« kesäkuu 2007 | Pääsivu | elokuu 2007 »

heinäkuu 13, 2007

Out of office

elokuun_yo.jpg

Automaattivastaus puhelimeen näppäilty. Sähköpostin lomailmoitus tehty. Kukankastelija hoidettu. Martti lastattu täyteen. Voin siis sulkea toimiston oven, jättää kodin sisäoven raolleen postien tipahdella ja vetää kesäreuhkan silmille.

Nyt lähtee ja palajaa vasta, kun yöt ovat jo tummia ja aamukaste kirpaisee paljaita varpaita, kun ei raaski vielä vaihtaa sandaaleita kävelykenkiin. Kun kesä ei enää tuoksu odotuksille vaan täyttyneille haaveille.

heinäkuu 11, 2007

Reuhka-aika lähestyy

reuhka.jpgKesäloman ehdottomasti paras asia on se, ettei tarvitse joka aamu merkitä silmiä päähän ja pöyhnöttää silmien yläpuolelle uskottavaa city-tukkaa. Loma-ajan ihan paras asuste ikinä onkin näin ollen oikeaoppinen kesäreuhka, jonka voi vetää silmille heti aamusta. Reuhkan suojaan voi tunkea luonnonföönin tuhertaman tukan ja vaihtaa silmilasit mustiin. Ei häiki silloin aurinko eikä tunne naapuri. Muu ruppi verhotaan sortseihin ja T-paitaan sekä vuosien myötä jalkaan täydellisesti sopeutuneisiin maasturisandaaleihin. Ja se on siinä.

Siksi onkin vaikea ymmärtää, mitä varten pakkaan joka lomalle mukaan viisi kassillista varusteita. Kun nääs kenkiä pitää olla viidet, sillä voihan ihan hyvin eteen tulla kaikenlaisia tilanteita. Ja sitten niitä sortseja [vaimitänenyt on kapreja] pitää tietenkin olla ainakin neljää eri väriä ja lajia. Ja niihin kaikkiin itsestäänselvästi tietty sopivan värisiä T-paitoja eripituisilla hihoilla. Lisäksi kahdet farkut, verskat, tunturitakki, tuulipuku, farkkutakki, sadetakki ja villapaita, jos aurinko jostain ihmeen luonnon oikusta ei paistakaan. Ja tottakai kaiken varalta silmänmerkkaus- ja tukanpöyhötysvermeet, koska koskaan ei voi tietää, jos vaikka joutuu vahingossa ihmisten ilmoille. Nämä sitten kaikki autoon ja nokka kohti seikkailuja. Joka auto on vielä matkalla jossain, toivottavasti jo Itämerellä.

Kaksi yötä enää ja alkaa reuhka-aika.

Minkähän kokoinen on muuten takaloosteri Beetlessä?

heinäkuu 9, 2007

Kolme tuotetta, jotka haluaisin ostaa

Ropparasvan, jossa olisi kaikki eri rasvoissa hehkutetut hyvät ominaisuudet yhdessä purkissa. Purkin pitäisi olla sen verran iso, että sisällön saisi pohjia myöten sormella laapittya naamaansa. Kannen pitäisi aueta ja sulkeutua rasvaisinkin käsin helposti. Purkin oheispurkkina pitäisi saada pikkupurkki matkavaraksi. Ja ainesosien pitää siis kiinteyttää, vahvistaa, silottaa, tasoittaa, heleyttää, uudistaa, ravita öinpäivin ja saada iho näyttämään 78% nuoremmalta. Ja tottakai rasva sopisi koko ropalle käytettäväksi, ei mitään erillispurkkeja varpaasta otsaryppyyn.

Jugurtin, jossa olisi vatsaa hellivät, kolesterolia alentavat, sydäntä vahvistavat ja silmiä kirkasvat defensikset, activiat ja sterolit sulassa ja maukkaassa sovussa yhdessä ja samassa jugurtissa, jossa ei tietenkään olisi sokeria eikä rasvaa mutta se olisi silti hyvää, täyteläistä ja kermaista. Siinä olisi kuituja paljon ja kilokaloreita vähän jos yhtäkään. Jugurtin pitäisi olla kahden desin pakkauksessa, jonka saisi syötyä pohjia myöten nätisti lusikoiden sotkematta koko kämppää ja puseroa kyynärpäitä myöten. Sitä pitäisi olla monia makuja mutta ennen kaikkea puhdasta vaniljaa ilman hedelmäpommeja ja metsämarjakimaroita.

Leivän, joka olisi normisti terveellistä mutta sen lisäksi siihen olisi lisättynä kaikki mahdolliset terveyttä edistävät kuidut, kolesterolin poistajat, verenpaineen alentajat, sydäntä hellivät ja vatsan hyvinvointia ylläpitävät lisäkkeet. Ja se olisi rapeakuorista ja hyvää ja sitä saisi aina tuoreena.

Mikä näissä nyt voi olla niin vaikeata?

heinäkuu 6, 2007

Ihan näköinen

mea_avatar.jpg

Simpsons Avatar

Poissa

lupiini.jpg

Vielä viikko sitten lupiinit hivelivät lempeinä tienvieruksia kuin kesämekon liehuvat helmat paljaita sääriä. Nyt ne on tylysti leikattu. Tuntuu kuin kesältä olisi katkottu siivet, pakotetu se ruotuun. Olehan siinä. Kuri ja järkeys. Onneksi on edes leikatun ruohon tuoksu. Ei tunnu enää kesän nousulta.

Keskikesä. Haikeus häivähtää takavasemmalla mutta vielä sen pää on pystyssä. Vielä on aikaa pukea kepeät kesähelmat. Vielä on monta viikkoa aikaa kulkea varpaat paljaina.

heinäkuu 5, 2007

Laihat ja lihavat vuoteni

Olen ollut 53 [+/- 1] -kiloinen lähes koko elämäni aina siitä lähtien, kun saavutin 156 sentin pituuden. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Koko aikuisuuden ajan olen tiedostanut syömiseni. Olen siis laihduttanut aktiivisesti tai vähemmän lähes aina ja päähäni on kehittynyt laskuriautomaatti, joka ynnää kaiken syömisen ja tiedostaa vuorokauden kulutuksen ja kertyneet kilokalorit. Osaan muuntaa ne pisteiksi ja tiedän, kuinka paljon saan syödä ja kuinka paljon säästää ja mitä kuluu minkäkin pituisella lenkillä. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat syödä mitä vaan, olla ajattelematta kilokaloreita ja silti pysyä hoikkina. Minun tarvitsee vain katsoa kermaleivokseen ja vyötäröllä jo kiristää.

Elämä oli siis kuria ja järjestystä. Sitten tuli romahdus. Kahden kuukauden sisällä kariutui ihmissuhde, vaihtui työpaikka ja sairastuin vakavasti. Sen kahden kuukauden aikana ruoka ei maistunut ja paino laski ja laski. Pienimmilläni painoin 45 kiloa. Silloin en tarkkaillut syömisiäni, en vaan pystynyt syömään. Jossain 47 kilon kohdalla huomasin viehtyväni törröttävien luiden ja pingottavien jänteiden kauneudesta ja aloin taas tarkkailla. Ymmärsin kyllä, että se oli pakoa todellisuuden sekasorrosta mutta en välittänyt. Pääasia, että minulla oli jotain uutta. Laihuus. Ymmärrän, miten anoreksia syntyy.

Elämä sitten asettui, sairaus parani ja uusi työpaikka alkoi tuntua omalta. Parin vuoden laihojen vuosien jälkeen lääkäri nipisti vatsanahkaa ja sanoi, että sinun olisi syytä alkaa syödä, jos et kerta kuolla halua. Aloin siis syödä. Ihanaa. Saatoin syödä ja syödä ja mitään ei tapahtunut. Olin saavuttanut täydellisyyden: olin laiha ja sain syödä mitä vaan. Pikkuhiljaa kroppa alkoi reagoida ja paino nousta. En alkuun sitä huomannut ja kun lopulta havahduin, en välittänyt. Olihan lääkäri suositellut syömistä. Sehän oli terveellistä. Elämä oli mukavaa ja sallin tarkkailun hiipua kunnes havahduin siihen, että painoin 65 kiloa. Itse asiassa havahduin rumaan tosiasiaan, kun näin itsestäni kuvan joka oli pelkkää reittä, läskiä ja makkaraa. Kurinpalautus oli tiukka ja ankara ja pudotin 17 kiloa. Ja taas huomasin alkavia lommoposkien, pingottavien jänteiden ja törröttävien lonkkien viehtymyksen piirteitä. Hölläsin kuria ja paino tasoittui normaaliksi.

Nyt painan tasan ylä- ja alapainoni puolesta välistä eli pari kiloa "liikaa". Ne pari kiloa ovat nyt työn alla mutta huomaan, että yhtä helppoa se ei ole kuin viimeksi. Yritän olla kohtuullinen itselleni, yritän tiedostaa piilevän viehtymykseni painon putoamisen tunteen euforiaan, joka johtaa siihen laihuuden kauneutena näkemiseen. Toisaalta pidän tiukasti kiinni, etten ajattele, että mitä väliä parilla lisäkilolla on. En liioin havittele viittä tai seitsemää kiloa pois. Tai yritän. Osaan varautua tuttuihin tuntemuksiin. Silti. Mistä sen tietää, miten se pää taas reagoi.

Kokeiltuani jos jonkinlaisia laihdutuksia olen havainnut, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa linjaa. Yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Minulle toimivimmaksi on osoittautunut paljon veden juominen ja syödä pitää. Mieluiten paljon kuituja. Ja pitää välttää rasvaa ja karkkeja. Karppaus ei ole minun juttuni. Ja paljolla kuidulla tarkoitan PALJON. Olen laihdutushistoriani aikana oppinut kaikenlaista. Muun muassa, että itsensä huijaaminen on ihan liian helppoa. On jotenkin hämmentävän helppoa nähdä itsensä pienempänä kuin onkaan. On hämmentävän helppoa uskotella, että pari kolme lisäkiloa on ihan hyvä juttu. Pari kolme kiloa sitten taas siihen päälle on vain pari kolme kiloa. Kunnes joku onnistuu ottamaan lihavan valokuvan laihasta minusta. Tai sairaus herättää ajattelemaan. Ja on pakko myöntää tosiasia.

Näillä eväillä taas. Laskuri on aktivoitu.

heinäkuu 4, 2007

Dilemma

Väittelimme kaverin kanssa, kumpi on älyttömämpää:

Sekö, että jalostetaan pahan makuinen / mauton / hapan mansikka, jota voi pakastaa, koska pehmeä ja makuisa ei kestä pakkastamista. Pakastettunahan ne mauttomat etc. ovat edelleen mauttomia etc. Plus lisäksi hirveän värisiä lönssöjä. Jos mahdollista, ovat muuttuneet alkuperäänsäkin mauttomammiksi. Lisäksi kaikki se pakastukseen tarvittava sähkö on maksanut plus että ne pakkasmansikat ovat kalliimpia kuin makuisat marjat alunperinkin, koska vain parasta voi pakastaa. Älyttömyyden kruunaa jokakeväinen marjanhävitysurakka syödä ja leipoa ja paistaa pakastin tyhjäksi, jotta saa pakastaa uusia mauttomia etc. mansikoita.

Vaiko sekö, että vastapaistetut pullat laitetaan pakastimeen ja syödään pakastimesta niitä vanhempia pullia. Ja siis koskaan ei saa tuoretta pullaa, joka on The Ainoa Oikea Pulla.

Minä en harrasta kumpaakaan mutta kallistun mansikoiden älyttömyydemmyyden puoleen, sillä sentään voisin teoriassa yrittää kuvitella pakastavani pullaa. Jos siis leipoisin. Ja jos niitä jäisi yli. Mitkä molemmat ovat erittäin epätodennäköisiä seikkoja. Mutta mansikoiden pakastaminen; siinä vasta älyttömyyden huippu.

Miten niin minulle on jäänyt traumoja lapsuudesta, jolloin mansikoita ei saanut koskaan syödä vaan joka ainut piti säästää pakastukseen.

heinäkuu 3, 2007

Kesäaamu

Kun päivä on vielä raikas ja aavistuksen yön jäljiltä kasteinen ja uusi. Kun aurinko paistaa vasta korkeiden talojen yläkerroksiin ja kaduilla viipyvät vielä pitkät varjot. Kun talojen seiniin edellisenä päivänä kertynyt lämpö tuntuu ohikulkiessa kesän hengitykseltä. Kun ilma on sekoitus tulevaa kuumaa päivää ja taittunutta kylmää yötä. Kun autojen katoilla on viipyy vielä pienet kastepeitot. Kun kesäsandaalin korkojen ääni kimpoilee seinissä ja rautatien suunnalta nousee lähdön jännityksen ja odotuksen äänimuisto. Kun pienen hetken ilmassa on lapsuuden muisto; ratapölkkyjen tervan lähes haistaa.

Rakastan lämpimän kesäpäivän varhaisaamun hetkiä kaupungissa.