Mitä opin eilen
Tiimityö sopii minulle. Kun joku heittää ajatuksen, toinen jatkaa ja kolmas sitoo siitä nätin paketin, on olo kuin olisi tärkeämpi kuin onkaan. Onnistunut projekti loppuun saatettuna on kuin kaunis ja ajatuksella maailmalle saatettu lapsi, jonka mieluusti päästää käsistään.
Tuuli oli päivän mittaan riipinyt puista juuri sen verran lehtiä, että bussille kävellessä saattoi pörhötellä pieniä lehtipilviä. Parasta syksyssä on kuivat lehdet kerääntyneinä rotvallin reunoille. Niissä haluaisi kahlata. Vielä niin kauan, kun ne ovat kuivanpöyheitä eikä sade ole liimannut niitä asfalttiin. Hetken sitä siinä haluaisi olla lapsi, joka voi hypätä lehtiin ja heittää ne kaksin käsin satamaan päälleen.
Illalla Artturissa kodikkaan peräpöydän äärellä nautitut valkoviinit ja häkellyttävän mukava seura ovat yhdistelmä, joka vie ajantajun. On vapauttavaa saada puhua suunsa halki asioista, jotka ovat tavallaan yhteisiä muuta eivät liikaa kuitenkaan. Sellaisia, jotka eivät ole kummaltakaan pois mutta kummallekin jotain. Ja jotka eivät oikeastaan ketään muuta kiinnostaisikaan. Jota sitäkään ei tarvitse miettiä. Kun ei tarvitse jännittää toisen reaktiota minun tapaani katsoa asiaa, ei tarvitse miettiä itse asiassa mitään, vaan antaa suusta virrata vuolaana kaiken, mitä pää tuottaa. Oikein mukavaa. Melkoisen naurettavaa jopa.
Arrtturin aikana oli sade kastellut Kauppakadun ja se näytti jäiseltä. Syksy. Mutta että näin syksy. Melkein talvi. Olisi tarvinnut olla käsineet. Täysikuu oli kirkas ja pyöreä kuin pilviharson taakse päivästä unohtunut aurinko. Näkymä Tammerkosken sillalta on Suomen kauneimpia eikä täysikuu ainakaan yhtään heikennä vaikutelmaa.
Hyvä seura, hyvä ruoka, puhuminen, nauraminen ja pari valkoviiniä ovat parasta unilääkettä.
Jälkipuheet
Kun tämä maalaistyttö muutti Tampereelle, hän sai elämänsä parhaan neuvon vanhemmalta toverilta: kahlaa lehtikasoissa, mutta varo niitä koirankakkoja.
Syksy on kivaa.