Laihat ja lihavat vuoteni
Olen ollut 53 [+/- 1] -kiloinen lähes koko elämäni aina siitä lähtien, kun saavutin 156 sentin pituuden. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Koko aikuisuuden ajan olen tiedostanut syömiseni. Olen siis laihduttanut aktiivisesti tai vähemmän lähes aina ja päähäni on kehittynyt laskuriautomaatti, joka ynnää kaiken syömisen ja tiedostaa vuorokauden kulutuksen ja kertyneet kilokalorit. Osaan muuntaa ne pisteiksi ja tiedän, kuinka paljon saan syödä ja kuinka paljon säästää ja mitä kuluu minkäkin pituisella lenkillä. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat syödä mitä vaan, olla ajattelematta kilokaloreita ja silti pysyä hoikkina. Minun tarvitsee vain katsoa kermaleivokseen ja vyötäröllä jo kiristää.
Elämä oli siis kuria ja järjestystä. Sitten tuli romahdus. Kahden kuukauden sisällä kariutui ihmissuhde, vaihtui työpaikka ja sairastuin vakavasti. Sen kahden kuukauden aikana ruoka ei maistunut ja paino laski ja laski. Pienimmilläni painoin 45 kiloa. Silloin en tarkkaillut syömisiäni, en vaan pystynyt syömään. Jossain 47 kilon kohdalla huomasin viehtyväni törröttävien luiden ja pingottavien jänteiden kauneudesta ja aloin taas tarkkailla. Ymmärsin kyllä, että se oli pakoa todellisuuden sekasorrosta mutta en välittänyt. Pääasia, että minulla oli jotain uutta. Laihuus. Ymmärrän, miten anoreksia syntyy.
Elämä sitten asettui, sairaus parani ja uusi työpaikka alkoi tuntua omalta. Parin vuoden laihojen vuosien jälkeen lääkäri nipisti vatsanahkaa ja sanoi, että sinun olisi syytä alkaa syödä, jos et kerta kuolla halua. Aloin siis syödä. Ihanaa. Saatoin syödä ja syödä ja mitään ei tapahtunut. Olin saavuttanut täydellisyyden: olin laiha ja sain syödä mitä vaan. Pikkuhiljaa kroppa alkoi reagoida ja paino nousta. En alkuun sitä huomannut ja kun lopulta havahduin, en välittänyt. Olihan lääkäri suositellut syömistä. Sehän oli terveellistä. Elämä oli mukavaa ja sallin tarkkailun hiipua kunnes havahduin siihen, että painoin 65 kiloa. Itse asiassa havahduin rumaan tosiasiaan, kun näin itsestäni kuvan joka oli pelkkää reittä, läskiä ja makkaraa. Kurinpalautus oli tiukka ja ankara ja pudotin 17 kiloa. Ja taas huomasin alkavia lommoposkien, pingottavien jänteiden ja törröttävien lonkkien viehtymyksen piirteitä. Hölläsin kuria ja paino tasoittui normaaliksi.
Nyt painan tasan ylä- ja alapainoni puolesta välistä eli pari kiloa "liikaa". Ne pari kiloa ovat nyt työn alla mutta huomaan, että yhtä helppoa se ei ole kuin viimeksi. Yritän olla kohtuullinen itselleni, yritän tiedostaa piilevän viehtymykseni painon putoamisen tunteen euforiaan, joka johtaa siihen laihuuden kauneutena näkemiseen. Toisaalta pidän tiukasti kiinni, etten ajattele, että mitä väliä parilla lisäkilolla on. En liioin havittele viittä tai seitsemää kiloa pois. Tai yritän. Osaan varautua tuttuihin tuntemuksiin. Silti. Mistä sen tietää, miten se pää taas reagoi.
Kokeiltuani jos jonkinlaisia laihdutuksia olen havainnut, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa linjaa. Yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Minulle toimivimmaksi on osoittautunut paljon veden juominen ja syödä pitää. Mieluiten paljon kuituja. Ja pitää välttää rasvaa ja karkkeja. Karppaus ei ole minun juttuni. Ja paljolla kuidulla tarkoitan PALJON. Olen laihdutushistoriani aikana oppinut kaikenlaista. Muun muassa, että itsensä huijaaminen on ihan liian helppoa. On jotenkin hämmentävän helppoa nähdä itsensä pienempänä kuin onkaan. On hämmentävän helppoa uskotella, että pari kolme lisäkiloa on ihan hyvä juttu. Pari kolme kiloa sitten taas siihen päälle on vain pari kolme kiloa. Kunnes joku onnistuu ottamaan lihavan valokuvan laihasta minusta. Tai sairaus herättää ajattelemaan. Ja on pakko myöntää tosiasia.
Näillä eväillä taas. Laskuri on aktivoitu.
Jälkipuheet
Kerroitko todellakin itsestäsi? *Suu ympyrkäisenä*
Mikä tuossa ymmyrköittää?
Miuta ei ymmyrköitä yhtään.
Olen justiinsa saman pituinen ja tarina tuntuu muutenkin tutulta - paitsi, että 43 kilon tietämillä oltiin täällä hyvinkin pohjalla.
Euforia, jonka syömättömyys saa aikaan on vekkulia. Samaan aikaan sitä tajuaa, että jotain pitäisi kitusiinsa tyrkkiä, että pysyisi tolkuissaan, mutta sitten taas toisaalta olotilasta ei haluaisi päästää irti. Itsehallinnan tunne on valtava, kun pystyin olemaan syömättä vielä näinkin paljon tai söin koko päivänä noin vähän - ja tämähän johtaa siihen, että jos näin kivalta tuntuu, niin huomenna vielä vähemmän. Kierteeseen kun joutuu, niin on vaikea kiskotella irti.
Name it - been there, done that.
Koetahan jaksaa. Minäkin yritän. Pistä postia jos haluat.
- sister.mary
Minulle tuo painonhallinta alkoi hankalassa ihmissuhdetilanteessa korostua kaiken muun lisäksi. Sitä perinteistä- kotona lasten kanssa, ja ruoka maistui. JOssain vaiheessa kai katsoin itseäni myös peilistä- joka näytti totuuden.
Kaiken aikaa on laskuri päässä, ja kaiken aikaa mittaroin itseäni, sillä minulle tuo ulkoinen muoto, kropan- kehon, kaikkinensa hyvinvointi ihan ulkomuotoakin myöden on kuitenkin hyvinvoinnin kannalta tärkeää.
Koska olen urheillut, suhde omaan kroppaani ei ole ihan terve. Kriittisyys on hieman skyhigh. Ihan älytöntä touhua.
Olen aivan vitipää painoni kanssa, kroppani kanssa aika ajoin.
Olen iloinen, että kerroit aiheesta, sillä tuo on mielestäni aihe, josta voisi puhua enemmänkin, sillä painonhallinta, syömishäiriöt- niiden kokonaisvaltaisuus ja vaikutukset elämässä, kaikkinensa ovat mittavia.
Toivon, että voit nyt hyvin, ja vaikka laskuria tarkkailetkin, niin rauhallisella mielellä.
Kiitos sister.mary ja vintti. On lohdullista kuulla, että muillakin on samoja tuntemuksia. Eihän noista vitipäisistä omaan lihaan tai lihattomuuteen tuijottelemisesta viitsi kovin paljon kylillä huudella.
Olen aina luullut, että miehet tietävät tämän kaiken. Mutta eivät ehkä sittenkään. Ainakaan asian pienelle kokonaisvaltaisesta ja pienen ihmisen maailmaa hallitsevasta voimasta.
Maryn kuvaus tunteesta, joka tulee kun on melkein syömättä pystynyt päivän olermaan ja sen synnyttämä odotus seuraavan päivän vieläkin parempaan tulokseen ovat niin tuttuja.
Kun on kerran ollut hyvin laiha, pystynyt kieltäytymään paljosta ja kauan, sitä aikaa muistelee jonkinlaisena itsensä hallitseminen kulta-aikana. Siihen tietoisesti tai tiedostamatta haluaa palata aina. Vaikka ei haluakaan.
Jotain tuttua tuossa oli, vaikka en tietoisesti ole koskaan kaloreita laskuroinutkaan. Olen 164-senttinen ja nuorena painoin jopa 70 kiloa. Olin pieniluisena kamala läski. Sitten koko aikuisuuden olen painanut 55-60 kiloa. En mielestäni ajattele ruokaa kaloreina. Syön silloin kun on nälkä, mitä nyt sattuu ruuaksi olemaan. Nykyinen elämäntilanteeni kauheudessaan pudotti painoani lähes 10 kiloa. Luut paistavat, mutta olo on fyysisesti mukava. Nyt ruoka jo maittaa. Toivottavasti en liho liiaksi.
Painonhallinta on vaikeampaa kuin laihtuminen tai lihottaminen. Painonhallinta siten, että osaa pysäyttää jompaan kumpaan suuntaan lähteneen painon oikealle paikalle, vaatii taitoa ja tarkkuutta.
Minä en ole onnistunut siinä lopullisesti koskaan.
Blogia pitempään seuranneena on vaikea hahmottaa, mihin
kohtaan tuo on sattunut tai onko se sattunut ylipäätänsä blogaamisen aikana. Mutta kuitenkin lukijan päässä asuva unelmien blogimea muuttui enemmmän ihmisen kaltaiseksi. :|
Tuo kaikki on tapahtunut ennen kuin oli olemassa meaa. Vasta, kun löytyi tasapaino, löytyi yllättäen mea. Joten rauha. Mitään ei ole tapahtunut sille, jonka täältä tunnet ;)
Tuttua tuo. Tulee mieleen ote Kauko Röyhkän kirjasta, jossa mies kertoi nuoruudestaan. Pullakka poika laihtui, joku soimasi keskitysleiriliäiseksi. Mies otti sen kohteliasuutena...
Vokaali hyppäsi väärään kohtaan, mutta kaipa sieltä olennainen välittyy. : )
Koskaan naisesta ei kai tunnu pahalta, jos sille sanoo, että kylläpä olet aika laiha. Tai olisko sun jo aika lihoa. Tai että oletpa laihtunut. Vaikka se ei olisi edes totta.
Aina sen ottaa kohteliaisuutena.
Ei kyllä pidä minun kohdallani paikkaansa tuo, mitä tuossa yllä totesit. Olen 160/50, hoikka muttei liian hoikka nuori nainen, mutta tiedostan hyvin että jos tästä laihemmaksi kuihtuisin, niin ei se minua kaunistaisi, päinvastoin. Aikoinani olenkin ollut laihempi, niin että kylkiluut törröttivät jne. vaikken koskaan ole syömishäiriöistä kärsinyt. Viime viikolla viimeksi minun väitettiin muka laihtuneen, enkä todellakaan ottanut sitä kohteliaisuutena. En minä halua laihtua!