. Jäärästerlandian pysäköinnin valvojat ovat siitä mukavat rahat keränneet vuosien varrella ja leikki on jatkunut hyvässä sovussa. Talon päädyssä on saman ajan ollut Jääresterpolun ikioma lentopallokenttä, jonka sellaiseksi tunnistaa rapistuneista tolpista kahta puolen nurmikoitunutta aukiota. Kerran on yhtenä juhannuksena kentällä Jääresterpolun teekkarit pallogrillanneet sinistä lenkkiä mutta muuten kentän käyttö on ollut lähinnä koirankusetustolppatyyppistä toimintaa. Nyt Jäärästerpolkulaiset ovat keksineet vihdoin pysäköidä autonsa tälle mitään tekemättömälle kentälle pois kävelytien varresta. Onko pysäköinnin valvoja nyt siis tyytyväinen? Ei ole. Se jatkaa jääräpäisesti autojen laputtamista.
Jäärästerlandiassa piiskasi tuuli eilen illalla vaakasuoraan jäisiä pikkutikareita silmiin ja tiet olivat kymmenen sentin loskakerroksen peittämiä. Mutta se ei estänyt kunnon kansalaisjääriä juosta louskuttamasta jalat polviin asti kurassa silmiä siristellen vasten pimeyttä ja tuiskua. Koko yön jatkunut lumisade oli aamulla peittänyt Jäärästerlandian kadut, kadun varret, bussipysäkit ja kusitolppaparkkipaikan autot reilulla lumipeitteellä. Mutta sepä ei tietenkään estänyt kansalaisjääriä puskemasta valottomilla polkupyörillä auraamattomia pyöräteitä myöden töihinsä. Jotkut laiskimmat seisoivat polviin ulottuvassa lumihangessa bussipysäkeillä. Kiireisimmät jäärät ottivat hangesta nelipyöräisen kulkupelin mutta eivät tietenkään kansalaisuskollisina harjanneet lumikerrosta pois. Lähteehän ne pyyhhkijöilläkin. Eikäpä siellä mitään näkemistä ollutkaan, kun autotietkin oli auraamatta ja lunta satoi sokeanaan lisää. Mikä ei tietenkään estänyt kansalaisjääriä ohittelemasta toisiaan kaistojen väliset pöykyt pöllyten.
Jäärästerlandian puhtaanapitolaitoskin oli jo kahdeksan maissa auraamassa. Siellä ne puskivat kävelytietä puhtaaksi lumesta. Sitä samaista tietä, jota kukaan ei ole koskaan kenenkään nähnyt käyttävän edes kesällä. Muita teitä auroivat sen verran, että pahimpaan ruuhka-aikaan puskivat noilta käyttämättömiltä kävelyteiltä syntyneet lumivuoret vilkkaimpien risteyksien poikki toiselle puolen katua olevalle bussipysäkille. Ja tietenkin siirtelivät traktoreitaan ruuhkan keskellä kiirehtäen auraamaan muita käyttämättömiä kävelyteitä. Ja ihan oikein. Kyllä ne autoteiltä lumet liiskaantuu muutenkin mataliksi.
Talvi ei siis taaskaan yllättänyt Jäärästerlandian kansalaisjääriä. Aina valppaina he pääsivät kaikki töihinsä lähes ajoissa haukkumaan yhteistuumin kaikki etniset linja-autokuskit, jotka jääräpäisesti tervehtivät hyväthuomenet iloisesti hymyillen vaikka kukaan ei koskaan heille vastaa. Ihme etnisiä jääriä. Eivät opi ihmisten tavoille.
Haasteet ovat vähän kuin hammaslääkärin kutsukirjeet: ilman niitä ei tule lähdettyä vaikka kuinka tietää, että välttämätöntähän se on ja jälkeen päin on hyvä mieli. Onneksi siis Virkasisko ja naapuri lähestyivät tahoiltansa haastehanskat kourassa. Niinpä kävin kilauttamassa osuuteni joulupataan. Kiitos teille siis hyvästä mielestä.
Ja eikun hyvä kiertoon. Etappisika, Murphy, Pastanjauhaajat ja kaikki Valokuvatorstaajat, tuntekaatte itsenne velvoitetuiksi kantamaan roponne pataan. Ja potiksihan valitaan siis se "Bloggaajat".