Ei tiedä ihminen pienenä, miten pitkiä jälkiä olemattomat asiat jättävät
Sillä hetkellä, kun astuin ensimmäisen kerran pikkukaupungin pikkulastenkirjaston ovesta ja kohtasin kirjastontädin rohkaisevan hymyn, tiesin, että tämä on minun paikkani. Tykästyin kirjaston tuoksuun, joka oli sekoitus käytettyjä kirjona, Aallon jakkaroita, kirjastontädin villatakkia, hiljaisuutta ja iltapäiväauringon haalistamia verhoja. Muutamassa vuodessa kuitenkin lastenosaston matalat hyllyt tuntuivat liian tutuilta ja läpikolutuilta. Mieli hamusi aikuisten puolelle.
Voi miten sinne haikasinkaan. Siellä oli isommat Aallon jakkarat, korkeammat hyllyt ja kirjastontäti, joka ei niin paljon hymyillyt. Ja tuoksu, jossa oli nahkaselkäistä kirjaa, sanomalehteä, ulkomaista kiiltäväpintaista sisustuslehteä ja kortistolaatikon puuta. Tiesin, koska olin käynyt nuuhkimassa. Mutta pikkukaupungin pikkukirjaston pikkuiset säännöt kielsivät pikkutytöiltä aikuisten osaston. Mutta minun niin oli pakko saada päästä rautakaiteisen piippuhyllyn tietokirjaosaston hyllyjen väliin. Saada tarkistaa kirjan takakannen taskussa olevasta kortista, kuka sitä kirjaa oli lukenut. Saada kirjoittaa oma nimeni siihen korttiin. Harjoittelin aikuisempaa nimikirjoitustakin ihan sitä varten. Piti odottaa vielä kaksi vuotta. Jotka kaksi vuotta isoveli kantoi minulle aikuisten osaston kertomakirjaliisuutta A:sta alkaen puoli metriä kerrallaan.
En ole päässyt siitä yli. Vieläkin herkistyn käytetyn kirjan tuoksusta, vanhahtavasta kirjasimesta ja kellertävistä pehmeiksi käännellyistä sivuista. Ne ovat henkeitä kuin kauniisti asuttu koti, jossa lukulampun valokiila osuu tummanpunaisen samettituolin käsinojalle jätetyn aukinaisen kirjan kansiin. Kirjan, joka pysyy auki ilman että sitä on pakotettu pitämään auki. Himoitsen nahkaselkäisen vanhan kirjan pehmeäksi kuluneen selän tuoksua ja tuntua. Ei koskaan samoin voi rakastaa kääntämätöntä kirjaa.
Jälkipuheet
Tunnistin itseni tuosta jutusta hyvin. Luin aikanaan kymmenen kirjan viikkovauhtia ja sitä tietä myös yhden pienen sivukirjaston lastenosaston loppuun. Jostain syystä (ehkä kirjastotäti ei siellä miellä päin silloin ollut niin kovin tarkka) lainasin erään kirjan aikuisten puolelta kotiin. Äitini oli sitten kirjastontätiäkin tarkempi. Nähtyään kirjan totesi, että olen liian nuori lukemaan aikuisten rakkausromaaneja ja niin jouduin viemään kirjan takaisin. Olin silloin ehkä 10v.
Nykyinen kirjasto täällä Nummelassa on moderni ja kalsea ja meluisa, sen myötä jotakin oleellista on kirjastokäynneistäni jäänyt uupumaan. Siksi ei tule nykyään hirveästi tuossa suunnittelijan "kukkasessa" käytyä.
Minä kans! Pikkukirjastossamme oli lastenkirjat samalla pitkällä hyllyllä, nuortenkirjat sen hyllyn kääntöpuolella ja aikuisten kirjat sitten omilla hyllyillään. Ei siellä kai lainaamisessa mitään ikärajaa ollut, mutta en minä sitä tiennyt. Lastenkirjat luettuani olisin halunnut lainata nuortenkirjoja, mutta en uskaltanut mennä sinne hyllyn toiselle puolelle. Tarpeeksi kauan rohkeutta kerättyäni käväisin pikapikaa siellä nuortenhyllyn puolella ja sieppasin pari ensimmäisenä käteen tarttunutta kirjaa, kun kirjaston täti ei nähnyt. Nuo kirjat olivat a-hyllyn alkupäästä. Se oli se osa nuortenkirjahyllyä, joka oli kauimpana lainaustiskiltä, jossa kirjastontädit istuivat.
Tästä syystä tunnen hyvin aakkosten alkupään kirjat, niin kuin Viisikot ja Seikkailut ja Kolme etsivää.
Uudet lasikantiset kirjastot ovat komeita mutta kalseita. Onneksi joissakin kirjastoissa on kalustettu vanhanaikaisia lukunurkkauksia nojatuoleineen ja lukulamppuineen.
Minäkin luin äidiltä ja isältä salaa taskulampun valossa peiton alla. Ihmettelivät, miksi halusin mennä niin aikaisin nukkumaan. Siitäköhän johtuu, että vieläkin suurinta juhlaa on lukea sängyssä pienen intiimin valon kiilassa. Ah äidit ja kirjastontädit! Kuinka paljon olettekaan vaikuttaneet.
Aakkosten alkupää tuli minullekin tutuksi. Tuskin koskaan olisin Aapelia niin tarkkaan muuten lukenut. En päässyt projektissani loppuun, kun pääsin itsekin aikuisten osastolle ja pääsin rakkausromaanien hapatuksen makuun. Muistan vieläkin, missä kohtaa mikäkin kirjain oli ja miten korkeat ne hyllyt oli ja miten se kirjastontäti katsoi tutkivasti ja miten hienoa oli hakea aina uusi vuosileima.
Vaan jos sähkömuotoisiin e-kirjoihin saadaan vanhan sanomalehden, nahkaselkäisten kirjojen ja märän villatakin hajua (siitä läppärin sivulta jostain nousee pienestä reiästä, säiliö täytettävä parin hyllymetrin lukemisvälein), sillä kaapataan markkinat, ainakin se osa jonka harteilla koko lukemis- ja muukin kulttuuri tälläkin hetkellä on. Siis pissisiän ohittaneet naiset.
Ken mahtaa ehtiä ensin? Teknisesti ei lie kovin vaikeaa.
Oi, vuosileimat... Kiitos kun muistutit. :)
Samanlainen ahdistukseen vivahtava kunnioitus, jonka lapsessa herätti aikuisten osaston hyllyrivi, iskee minuun vielä nykyäänkin liian suurissa kirjastoissa. Niin paljon kirjoja, ja niin vähän aikaa niitten lukemiseen!
Isosta kirjastosta tarttuu yleensä mukaan vain tietokirjallisuutta siitä hyllystä, jonka kohdalla väsähdän haltioituneesta vaeltelustani. Hyvät romaanit odottelevat noutajaansa pienemmissä yksiköissä, kaupungin laitamilla.
Rakas Mea,
meillä täällä kylmässä nettimaailmassa ei ole kuin toisemme.
Ja vaikka Sanassa sanotaankin että kolkuttavalle avataan, edeltää se useissa blogeissakin nykyään sitä, että oven tirkistysaukosta ensin vilkaistaan, maksaako vaivan kaikille kolkuttajille avata.
Tästä pääsenkin asiaan: aina silloin tällöin nettikulkija saa kimmokkeen kirjoittaa kommentin milloin mihinkin blogiin. Näin kävi minulle eilen täällä Sinun blogissasi. Annoin mielijohteelleni myöten ja kirjoitin kommentin, ja myös lähetin sen. Sitä ei ole näkynyt sen koommin.
Vaikkakaan en edes kuvittele, että omat kommenttini voisivat yltää sille tasolle, jota muiden henkilöiden kirjoittamat, tarkkaan tutkimasi ja blogissasi julkisuuteen hyväksymäsi kommentit edustavat, vaatimattomaan mieleen nousee myös sellainen toivomus, että täällä julkaisuun asti yltävältä kommentille asetetut minimivaatimukset olisivat laajemminkin nähtävillä.
Näin meiltä hölmömmiltäkin säästyisi ala-arvoisen sepustuksen kirjoittamiseen turhaan käytetty aika. Ja myöskään blogin pitäjä ei joutuisi kasvokkain milloin minkäkinlaisen tekstin kanssa.
Yst. terv.
Etappisika
Iih, leimat, kortit, se huriseva "valo-naks-laite" (sillä nimellä se meillä kulki) kirjaston tiskillä. Joskus asiat vain olivat hienosti. Eivät ehkä tehokkaampia, mutta hienoja.
Jännä tämä ikäpolitiikka. Minun lapsuuteni kirjastoista en muista tällaisia, ehkä se oli paikkakuntakohtaista. Tosin voi olla, että koska kävin paljon äidin kanssa kirjastossa, niin äidin mukanaolo vaikutti asioihin - vaikka lainaamani aikuisten puolen kirjat omalle kortilleni toki kirjattiinkin.
Kirjastossa käyntiin liittyy lapsuudesta niin paljon muutakin hienoa. Se että käytiin tosiaan aina äidin kanssa. Joka viikko. Matkan varrella rituaaleihin kuului, että ostettiin yhdet Da Capo -suklaat kioskilta, joita imeskeltiin hartaudella niin että kestivät kirjastolle asti. Eikä koskaan saanut olla kiire.
Se oli niin jännä hetki, kun tammikuun ensimmäisenä arkena kävi hakemassa vuosileiman. Harmi, että se kortti on kadonnut.
Ihania muistoja teillä. Miksiköhän juuri kirjastoon liittyy niin tarkkoja muistikuvia. Tuo Da Capo on ihana. Taidat Kriisi edelleenkin syödä Da capon lohtuherkkuna.
Jokin aika sitten osuin ihan vahingossa vieraan kaupungin pieneen koulussa olevaan sivukirjastoon, jossa harmaatukkainen kirjastontäti villatakki päällä rauhallisena istui tiskin takana. Samanlaiset Aallon jakkarat ja matalat koivuhyllyt ja se tuoksu. Ainoa, mikä muistutti uudesta ajasta, oli täysin muuhun ympäristöön sopimattomat tietokoneet.
Hyvä Mea,
anteeksi että tällä asialla Sinua vielä vaivaan, mutta aivan oikeasti haluaisin tietää, mikä vika eilisessä postauksessani oli kun se ei julkaistavaksi kelvannut.
Tällainen asia on hyvä saada selväksi. Tiedän siten vastaisuudessa.
E-mailosoitteeni:
tappisika@yahoo.com
Yst. terv.
Etappisika
Rakas hyvä Etappisika. En todellakaan ole karsinut sinun kommenttiasi. Movable nyt vaan jostain syystä heittää jotkut kommentit spämmifiltteriin ja vaikka yritän useita kertoja päivässä niitä sieltä käydä vapauttamassa, joskus käy niin, että ne jäävät sinne joko huomaamatta tai niin kuin nyt. Eli sen tähden, että nettini oli poikki koko illan ja vasta nyt pääsin kurkistamaan spämmilooraan.
Korjaan aina kun kerkiän näitä IP-osoitteita valkoisiksi pois mustalta listalta, jonne ne jostain syystä joutuvat. Siellä listalla oli myös oman työpaikkani ja kotini IP:t, joten logiikkaa emme ole kaikin ajoin oivaltaneet.
Anteeksi, ei todellakaan ole tarkoituksellista.
Ihana ajatus on tuo esittämäsi villatakin haju läppäriltä. Olet keksinyt markkinaraon. Lupaan ostaa heti sitä Aallon jakkaran tuoksua.
Monet kiitokset, Mea.
Oli lohdullista lukea, että se tämä Movable olikin kaiken takana. Uskoni ihmisyyteen palailee pätkittäin.
Ja Movable siellä, sinä senkin...
Jos olisimme nyt Koulun tuulikaapissa syksyn lehtien seassa värjöttelemässä, tarjoaisin kyllä povitaskustani huikan lämmintä yhden tähden jallua.
Povitaskujallut tuulikaapissa ovat kyllä ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua. Koulussa on ihan hyvää glögiäkin.
Jos jotain voin tehdä ihmisyysuskon puolesta, niin sen teen. Olkaamme siis kiitollisia Movablelle