« elokuu 2007 | Pääsivu | lokakuu 2007 »

syyskuu 28, 2007

Niistä haaveista

Kauan, kauan sitten, silloin, kun tulevaisuus oli vielä voisilmäpullaa ja ruutupöytäliinaa ja pelargonioita pergolan ikkunalla suvituulen hulmutellessa valkoisia pitsiverhoja terveellistä kaurapuuroaamiasta syövien kilttien pikkupilttien pellavatukkaisten hymyilevien kasvojen yllä. Silloin kun sitä polvisukat makkaralla nyppi päivänkakkarasta terälehtiä mummolan lehmipolun vehreillä liepeillä ja haaveili prinssiuljaasta sadunonneihmemaan. Silloin sitä ajatteli, että ihannepuoliso olisi varmasti pappi, kun se ei ainakaan löisi eikä ryyppäisi eikä kävisi vieraissa [vaikka sitähän nyt ei silloin tietenkään ymmärtänyt ajatella mutta olisi voinut]. Tai poliisi, koska sekään ei löisi eikä ryyppäisi ja olisi lisäksi turvallinen ja komea. Poliisin vieraissakäymisestä ei ollut tarkempaa tietoa mutta oletan, että ei sekään olisi käynyt. Jos siis siitä puolesta olisi osannut haaveilla. Ja mistä näistä tietää kestääkään. Yleensäkään.

Nyt vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että ihannepuoliso olisi hieroja [mielellään se osaisi tehdä myös vähän sähkötöitä ja laittaisi keittiön kattoon sokeripalan ja jotain pientä säätöä sinne tänne]. Kyllä hyvä niskahieronta kuulkaa siskotrakkaat voittaa mennen tullen papin ja poliisin sekä melkein minkä tahansa, mitä makuullaan voi tehdä. Miettikääpä sitä tänäkin viikonloppuna, kun olette siellä maailmalla metästämässä.

syyskuu 27, 2007

On olemassa kursiivinen melankolia

melankolia.jpg

Ei se jätä. Se yllättää sinut ja valtaa hetkeksi. Tullakseen taas. Jatkuva ikävä, päättymätön kaipuu, toistuva surumielisyys [*]

Valokuvatorstai / On olemassa kursiivinen melankolia

* Pieni sivistyssanakirja

syyskuu 26, 2007

Täti täällä vähän taas tärisee

Alkanut vähitellen nyppiä melko merkittävästi tämä toimittajien ja hoitureiden toistensa lääppiminen ja puolitotuuksilla ratsastaminen. Mitä hoiturit ovat tehneet ansaitakseen lehdistön kaiken paapomisen ja asioiden puolivillaisen esittämisen tietyssä valossa? Ja miksi alunalkaenkaan joku toimittaja on katsonut asiakseen nakittaa jonkun untuvikon antamaan muka-lausunnon jostain kuvitteellisesta viissatasesta. Ja miten taivaantähden tästä yhdestä puolivillaisesta vaalilausahduksesta on muka tullut joku kiveen hakattu The Lupaus?. Kysyn vaan.

Tämän asian tiimoilta toimittamisessa ottaa päähän paitsi yksisilmäinen ja suorastaan valheellisen pimittävä uutisointi, myös uskomaton sinisilmäisyys kaikkeen, mitä asiasta missäkin sanotaan. Miksei kukaan esimerkiksi oikeasti laske, paljonko se valtion lupaama euromäärä oikeasti on per nuppi. Tiedossa lie summan lisäksi hoitureiden määrä ja ne oikeat palkat. Minun vaatimaton laskutaitoni ei saa siitä kolmeakymppiä vaikka mikä olisi. Meinaan vaan, että miten kummassa muut päähän potkitut kunnan matalapalkkaiset saavat samoilla korotuksilla enemmän ja ovat ihan tyytyväisiä.

Kuinka moni tavallinen paavo tallaaja muuten toimittajien ansiokkaan toimittamisen vuoksi on ollenkaan tietoinen, että matalapalkkaisia tärkeän työn tekijöitä on muitakin kuin hoitsut ja osa vielä paljon isommalla koulutuksella. Ja kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että heitä on myös valtiolla pitkän ja kapean voileipäpöydän ääressä. Ketään ei kiinnosta nämä muut raukat raatajat. Ketään ei tunnu kopaisevan, että jokaista meistä tarvitaan tämän yhteiskuntahässäkän pyörittämiseksi. Ei meitä täällä montaa turhaa askartelijaa ole. Ei olisi edes olemassa sairaanhoitajia, jos ei olisi erittäin matalasti palkattuja kirjastontätejä heille järjestämässä tarvitsemaansa tietoa. Ei olisi sairaanhoitaja työssään, jos ei olisi lapsellaan matalapalkkaista päiväkotitätiä. Ei pääsisi sisarhento töihin, ellei häntä kuljeta sinne törkeän matalapalkkainen bussikuski. Ei rientäisi hoituri valkoinen turvallisesti potilaiden luokse, ellei hoitaisi hommiaan tunnollinen ja törkeän matalapalkkainen palomies ja turvaisi tietään järjettömän matalapalkkainen poliisi. Miten maailmassa nämä hoitajat nyt ovat tärkeämpiä?

Joku aika sitten eräs hoituri yleisönosastolla kuulutti erinomaisuuttaan, kun hänen vastuullaan oli sairaalassa *ihmisten henkiä*. Ensinnäkin. Läheltä seuranneena tiedän, että vastuu on niillä lääkäreillä siellä. Ja toisekseen; jokaisella bussikuskilla on enemmän henkiä vastuullaan jokajumalan bussilastisssaan kuin hoitureilla koskaan. Jos siis heillä se vastuu olisi.

Solidaarisuus ei ilmeisesti myöskään enää kuulu eräiden tahojen sanastoon.

syyskuu 20, 2007

Kumpi on kovempi?

patsas.jpg

Valokuvatorstai / Kivi

Ydinprosessiot

Nykyisin iso osa työajasta menee kaikenmaailman työn kuvaukseen. Pitää tehdä osaamiskarttoja, itsearvioida korpporaatiota sekä itseään, asettaa itsensä osaamisympyrälle, tehdä työnkuvauksia, prosessikuvauksia, määritellä ydintyöt ja metaosaamisalueet. Jokajumalan liikahduksesta pitää vielä perustaa työryhmä ja sovitella ydinosaajien ja prosessoijien aikataulut. Ei ihme, että ei sitten ehditäkään tehdä niitä osaamishallittuja ja ydinkuvattuja prosesseja.

Ennen tehtiin töitä. Nyt kaiket päivät kuvaillaan ja määritellään, miten, mitä ja kuinka laadukkaasti tehdään prosesseja, joita ei ehditä tehdä, koska pitää mennä kokoukseen kartoittamaan osaaminen ja vuokaavaamaan ydinprosessit.

syyskuu 19, 2007

Uusi lelu

Ostin askelmittarin. Taas. Se ensimmäinen putosi sittemmin jonnekin matkalle mutta eipä sen hankintahintakaan kummoinen ollut. Taino. Miten sen nyt laskee. Aika monta hauskaa sillä reissulla tuli nautittua. Sitten ostin Uulssonilta toisen, ihan karvalakkiversion, mutta se lakkasi laskemasta jo parissa viikossa. Mutta nyt. Nyt on sellainen peli, että piti ihan manuaalin puoleen kääntyä. Mitä pienempi peli, sitä monipuolisempi manuaali.

Johdannon, Mittarin käytön (kohdat 1.1 -1.2), Yleiskuvan (A-G), Valmisteluiden (3.1. - 3.4) ja Asetuksien (4.1/H-L - 4.5) jälkeen alkaa Varsinainen käyttö:

1. Kiinnitä laite vartaloosi. Katso kohta 3.4. "Askelmittaroin kiinnittäminen".
2. Ala kävellä.

Ja minähän aloin. Nyt tiedän, että esimerkiksi äsken askeltamani lenkki kesti 57 minuuttia, kaloreita kului 186, kilometrejä taivaltui .... mitäHÄH! vain 5 ... [täytyy näemmä vielä viritellä askelpituutta] ja tämä kaikki 8373 tavallista askelta sekä 7037 aerobista askelta ottamalla. Mutta mikä tärkeintä: poltettuja rasvoja putosi lenkkipolun varteen 12,6 grammaa. Mikä tuokin luku selvisi manuaalia tarkemmin lukiessa.

Mitä pienempi peli, sitä monipuolisempi manuaali. Hermannin manuaalia en ole vielä avannutkaan. Mutta Hermanni onkin iso ja siinä on maailman paras käyttöliittymä.

Montaa mieltä

Pidemmän aikaa jo olen ollut huomaavinani semmoista seikkaa, että kun naisesta on tehty haastattelu tai juttu, niin nainen on paukauttanut, täräyttänyt, laukonut, huokaissut tai pamauttanut. Kun miestä on haastateltu, hän on kertonut, selittänyt, todennut ja vahvistanut. Ollenkaan omaamatta naismiesnäkökulmaa asiaan luon merkitseviä katseita naistoimittajiin ja akkainlehtiin päin.

Sama jatkuu myös pehmeiden, naisvaltaisiksi miellettyjen asiantuntija-alojen puolella. Kun television asiaohjelmaan [miten minä näissä aina näen sieluni silmin punaiseen jakkupukuun pukeutuneen empaattisesti hymyilevän naistoimittajan] on kutsuttu päivystävä psykologi, olkoon hän sitten mies eli nainen, niin hänen lausumansa viritetään emotionaalisesti, jopa terapioinniksi. Jos psykologi on vaikka todennut tyttöjen menestyvän koulussa poikia paremmin, niin haastatellun todetaan olleen huolissaan poikien tulevaisuudesta. Psykologin kertoma todetaan lisäksi usein kannanotoksi, ei niinkään tutkimustulokseksi. Kovempien tieteiden puolella asiat ovat. Kunnes toisin todistetaan.

Huvittavaa muuten on, miten uskollisesti pidetään kiinni joistain yleisistä uskomuksisa silloin, kun halutaan tai kun on olosuhteiden tai yleisen hyvän nimissä parempi vaan uskoa. Esimerkiksi päivähoidon vaikutusta lapsen kehitykseen on tutkittu erinomaisen paljon. Yksi merkittävimmistä havainnoista on, että mitä varhemmin lapsi menee päivähoitoon ja mitä enemmän aikaa hän on pienenä viettänyt aikaansa lapsiryhmissä kodin ulkopuolella, sitä herkemmin hän turvautuu aggressiiviseen käyttäytymiseen ristiriitatilanteissa. Yleinen usko edelleen kuitenkin on, että lapsi opii päiväkodissa sosiaalisia taitoja.

Jos minä olisin minkään alan asiantuntija, en ikinä menisi television asiaohjelmiin olemaan mitään mieltä mistään, sillä minun jälkeeni haastateltaisiin urheilijaa, valokuvamallia ja miss maitolaituria, jotka kertoisivat vuorollaan, mitä mieltä he ovat kyseisestä asiasta ja miten asiat oikeasti ovat. Onneksi en ole. Asiantuntija. Tosin olen montaa mieltä useistakin asioista ja joskus jopa niitä paukauttelen, täräyttelen ja jopa ehkä vähän huokailenkin.

syyskuu 18, 2007

Tänään en

Olen käynyt kuukauden lenkillä joka päivä. Joka päivä seitsemästä kymmeneen kilometriin. Joka. Päivä. Ja mitä sanoo tähän vaaka? Kiittääkö? Palkitseeko sinnikkään liikkujan näyttämällä aamu aamulta pienempiä lukemia? Juuei. Samat kilot ilahduttavat läsnäolollaan aamusta toiseen.

Kun päivä alkaa heräämisellä neljältä, ei voi päivän päälle paljon toiveita asettaa. Kun unta on tankattuna vain pari katkonaista tuntia, iskee paniikki. Kun pään sisällä piilevät ajatukset muuttuvat huoliksi ja ahdistukseksi, ei viideltä ylös nouseminen ole huonoimmasta päästä ratkaisuja.

Tällaisina päiviä en kestä noita ärsyttäviä esikatseluikkunoita, jotka pursahtelevat blogeissa. Poistakaa. Ei. Jaksa.

En kestä askin reunaan myttääntyneitä ohuen ohuita leikkeleitä.

En kestä kiukuttelevia asiakkaita.

Tänään. En. Vaan. Kestä.

Eikä ole edes keskiviikko.

Nyt tarvitaan komian pojan lohdutusta.

syyskuu 14, 2007

Tien päällä

Tiedättekö, mikä minua nyppii liikenteessä. Tai siis aika-ajoin monikin asia. Mutta päivittäisen näppylän nostatan muutamien kanssa-autoilijoiden oudosta tavasta hiljentää ajonsa mateluksi aina lähestyttäessä punaisia valoja. Ja tarkoitan siis t-o-d-e-l-l-a hyvissä ajoin. Puhumme kilometreistä [ainakin siltä se tuntuu]. Tuskin on edellisistä valoista päästy, kun ennakoiva autoilija alkaa jo jarrutella. Työmatkani varrella on seitsemät liikennevalot ja ilmeisesti lähiössäni asustelee mansesterin hidastusautoilijoiden kerho. Siellä nimittäin tuntuu olevan jonkinlainen kilpailu käynnissä siitä, kuka pystyy punaisiin valoihin lainkaan pysähtymättä suoriutumaan koko matkasta. Oikeasti hei. Tuommoinen rähmyäminen hidastaa muutenkin tukkoista työmatkaliikennettä.

Oman panoksensa näppylöittelemiseen antavat sitten tuolla pidemmän tien päällä nämä mökkimatkalaiset ja lähinaapuriin kahville poikkeilevat lyhytmatkaiset mummut ja papat, jotka köröttelevät satasen alueella kahdeksaakymppiä jo hyyyyvissä ajoin ennen kääntymistä. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos se mökkitie vaikka sattuisikin tulemaan yllättäen puun takaa vastaan kahtakymmentä kilometriä aiemmin kuin menneinä kolmenakymmenenä vuotena. Ei voi tietää.

Kysyy hermoja tuolla tien päällä ajella nykyisin. Jos ajaa sallittuja nopeuksia, niin eikö ryyhkäise mielenosoituksellisesti roikkumaan joku bemari tai volvo puskuriin kiinni. Pahimmoillaan ryöväkkeet vilkuttelevat valoja ja sitten ampaisevat renkaat savuten merkitseviä katseita mulkoillen ohi. ja tietysti ihan siihen konepeltiin kiinni itsensä tilkiten. Ja kyllä. Olen ottanut mahdollisen mittaripoikkeaman huomioon ja ajelen hiukan päälle sallitun. Elä siinä sitten ristillisesti. Joko ajat ylinopeutta ja olet kuin et olisikaan tai sitten ajat ali niiden köröttölijöiden perässä ja olet edelleen kuin et olisikaan tai ajat sallittua ja olet kuin et olisikaan.

Eikö hieno sana ole tuo poikkeama. Enää ei tarvitse olla negatiivinen ja puhua virheistä. Onhan lempeämpää sanoa vaikka mittaripoikkeama kuin mittarivirhe tai hoitopoikkeama eikä hoitovirhe.

Hermannissa on muuten aivan mahtava soitin: se madaltaa ja nostaa ääntään moottorin äänen mukaan. Lisäksi siinä on ämpärisoitin: minulla on nyt koko musiikkikirjastoni poltettuna matkamusiikiksi. Ei tarvitse kahta kertaa samaa kappaletta kuunnella kuin vasta kahden viikon reissun taituttua. Joten minulla on kyllä aikaa vaikka körötellä.

syyskuu 13, 2007

Klassikko

dbtl_2.jpg

Valokuvatorstai / Klassikko

Vuoden turhiot

Nyt on taas se aika, jolloin minullakin on sanottavana sana tai pari. Nimittäin. Suomen Luonto hakee kahdeksannen kerran vuoden turhaketta eli esinettä tai ilmiötä, joka on tarpeeton, haitallinen, outo tai älytön. Tosin ensi alkuun tuntuu lähes mahdottomalta keksiä jotain vielä turhempaa kuin jo palkitut lehtipuhallin (2000), vaipankätkijä (2001), ulkomainen pullovesi (2002), hamppariaterian kylkiäiset (2003), juotava jogurtti (2004), kaupunkimaasturi (2005) ja kahdet puhelinluettelot (2006). Onneksi ihminen on kekseliäs. Onneksi ihminen on myös sinnikäs eikä hevillä luovu joistain täydellisen turhiksi havaitsemistaan ilmiöistä.

Tänä vuonna palkinnon ansaitsisivat valmiiksi kuutioitu lenkkimakkara, pullotettu juusto, valmiiksi suodatinpusseihin pakattu kahvi ja ilmalaivan kokoisella itsetunnolla varustettu ihminen, joka on valittu osaamistaan, työhistoriaansa ja koulutustaan mitenkään liippaamattomaan vaikutusvaltaiseen asemaan ja joka esiintyy asiantuntijoiden joukossa posket lainkaan punoittamatta täysin tajuamattomana omaa kykenemättömyyttään. Itse asiassa tällainen veikkonen täyttää parhaiten kriteerit: se on täydellisen tarpeeton, outo ja älytön. Ennen kaikkea se on haitallinen.

Valmiiksi kuutioitu lenkkimakkarakin on tarpeellisempi. Saavat tampiotkin jotain syödäkseen. Siis nämä aikuisen kokoisiksi kasvaneet uusavuttomat lastentarhalaiset, joista näytetetään joka ilta varoittavia esimerkkejä tunnin pätkissä.

syyskuu 12, 2007

Minä juon nyt kahvia

Taukopaikalla.

syyskuu 10, 2007

Blogi numero 485

Luin neljä ja puoli vuotta sitten keväällä muistaakseni Pirkka-lehdestä, että netissä on päiväkirjoja. Artikkelissa pähkäiltiin myös, miksi niitä nimitettäisiin ja muistaakseni ehdotettiin nimitystä verkkoloki. Niiltä sijoiltani aloin etsiä lokeja ja jäin heti koukkuun. Veeran, Marjutin, Samikin ja Riitan, Khiloun, Benropen ja Myrsky-Jannen nokkelat, tyylikkäät, hauskat, hienostuneet, salaperäiset ja taidokkaat kirjoitukset olivat ensirakkauksiani. Ihastus on muuttunut pysyväksi kiintymykseksi, he kaikki kuuluvat päiviini edelleen.

Tietysti aloin itsekin haaveilla päiväkirjan pitämisestä kevään mittaan. Aloittelin ensin kotisivujeni yhteyteen osiota nimeltä Loki, mutta melko pian huomasin mahdottomaksi kertoilla omalla nimelläni asioistani julkisesti. Ei, se ei ollut minua varten. Mutta ajattelin, että anonyymina, hmmm, voisinkohan.... ja perustin toukokuussa 2003 Naisen logiikkaa -nimisen päiväkirjan tekeleen Qloggeriin. Kirjoitin sinne muistaakseni kuukauden, pari mutta huomasin kirjoittavani pelkkää ruikutusta ja valitusta. Ja vaikka sitä ei kukaan lukenutkaan, niin tuumin, että valitusta on maailma väärällään, se ei tarvitse minun panostani. Eikä ruikutus ollut välttämättä se kuva, jonka halusin antaa edes anonyymista itsestäni.

Urputtaminen ilmeisesti auttoi, sillä vaikka juuri niihin aikoihin elämäni tuntui kyykistyvän joka alueella, aloin voida paremmin. Edelleenkin laitan lukemieni päiväkirjojen ja niiden kautta saamani kirjoittelukipinän ansioksi sen, että puitteeni eivät sitten lopullisesti kaatuneetkaan vaikka taittuilivatkin pahasti. Murtumakohdista alkoi paistaa päivänvaloa synkkyyteeni. Olin tehnyt liikaa töitä, olin ollut liian kiltti ja antanut muiden määräilä elämääni liikaa. Olin ollut alistunut ja onneton. Tajusin niihin aikoihin lopullisen peruuttamattomasti, että tarvitsin itselleni tilaa. Tilan.. Tarvitsin lepohetken ympäristöltäni. Tarvitsin yltiöpäiseen työhön uppoutumiseeni paussin. Tarvitsin onnen tunteita, aikaa, tilaa, itseäni, iloa. Tarvitsin menopaussin.

Syyskuun kymmenentenä vuonna 2003 kello 16.34 kirjoitin ensimmäisen merkintäni Bloggeriin. Samalla viikolla paussi sai Pinserissä järjestysnumeron 485.

Tänään, 4 vuotta ja 10 445 kommenttia myöhemmin tällä 1490:nnellä kirjoituksellani kiitän teitä ystävätoverilukijani. Hyvä on ollut olla omassa tilassani. Teidän kanssanne. Olette antaneet minulle mahdollisuuden olla itseni. Olette innoittaneet minut pitämään paussia näinkin kauan.

syyskuu 6, 2007

Köyhän miehen tila-auto

lapset.jpg

Valokuvatorstai / Lapsi

syyskuu 5, 2007

Yhteisöllisyydestä

Vastaan tulleen Beetlen kuski tervehti kättään heilauttamalla. Ai että se tuntui kivalta, niin meiltä. Eivät marttilaiset koskaan tervehtineet. Korkeintaan liikennevaloissa vierekkäin seisoessa vaihdoimme vaivihkaiset hymyt. Mutta ei mitään meidän jengi -tervehdyksiä. Nyt vaan on lievää ongelmaa, kun en tiedä, voinko tervehtiä kaikenvärisiä Beetlejä vai vaanko saman värisiä.

Minusta on kiva kuulua johonkin meidän jengiin. Johonkin sellaiseen, missä nimellä, asemalla, iällä tai ulkonäöllä ei ole mitään väliä vaan meitä yhdistää joku juttu. Niin kuin tuntureissa ja vaellusreiteillä vastaan tulevat vaeltajat kaikki tervehtivät ja hymyilevät. Kaikki. Siellä tuntee olevansa jotenkin turvassa, hyväksytty, huomattu ja jollain lailla arvostettukin. Eilen iltalenkkiä kiertäessäni mietin, että miksei tuolla lenkkipolulla kukaan tervehdi toistaan. Ja miksi kävelijöiden ilmeet ovat enempi seesteisiä ja hymyisiä ja katse kaiken ottava kun taas juoksijoiden naamat ovat lähes poikkeuksetta tuhannen myttyrällä ja katse sisään kääntynyt.

Ajatelkaa, miten olisi kätevää, jos bloggareilla olisi joku merkki rinnassa, josta toinen bloggari hänet tunnistaisi meiksi ja voisi moikata. Keskusteluun heittäytymisen, saati esittäytymisen vaatimuksia ei olisi. Vain se hetki, jolloin huomaisi merkin, katseet kohtaisivat ja ehtisi hymyillä yhteenkuuluvuutta. Olisi vain se yhteinen asia, yhteisö, me. Siinä, sen hetken. Loppupäivän voisi sitten arvuutella, että kukahan se oli. Hassua muuten mutta en osaa kuvitella tuntemattomille bloggareille kasvoja ollenkaan mutta olen pukenut heidät blogiensa tuottamien mielikuvien mukaisiksi hahmoiksi. Kesät talvet he joutuvatkin kulkemaan samoissa vaatteissa. Sun äitis kulkee valkoisessa punapilkkuisessa kellohameessaan ja Ugus pitkässä hulmuavassa mustassa nahkatakissa kuin Jussi Lampi V2:ssa.

Minkähänlaiseksi minut mielletään? Täällä tai tuolla oikeassa elämässä. Minkälaisen mielikuvan olen luonut missäkin, olenko mennyt itse rooleihin mukaan? Olenko ehkä sittenkin enemmän oikea siellä vai täällä? Kenelle nostan kättäni tervehtiessäni meitä?

syyskuu 2, 2007

Suolla

suo.jpg

Valokuvatorstai / 1.9.2007 klo 11.00



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa