Rovaniemi spesiaali
Siinä minä olin. Toisessa kädessä kylmä pororyynäri ja toisessa kädessä sateenvarjo. Jaloissa vaelluskengät, kurahousut ja eräuskottavuuden kruununa vettä ja tuulta hylkivä tunturitakki. Ja se reuhka. Satoi. Josta syystä osin ryynäri oli kylmä, sillä upouusi pallogrillini sammui alkuunsa. Portsasin nyrkin kokoiset koksit eivät kyllä näyttäneet aikovansakaan syttyä niiden ekologisten sytytyspalojen voimin, joita kylvin brikettien sekaan. Tulitikutkin loppuivat. Eikäpä se muutenkaan kovin uskottavan näköistä ole sytytellä minimaalista tyttömäistä pallogrilliä Samsoniten sateenvarjon alla, joten päätimme matkaseurueen kanssa lopettaa erä-elämän siltä päivältä ja hakea joen toiselta puolen sytytysnesteitä.
Palaamme alkuun. Siis siinä minä olin kylmää makkaraa syöden ylittämässä siltaa, jonka rautaristikoiden välistä pilkki kaupunki. Rovaniemi. By night. Sinne. Etsimään iloa ja valoa ja kuivattavaa kattoa hetkeksi pään päälle. Ja niitä nesteitä.
Silmittelimme seurueen kanssa keskustaa. Se sen täytyi olla, koska siinä oli Hemingway. Sinne siis kuivattelemaan. Olo oli outo. Ravintola saman näköinen kuin Tampereella tai Turussa mutta kieli erilaista. Vai johtuiko vieras tunne asusta? Tai ehkä siitä, että ainoat luettavaksi löytyneet lehdet olivat kahden päivän takaa. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa väärin pukeutuneena. Siis pois.
Lordin aukio. Tai mikä lie tasanne vaikutti sen veran kaupungin ytimeltä, että vakuutuimme lähistöltä löytyvän varmasti muutakin. Yhtäkkiä edessämme avautui kävelykatutyyppinen ratkaisu, joka viettelevästi kaatui rantaan päin. Rantaan, jonka toisella puolen nökötti märkä teltta. Ajatus palaamisesta kylmän grillin ja märän teltan luokse ei houkuttanut. Juuri silloin katseemme kohtasi kyltin, joka oli kuin meitä varten: Paha Kurki.
Ystävällinen [ja voihyväneaika miten kaunis] baarimikko oli kuin ei huomaiskaan meidän erämaista ulkoasuamme. Tai ehkä hän olikin juuri siksi niin nauravainen. Kenties. Emme välittäneet. Muu seurue oli sen verran taiteellisen näköistä, että saatoimmehan mekin olla ihan vaan originelleja. Mielialamme kohosi sitä mukaa kuin hengenkohotusjuoma vaikutti. Sadekin näytti lakanneen. Ja koska sulautumisemme kaupungin ilonpitoon oli alkanut suuremmitta hämmingittömittä, päätimme jatkaa. Kuuluisaan Tupsuun. Jonne se kaunis baarimikko meidät neuvoi. Antoi kartankin mukaan.
Jossain siinä Kelan kohdalla iski kuitenkin epäusko. Ei kai niissä vetimissä voi mennä Tupsuun. Mitä ne siellä ajattelisivatkaan. Päätimme riisua kurahousut lisätäksemme kaupunkiuskottavuuttamme. Reppuun. Reuhka myös. Sinne sytytysnesteen viereen. Tarkastelimme näyteikkunasta lopputulosta. Melko hyvä: valkoiset sortsit, liian ison näköiset maastokengät, kurapuvun takki auki. Tukkaa vähän pöyhöön. Parempi. Eikun Tupsuun.
Hämärä pubi otti meidät vastaan kovaäänisesti. Neljän asiakkaan kesken tuntui olevan erimielisyyttä. Baarimikko, Kari [ja taas voihyväneaika miten ystävällinen ja venkura] heilutteli kinaajille viskipulloa ja sanoi, että jos ei äänet laske, niin ei tule tätä. Äänet laskivat. Hetkeksi.
Hörö puhuu kuitenkin jo kohta taas kuuluvalla äänellä. Tennilä hokee siihen, että miksi siie huuat, miksi sie huuat. Kari rauhoittelee.
- Tuo saatanan Tennilä ei rupia miulle huutaa. Miun suvussa on enemmän rovessoreita kuin siun suvussa yhteensä. Hörö puolustautuu.
- Miksi sie huuat? MIksi sie huuat?
Hörö siirtyy baaritiskin ääreen, kääntää selkänsä Tennilälle ja alkaa kaveerata Karin kanssa. Mikä onkin kannattavampaa, sillä Kari kaataa taas viskipullosta paukun. Tennilälle ei tarjoilla.
- Miksi sie huuat? Miksi sie huuat? Tennilä talutetaan ulos.
- Sie voit Kari tulla meille millon vaan.
- Mut täytys olla naisia.
Hörö miettii hetken. Mutta sitten ilme kirkastuu.
- Miul on sisko. Se on näin iso. Hörö levittää kätensä täyteen syliin.
Kaikki vaikenevat. Kunnioituksesta varmaan.
Palaamme kuulaaseen kesäyöhön vaikuttuneina. Lappilaiset ovat oikiasti hyviä tyyppejä.
Valoisa kesäyö, jota päivästä tuskin erotti, muistutti, että meillä oli edelleen nälkä. Mutta ei hätää, meillähän oli nyt sytytysainetta.
Aamulla maistui suussa paloöljy. Grillissä muistona puoliksisyödyt pororyynärit. Aavistuksen savun sivelemät. Aurinko paistoi.
Päätimme lähteä Norjaan.
Jälkipuheet
Tulipas ihan sellainen olo että olisi mukava käydä taas Rovaniemellä pitkästä aikaa.
Hyvä kirjoitus! Siksi minäkin täällä olen viihtynyt jo 13 vuotta!
Rovaniemi on rok. Täytyy myöntää. Ja ihmiset paitsi ystävällisiä, auttavaisia ja hymyileväisiä, myös venkuja.
Tampereen lähellä oleva Pirkanhovin silta muuten näyttää kummasti Jätkänkynttilältä. Onkohan niillä sama siltainsinööri
Muuten uskottavaa, mutta Rollossa ei kuule miuta. Mie ja sie, mutta ei miun, miulla jne. Myöskään monikkomuodot myö, työ, hyö eivät missään tapauksessa kuulu Rovaniemen kieleen.
Vaan mistäpä myö tiietään vaikka olisivat olleet turisteja.
Minkä näköinen se Tennilä oli? Vai onko Tennilä joku paikallinen lappilainen Virtanen? (Heti tulin uteliaaksi, olisko se se itte vai sen poika, ehkä?)
Keski-ikäinen pitkähkötukkainen. Olisko tosiaan lappilaisia virtasia ;)
ehti jo tarinan edetessä Hemppaan huolestuttaa, että tuleeko nyt toruja, eikö oikeaa paikka löytynyt ja vielä vesisade... mikä helpotus! saitte kuites kunnon tuntuman paikalliseen ravintelikulttuuriin...jos oisin arvannut matkareitin, oisin neuvonut Rantamariin, Kaamasen kievariin, mutta ennen kaikkea Sevetin Baariin... tervetuloa takaisin Blogitaniaan, ehdittiin jo kaivata!:)
Ensi vuonna. Lupaan. Ensi vuonna ehdottomasti Kaamasen Kievariin, etenkin Sevetin Baariin. Varmasti. Lähtisin vaikka heti, jos voisin.
Kiitos. Onpa mukavaa, kun on kaivattu.