Niistä haaveista
Kauan, kauan sitten, silloin, kun tulevaisuus oli vielä voisilmäpullaa ja ruutupöytäliinaa ja pelargonioita pergolan ikkunalla suvituulen hulmutellessa valkoisia pitsiverhoja terveellistä kaurapuuroaamiasta syövien kilttien pikkupilttien pellavatukkaisten hymyilevien kasvojen yllä. Silloin kun sitä polvisukat makkaralla nyppi päivänkakkarasta terälehtiä mummolan lehmipolun vehreillä liepeillä ja haaveili prinssiuljaasta sadunonneihmemaan. Silloin sitä ajatteli, että ihannepuoliso olisi varmasti pappi, kun se ei ainakaan löisi eikä ryyppäisi eikä kävisi vieraissa [vaikka sitähän nyt ei silloin tietenkään ymmärtänyt ajatella mutta olisi voinut]. Tai poliisi, koska sekään ei löisi eikä ryyppäisi ja olisi lisäksi turvallinen ja komea. Poliisin vieraissakäymisestä ei ollut tarkempaa tietoa mutta oletan, että ei sekään olisi käynyt. Jos siis siitä puolesta olisi osannut haaveilla. Ja mistä näistä tietää kestääkään. Yleensäkään.
Nyt vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että ihannepuoliso olisi hieroja [mielellään se osaisi tehdä myös vähän sähkötöitä ja laittaisi keittiön kattoon sokeripalan ja jotain pientä säätöä sinne tänne]. Kyllä hyvä niskahieronta kuulkaa siskotrakkaat voittaa mennen tullen papin ja poliisin sekä melkein minkä tahansa, mitä makuullaan voi tehdä. Miettikääpä sitä tänäkin viikonloppuna, kun olette siellä maailmalla metästämässä.