Olo on kuin vappuilmapallolla helatorstaina
Siinä minä olin, selkä suorana pöydän päässä. Valmistautuneena hartaasti ja pitkään. Strategiat, visiot ja arvot omaksuneena minä istuin siinä uusi jakku päälläni ja katsoin avoimena silmiin pöydän toisella puolen istujia. Ja mitä minä tein, kun pyydettiin kertomaan omista vahvuuksista? Ensimmäisenä olin luettelemassa miinuksiani.
Muistatko, miltä tuntui ylioppilaskirjoitusten tai ison tentin jälkeen? Muistatko, miten oven sulkeuduttua perässäsi mieleen poukahteli asioita, jotka olisi pitänyt muistaa kertoa? Muistatko sen tyhjyyden tunteen, kun kävelit salista pois? Tässäkö tämä nyt oli kaikki? Miksen sanonut sitä, miksen muistanut mainita, minkä ihmeen vuoksi jankutin sitäkin mielestäni merkittävää asiaa ja unohdin sen toisen tähdellisemmän?
Viikkokausien valmistelu, itsensä terävöittäminen, kokonaisuuksien hahmottaminen ja niiden itselleen selittäminen on ohi. Kaikki ne tuhannet mahdolliset kysymykset, joihin valmistauduin vastaamaan, jäivät kysymättä ja vastaamatta. Silti tuntuu, että vastasin juuri niihin, vaikka niitä ei kysytty ja jätin kuitenkin vastaamatta varsinaisesti mihinkään. Tarkemmin ajatellen; en muista, mitä kysyttiin ja mitä vastasin.
En muistanutkaan, miten hämmentävää on istua vastailemassa kysymyksiin saamatta mitään responssia. Kun kysyjän ilmekään ei värähdä puoleen tai toiseen, niin sitä älytön ihminen alkaa maalailla selkeän asian tilkkeeksi sivulausetta, selikettä ja lisäkettä. Sitä katsoo kysyjää silmiin ja hakee tyytyväistä tai tyytymätöntä vastinetta ja kun ei saa, niin yltyy laventamaan asiaansa käsillään.
Tunnen itseni siksi mainoksen naiseksi, joka hämmentyneenä viittoilee vasemmalle ja oikealle ja sanoo: Tuolta se tuli ja tuonne se meni. Elämäni tilaisuus.
Kävin työpaikkahaastattelussa.
Jälkipuheet
Luonnolliselta reaktiolta tuo vaikuttaa, ja niiden pönöttäjien rooliin kuuluukin pönöttää. Jos ovat sellaisia työelämässään paikka ei välttämättä ole sellainen, johon kannattaa mennä itseään kiusaamaan. Edes siitä maineesta ja mammonasta.
Tiedätkö, tunne on sanoinkuvaamattoman tuttu. Niin osuvasti kuvattu, juuri noin se menee. Ja siltä tuntuu.
Ja silti niistä tenteistä sai keskimäärin kaksi ja puoli ja työpaikoistakin useimmat. Sinäkin.
Maine ja mammona ovat katoavaista, itsensä kanssa eläminen pysyväistä. Vaan tietääkö tuota koskaan, millä tavalla itsensä kanssa onnellisimmaksi ja tyytyväisimmäksi tulisi. Ellei kokeile kepillä keväistä jäätä.
Muistin sentään varoa suusta hyppääviä sammakoita vaikka huidoinkin käsilläni esittäen ihmistä, jolla on
taivaita hipovia suunnitelmia eikä jalat maassa. Herranjestas sentään. Ja taisin puhua itsestäni sellaisena, jolla on jalat tukevasti savessa ja kädet avoinna ottamaan koppeja. Taisin mainita jotain tietäväisen oloista Korpporaatio 2.o:stakin. Miksen vaan istunut niiden käsieni päällä. Onneksi suusta ei sentään tullut mustaa aukkoa, joka olisi sammakoista seuraavaksi huonoin vaihtoehto.
Huh.
Pieni se maastakin ponnistaa ja onnittelut rohkeasta suorituksesta.
Ehkei juuri kannata mennä siihen tavoittelemaansa suorin tein, vaan käy koluamassa muita. Kuin naisissa kävis.
No vau. Muistan kyllä hyvin tunteen. Milloinkahan sitä itse uskaltaisi. Peukkuja pidetään.
Pieni kuvaa tilannetta ja tuntua mitä loistavimmin.
Ihanaa. Kokeillaanko, mitä vaikutusta on ryhmäpeukuilla? Jos, niin tarjoan joka peukun pitäjälle tavatessa viskin.
Niin.
Outoa on kehua itseään viljalti, on tunne että joutunee tilille sanoistaan jos ura urkeneekin. Myös todellisia motiiveitaan ei ole syytä rehellisesti kertoa.
Kuka palkkaisi ihmisen joka esimerkiksi olisi riitaantunut työyhteisössä, pelkäisi irtisanomista, olisi kyllästynyt työhönsä, haluaisi vain heittäytyä tyhjän päälle, tavoittelisi enemmän ansioita, haluaisi vähemmän työtä, olisi stressaantunut jatkuvista haasteista, olisi kyllästynyt yksitoikkoisuuteen, työmatka olisi hankala, kotioloissa olisi muutoksia ja kaikki muut ns. yleiset syyt.
Paras syy olisi varmaan että hakeutuisi yritykseen josta olisi kuullut paljon hyvää, haluaisi uusia haasteita ja tehdä uupumatta pitkiä työpäiviä pienemmällä palkalla, uutterasti ja innokaasti uuden yrityksen arvoja kunnioittaen ja sen lippua ylväänä kantaen.
Niinpä. Miksi hakeudut tähän paikkaan, on vaikea kysymys, jonka vastaus viittaa lähinnä vain vastaajan hyvään mielikuvitukseen ja näyttelijän taitoihin.
Minä vastasin, että tunnen kutsumusta.
Kun toinen ei reagoi mitenkään, jatka katsetta suoraan silmiin hetken liian pitkään, sitten siirrä päätäsi oikealle pari senttiä niin, että leuka tekee ilmaan kuopan, siis pieni kaarros, sitten siristät hieman silmiäsi - olet siis kysyvä. Ihan pieni hymy mahdollinen, kun pää on hieman sivussa.
Ja kas, vastapuoli ryhtyy lausumaan.
Wau, harjoittelin liikettä ja ilmettä heti. Aivan loistavaa.
Enkös vaan nähnytkin sieluni silmin eräänkin Jarin juuri noin toimineen kerran jos toisenkin. Tämä on ehdottomasti tästä lähin työkalupakissani. Tulevat vielä virkasiskot ja esinaiset hämmästymään yllättävää avautumisen tarvettaan. Kiitos.
Anytime. For you.