Osaamisklusterin horisontaalitason kolmas oikealta
En ymmärrä, kuka täysjärkinen haluaisi duuniin, jossa kokoukset, ongelmat, riidat, työ- ja johtoryhmät sekä -kunnat että visiot, srategiat, raamibudjetit, poikkisektoraaliset osaamisklusterit ynnä horisontaaliset että vertikaaliset yhteistyöfoorumit vievät ajan sekä yöunet. Duuniin, jossa joka-asiaansekaantujat ja mitäänymmärtämättömät päällepäsmärit imevät tekijänsä kuiviin. Duuniin, jonka hauskimpia hetkiä on, kun äärimmäisessä hätätilassa pääsee tuuraamaan äkillisesti kipeytynyttä korporaatiolaista viivakoodinlukulaitteen varteen. Duuniin, jossa ainaisena seuralaisena on ikuinen epäonnistumisen tunne, riittämättömyyden aura ja ahdistus puun ja kuoren välissä. Duuniin, jossa haukkuu organisaatiolaatikostossa sekä ylempänä että alempana olevat ja joka muutenkin yhtä taistelua vaan olisi. Ja josta kaikesta tästä maksettaisiin vaivaiset parisataa euroa päälle kuin jos tekisi sitä, mitä parhaiten osaa hyvässä tiimissä, antaisi hevosen surra ja nukkuisi yönsä levollisna.
Mikä minuun meni, kun kuvittelin haluavani. Onnekseni pääsin hyvälle hopealle. Etenkin, kun kaveri kysyi, olenko koskaan nähnyt yhtään nuorekasta pomoa.
Tyhjän saa pyytämättäkin.
Jälkipuheet
Vai niinkö se sitten kävikin. Mutta hyvä, jos hopea on näissä kisoissa voitto, ei se hävitty mitali.
Sitä paitsi, maailmassa lienee edelleen monia ovia, jotka vain odottavat avaamistaan.
Voitoksi sen kai voi silloin laskea, kun ylipääkorporaattori katsoo asiakseen soittaa ihan erikseen juuri meanderiaan kaikista hakijoista ja tuntee tarvetta selittää.
No. Tottahan hopea ensin vähän kirpaisee mutta kyllä se jo viiden kilometrin lenkin jälkeen voitolta tuntui.
Sitäpaitsi. Olo on ihmeen kevyt, kun ei tunne olevansa sidottu mihinkään. Ei muuta kuin kahvoja koettelemaan.
:)
Onnistuin tempaamaan tappion voiton kidasta viime hetkillä. ;)