Uneton Seattlessa on elokuva, josta muistan vain sen, että itkin kai, kun siinä oli jotain surullista. Tai en siis muista vaan tiedän, sillä itken melkein kaikissa elokuvissa. Ja nukun. En tajua, mitä unetussäteitä televisio lähettää elokuviensa lomassa. Teattereissa en tunnusta nukkuneeni vaikka jotkut toisin väittävät. Tuosta Seattlen unettomasta jäi myös mielikuva, että kun joku paikka on Takamouhijärviperälässä, niin se on Seattlessa.

Television pauheessa onkin se ainoa aika, kun nukun.

Mummolasssa radio oli pyhä kone ja lapsilta kielletty ja siksi sijoitettu seinätelineeseen korkealle. Kiipesimme usein salaa veljeni kanssa tuolille, jotta yletyimme radion pauloihin. Mielikuvituksemme lensi, kun vääntelimme ja painelimme luun värisiä nappuloita ja radio kohisi asemien välillä ja silloin tällöin kohinan seasta kuului ulkomaan asemilta eksoottista puhetta. Mummo ja vaari olivat vihaisia, kun saivat meidät kiinni touhuistamme. He kuuntelivat radiosta vain iltauutiset ja -hartauden ja pyhisin kirkonmenot. Vaari kiikutteli kiikkustuolissa hiljaa kunnes nukahti. Oli kiehtova kuunnella jalaksien narahtelua lattialankkuja vasten ja arvailla, missä hartauden vaiheessa keinu pysähtyy ja vaarin kuorsaus alkaa.

Radion ääressä olikin se ainoa aika, kun vaari nukkui.

Viime yönä jälleen kerran unettomana tunnin tuskailtuani päätin yrittää ääniunetusnukutusta kolmen ja neljän välillä ja väänsin asemanhakukiekkoa löytääkseni jotain rauhoittavaa musiikkia. Vaan ei. Kaikkien kanavien ohjelmapäälliköt taimitkälie ovat sitä mieltä, että kolmen jälkeen ihminen haluaa kuunnella radiosta renkutusta, poppia, iskelmää, kimeitä ooppera-aarioita, naisjuontajan ärsyttävää intonaatiovuoristorataa ja ylitekopirteää reipastelua .

Ei yömusiikkia. Ei unta.

Kyllä kai sitä unetonnakin jaksaa. Vaarikin eli yli 90-vuotiaaksi