Olen ollut 53 [+/- 1] -kiloinen lähes koko elämäni aina siitä lähtien, kun saavutin 156 sentin pituuden. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Koko aikuisuuden ajan olen tiedostanut syömiseni. Olen siis laihduttanut aktiivisesti tai vähemmän lähes aina ja päähäni on kehittynyt laskuriautomaatti, joka ynnää kaiken syömisen ja tiedostaa vuorokauden kulutuksen ja kertyneet kilokalorit. Osaan muuntaa ne pisteiksi ja tiedän, kuinka paljon saan syödä ja kuinka paljon säästää ja mitä kuluu minkäkin pituisella lenkillä. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat syödä mitä vaan, olla ajattelematta kilokaloreita ja silti pysyä hoikkina. Minun tarvitsee vain katsoa kermaleivokseen ja vyötäröllä jo kiristää.
Elämä oli siis kuria ja järjestystä. Sitten tuli romahdus. Kahden kuukauden sisällä kariutui ihmissuhde, vaihtui työpaikka ja sairastuin vakavasti. Sen kahden kuukauden aikana ruoka ei maistunut ja paino laski ja laski. Pienimmilläni painoin 45 kiloa. Silloin en tarkkaillut syömisiäni, en vaan pystynyt syömään. Jossain 47 kilon kohdalla huomasin viehtyväni törröttävien luiden ja pingottavien jänteiden kauneudesta ja aloin taas tarkkailla. Ymmärsin kyllä, että se oli pakoa todellisuuden sekasorrosta mutta en välittänyt. Pääasia, että minulla oli jotain uutta. Laihuus. Ymmärrän, miten anoreksia syntyy.
Elämä sitten asettui, sairaus parani ja uusi työpaikka alkoi tuntua omalta. Parin vuoden laihojen vuosien jälkeen lääkäri nipisti vatsanahkaa ja sanoi, että sinun olisi syytä alkaa syödä, jos et kerta kuolla halua. Aloin siis syödä. Ihanaa. Saatoin syödä ja syödä ja mitään ei tapahtunut. Olin saavuttanut täydellisyyden: olin laiha ja sain syödä mitä vaan. Pikkuhiljaa kroppa alkoi reagoida ja paino nousta. En alkuun sitä huomannut ja kun lopulta havahduin, en välittänyt. Olihan lääkäri suositellut syömistä. Sehän oli terveellistä. Elämä oli mukavaa ja sallin tarkkailun hiipua kunnes havahduin siihen, että painoin 65 kiloa. Itse asiassa havahduin rumaan tosiasiaan, kun näin itsestäni kuvan joka oli pelkkää reittä, läskiä ja makkaraa. Kurinpalautus oli tiukka ja ankara ja pudotin 17 kiloa. Ja taas huomasin alkavia lommoposkien, pingottavien jänteiden ja törröttävien lonkkien viehtymyksen piirteitä. Hölläsin kuria ja paino tasoittui normaaliksi.
Nyt painan tasan ylä- ja alapainoni puolesta välistä eli pari kiloa "liikaa". Ne pari kiloa ovat nyt työn alla mutta huomaan, että yhtä helppoa se ei ole kuin viimeksi. Yritän olla kohtuullinen itselleni, yritän tiedostaa piilevän viehtymykseni painon putoamisen tunteen euforiaan, joka johtaa siihen laihuuden kauneutena näkemiseen. Toisaalta pidän tiukasti kiinni, etten ajattele, että mitä väliä parilla lisäkilolla on. En liioin havittele viittä tai seitsemää kiloa pois. Tai yritän. Osaan varautua tuttuihin tuntemuksiin. Silti. Mistä sen tietää, miten se pää taas reagoi.
Kokeiltuani jos jonkinlaisia laihdutuksia olen havainnut, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa linjaa. Yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Minulle toimivimmaksi on osoittautunut paljon veden juominen ja syödä pitää. Mieluiten paljon kuituja. Ja pitää välttää rasvaa ja karkkeja. Karppaus ei ole minun juttuni. Ja paljolla kuidulla tarkoitan PALJON. Olen laihdutushistoriani aikana oppinut kaikenlaista. Muun muassa, että itsensä huijaaminen on ihan liian helppoa. On jotenkin hämmentävän helppoa nähdä itsensä pienempänä kuin onkaan. On hämmentävän helppoa uskotella, että pari kolme lisäkiloa on ihan hyvä juttu. Pari kolme kiloa sitten taas siihen päälle on vain pari kolme kiloa. Kunnes joku onnistuu ottamaan lihavan valokuvan laihasta minusta. Tai sairaus herättää ajattelemaan. Ja on pakko myöntää tosiasia.
Näillä eväillä taas. Laskuri on aktivoitu.