Valmista pursovaahtoa
Katsoin eilen ohisilmällä, tai pikemminkin kuulin, kun tädit tärisi Punaisessa langassa. Puurot ja vellit olivat hetkittäin pahasti sekaisin. Kirjailijaa haastateltiin kuin hän olisi joka asian asiantuntija ja vain siksi, että on kirjoittanut aiheita liippaavan fiktiivisen kirjan.
Toimittaja ja kirjailija puhelivat hetkellisesti myös kirjan hahmoista kuin ne olisivat eläviä, olevia ja tuntevia ihmisiä. No. Tavallaan tietty ne ovatkin kirjailijan päässä. Yleensäkin fiktion todesta ottamisen esittäminen vakavalla naamalla toisen myötäävästi ynähdellessä on nyt vaan yksinkertaisesti minusta häiritsevää. Vaikka kuinka kirjailija on hahmonsa luonut ja hengen siihen puhaltanut, niin se elää vain sen, minkä kirjassa sillä henkeä ja ajatuksia on. Ei se oikeasti tiedä irc-galleriaan kuvansa laittaneiden oikeiden pikkutyttöjen motiiveja. Ei se tiedä, miksi oikea tyttö sen kuvan sinne laittaa. Ei se tiedä lapsenmetsästäjien aatoksiakaan. Ihan yhtä vähän kuin tiedän minäkään. Tai tietää kirjailijakaan.
Kun kirjailija tai näyttelijä selittää vakavin ilmein luomansa hahmon ajatuksia, sekoittuvat fakta ja fiktio minusta pahan kerran. Ei ne ajattele. Niiden ajatukset ovat katsojan ja kokijan päässä. Näyttelijä on väline eikä se voi tietää, miten hahmo ajattelee minun päässäni. Kirjailija puhaltaa hengen hahmoonsa mutta kaikki, mitä kirjoituksen ulkopuolella hahmossa henkeä on, on minun päässäni.
Tuollaisessa valmiiksi selittämisessä ja tulkitsemisessa on jotain samaa kuin saksalaisissa valmiissa struuttapurkkikermavaahdossa ja pilaantumattomissa tyhjiöpakatuissa täytekakkupohjissa. Olevinaan-aitoja mutta höttöyttä täynnä.
Jälkipuheet
Tuo sama ohjelma pyöri minun olohuoneessani taustalla, kun laitoin ruokaa. Siinä hetkessä en sitä niin ajatellut, mutta nyt luettuani tekstisi, sait minut ajattelemaan. Tuohan on ihan totta! Minuun se olisi kai mennyt ihan täydestä. Tai siis en sitä siinä pastakattilani ääressä mitenkään kyseenalaistanut.
Tulipa ajateltavaa.
Sellaisessa kaikentietävyydessä on jotain hyvin ylimielistä katsojan, lukijan ja kuulijan päällekävelemisen makua.
Vähän kuin kuuntelisi lasten leikkejä: "Tää olis nyt niinku äiti ja se olis niinku isä".
Kirjailijoiden "asiantuntija"-statusta ärsyttävämpää on, kun ihmiset käyttävät fiktiivisia tarinoita argumentteina tosielämää käsittelevissä asioissa. Aina kun vedotaan johonkin kirjaan/elokuvaan/satuun/folkloreen, niin verenpaineeni alkaa nousemaan.
Toki tarinoita voi elegantisti hyödyntää asioiden selventämiseen ja havainnollistamiseen. Suoraviivaiset tarinat ovat ihan hyvviä välineitä lasten moraalikasvatukselle, mutta aina kun jotain tarinaa käytetään perusteluna aikuisten asioissa, mennään (itse)petoksen puolelle.
Musta on mielenkiintoista kuulla, millaisen kokonaistarinan kirjailija tai näyttelijä hahmolleen rakentaa. Tarina tarvitaan, jotta pystyisi ymmärtäisi näyttelemäänsä tai kirjassa kuvaamaansa hahmoa paremmin ja kykenisi eläytymään tämän elämäntilanteeseen.
Lukijana tai katsojana sitä usein rakentaa omat tarinansa näille henkilöille, ja niitä on hauska vertailla kirjailijan tai näyttelijän kertomukseen. Samasta syystä on kivaa kokoontua puhumaan jostain yhteisesti luetusta kirjasta kavereiden kesken; tulkinnat tapahtumista ja hahmoista ovat niin moninaisia.
Erkan kanssa samaa mieltä. Tuo on niin ärsyttävää. Joskus tuntuu, että ihmisiltä on hävinnyt täysin tarinan ja toden raja.
Marjankin kanssa samaa mieltä. Tulkintoja on kiva tutkailla. Mutta silloin, kun toimittaja kysyy kirjailijalta, että mitä se Jasmin ajatteli, kun teki noin. Ja kirjailija vastaa, mitä se Jasmin ajatteli ja mikä johti mihinkin, niin siinä ollaan silloin Erkan kuvailemalla alueella.
Siinä on sellainen hiuksenhieno ero, milloin mennään sinne (itse)petoksen puolelle.
Reijo Mäestä kertovassa dokumentissa taannoin hän näytti kaaviota, jonka oli hahmotellut seuraavaa kirjaa varten. Henkilöillä oli jonkun tunnetun tai tunetmattoman lehdestä leikattu kuva, oli nimi, osoite ja viivoilla yhdistetty henkiköiden suhteet. Hän kertoi, että kun aikansa katseli kokonaisuutta ja jonkun kuvaa, sille hahmottui vähitellen ammatti, luonne ja puhetapa. Niinhän se elävä tarina syntyy.