Uimarannassa pikkupojat hyppivät laiturilta veteen. Vauhti, ponkaisu, nenästä kiinni. Loikka. Tytöillä on vaaleanpunaiset topit ja ne istuu kalliolla, syö jäätelöä ja tökkii hihitellen toisiaan käsivarteen. Osoittelevat poikia.

Ilma on täynnä lumisadetta. Pientareilla kyyrii valkoisia karvamöykkyjä, kuin rikkireväistyjä untuvatyynyjä. Bussipysäkillä pyörteilee pienoistornado. Asettuu asfaltille keoksi.

Pihan kukkapenkistä versoo terhakkaita uusia ruusuja keväällä leikatuista tyngistä. Joku on laittanut oksaan kauniilla vanhanrouvan käsialalla kirjoitetun lapun: "Ethän tallaa ruusuja."

Ruusupenkissä on syviä jalanjäliä.

Alakerran ovi on yltä päältä veressä. Veripisarat loppuvat hissiin.

Kesä on tullut pirkkahämeeseen.

Kirjoitti: mea 19:28 | Jälkipuheet (0)

"Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa."

Valokuvatorstai / Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (6)

En ymmärrä, kuka täysjärkinen haluaisi duuniin, jossa kokoukset, ongelmat, riidat, työ- ja johtoryhmät sekä -kunnat että visiot, srategiat, raamibudjetit, poikkisektoraaliset osaamisklusterit ynnä horisontaaliset että vertikaaliset yhteistyöfoorumit vievät ajan sekä yöunet. Duuniin, jossa joka-asiaansekaantujat ja mitäänymmärtämättömät päällepäsmärit imevät tekijänsä kuiviin. Duuniin, jonka hauskimpia hetkiä on, kun äärimmäisessä hätätilassa pääsee tuuraamaan äkillisesti kipeytynyttä korporaatiolaista viivakoodinlukulaitteen varteen. Duuniin, jossa ainaisena seuralaisena on ikuinen epäonnistumisen tunne, riittämättömyyden aura ja ahdistus puun ja kuoren välissä. Duuniin, jossa haukkuu organisaatiolaatikostossa sekä ylempänä että alempana olevat ja joka muutenkin yhtä taistelua vaan olisi. Ja josta kaikesta tästä maksettaisiin vaivaiset parisataa euroa päälle kuin jos tekisi sitä, mitä parhaiten osaa hyvässä tiimissä, antaisi hevosen surra ja nukkuisi yönsä levollisna.

Mikä minuun meni, kun kuvittelin haluavani. Onnekseni pääsin hyvälle hopealle. Etenkin, kun kaveri kysyi, olenko koskaan nähnyt yhtään nuorekasta pomoa.

Tyhjän saa pyytämättäkin.

Kirjoitti: mea 17:36 | Jälkipuheet (4)

Aamulehden syvälle ihmiselämään pureutuvat tutkimukset ovat nyt ottaneet asiakseen palastella suomalaisen parisuhteen alkutekijöihinsä. Lehden parisuhteen tilaa luotaavaan nettikyselyyn oli vastannut vajaa 800 lukijaa, joista neljä viidestä oli naisia. Ojalan laskuoppi saa siis vastanneiden miesten määräksi noin 160 ja naisten 640. Ja kun vastaukset eivät tulleet vastapallopareilta, niin vaikea on mennä yleistämään vaikka niin mieli tekisi. Mitään uutta ja mullistavaa ei tämäkään tutkimus tosin paljastanut. Niin naiset kuin miehetkin halajavat aina vaan huumorintajuista, rehellistä ja persoonallista kumppania. Kolmen kärjen jälkeen halut sitten poikkeavatkin jonkin verran toisistaan: naiset ymmärtävät älyn merkityksen, kun taas miehet arvostavat ulkonäköä. Eipä tässäkään varsinaisesti mitään yllätystä piile.

Mutta jos nyt suoristetaan vähän mutkia ja unohdetaan lillukan varret, niin vastaukset riittänevät ainakin heijastelemaan käsityksiä hyvistä kumppaneista. Ja mitäpä sitä epäilemäänkään, kun miehet sen kummemmin erittelemättä kertovat rakastuneensa nykyisessä kumppanissaan kauniisiin kasvoihin tai ulkonäköön yleensä. Tarkemmin he erittelevät luonteenpiirteitä: mies pitää hyvällä huumorilla varustetusta ja iloisesta kumppanista, joka ymmärtää miestä eikä murjota turhista. Naiset arvostavat sen sijaan älyä kumppania valitessaan, mutta eivät he sylje hyvän ulkonäönkään päälle. Kun naisilta kysyttiin nykyiseen kumppaniinsa rakastumisen syitä, nousivat ihanat silmät, hymy ja treenattu takapuoli esiin. Naisessa on kyllä tiettyä viehkoa logiikkaa: hän arvostaa huumorintajua, persoonallisuutta ja rehellisyyttä mutta rakastuu tiukkaan peppuun. [ AL Sunnuntailiite 27.5.2007]

Ei siinä [insinöörin ammatissa] ole paljon sellaista, mistä en pitäisi, paitsi se että tytöt pitävät insinööreistä ja kaikki haluavat mennä naimisiin miesinsinöörien kanssa niin, että heidän on aina ajettava pois ne naiset, jotta ne eivät ole häiriöksi.

[Tero, 7 v: "Mikä minusta tulee isona", Ylöjärven Markkina Sanomat 19.5.2001]

Kirjoitti: mea 18:09 | Jälkipuheet (4)

Tunsin historian lehvistön vavisevan, kun viikonlopun pubipoikkeamisen jälkeisiä hajuhaittoja vaatteista parvekkeella tuuletin. Ei enää koskaan tupakalle haisevia vaatteita. Ei enää koskaan inhan hajuista tyynyliinaa tunkemassa aamulla tupakan tunkkaista tuulahdusta nenään. Ei enää koskaan savuhaittaa rakkaan aamuhiuksistossa. Hetikohta ilakoiduttani raikkaasta aamuilmasta ja onnellistuttuani oivalluksestani, suvaitsi alakerran naapuri alkaa kessuttelun parvekkeellaan. Se siitä raikkaudesta taas.

Korporaation ulko-ovella päivystää kolmen naisen vankka savustelupiiri. Haju tarttuu ohikulkijan vaatteisiin ja ulko-ovi haukkaa vielä kuutiollisen savua eteisen ilmaa pilaamaan. Työkopperoni ikkuna sattuu sijaitsemaan heti ulko-oven pielessä, joten olen melko hyvin selvillä, kuinka paljon noiden kolmen naisen työajasta kuluu pihalla. Paljon! Kesäilman tuulettamasta konttorihuoneeesta ei juuri ehdi haaveilla.

Ei käy kateeksi niitä kerrostaloasujaimia, joiden alakerrasta löytyy juottola. Ensi viikonlopusta lähtien iloinen puheensorina, tasainen tupakansavu tunkemassa keittiön tuuletusikunoista ja soma tumppimatto ulko-oven edessä harmittanevat jonkin verran. Etenkin, kun sinne parvekkeellekaan ei voi mennä raikkaudesta nauttimaan.

Näyttäisi siltä, että ainoa paikka, jossa saa nauttia raikkaasta ilmasta tulevaisuudessa, on juottola. .

Kirjoitti: mea 09:11 | Jälkipuheet (7)

Yksi aikuisuuden nurjapuolista on huomata, että aikuiset eivät ole yhtään hiekkalaatikolla muovilapioilla toisiaan rusikoivia kersoja viisaampia. Lapiot tosin ovat näkymättömämpiä. Joskus lapioina käytetään jopa nyrkkiä, onneksi ei kylläkään työpaikoilla. Vaikka kai niinkin on käynyt virkistyspäivien jatkoilla, kun on saatu purettua kymmenenkin vuoden kaunat. Järeämpiäkin välineitä on käytetty. Kuten hengen voimaa, joka toimii parhaiten puhumalla selkien takana vihjaillen ja jättäen riittävästi mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Kun kukaan ei voi kenellekään suoraan sanoa mitään, niin sitten ruoskitaan kollektiivispassiivissa kaikkia, jolloin Korpporaation koko porukka alkaa mulkoilla toisiaan ja sivusilmät vilkkua. Ja siitähän loukkaantuvat tietenkin kaikki ja asiat eivät etene, koska kukaanhan ei tunnusta ollensa se ääliö, jota olisi pitänyt ojentaa. Tai mahdollisesti ihan vaan kysyä suoraan ja opastaa lievästi.

Miten se on keneltäkään pois, jos toverilla voisi mennä paremmin? Miten on kaverilta vähemmän, jos toinen saisi jotain, mihin itse ei millään muotoa voisi tai edes haluaisi ryhtyä?

Minun vihreä muovilapioni on muistaakseni parvekkeella multapussissa odottamassa kesäkukkia. Se on se sama lapio, jolla kauhoin aikoinaan koirankakkoja hauskapusseihin. Sehän sopisi mainiosti tuohon työpöydän kulmalle. Taino, antaa olla.

Lojaalisuus. Onko se pyyhitty ihminen ihmiselle -sanakirjasta vallan pois?

Kirjoitti: mea 09:39 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Yksi

Kirjoitti: mea 06:27 | Jälkipuheet (9)

Ensimmäisessä työpaikassani joskus tuskailin tuntikausia kopiokoneen äärellä seistyäni, että tämänkö takia niitä korkeakouluja käytiin. Siellä eräs vanha ja viisas tutkija sanoi tuskisteluuni, että jos et saa parasta, on ihan hyvä vaihtoehto tyytyä lähinnä parhaaseen. Niinpä sitten sisäistin neuvonsa, koska hän vaikutti hyvinkin onnelliselta ja tasapainoiselta. Tein töitä, jotka eivät tyydyttäneet täysin mutta eivät nyt niin pahasti masentaneetkaan. Ja kun alkoivat ahdistaa, hain jotain tyydyttävämpää mutta täydellistä en löytänyt.

Ihmissuhteissa onnuin todella pahasti. Koska en löytänyt edes täydellisen korvikkeen läheltä ketään, päädyin aika onnettomiin ja ahdistaviin juttuihin. Niissä rimpuillessani muistelin vanhan viisaan sanoja ja aloin epäillä niiden viisautta. Epäilyistäni huolimatta uskoin silti, että täytyyhän niissä jotain perää olla ja yritin kynsin hampain onnellistua ja uskotella olevani jos en nyt varsinaisesti onnellinen, niin tyytyväinen kuitenkin. Tai ainakin vähemmän onneton kuin voisin olla. Ja jatkoin laastarielämää. Teeskentelin itselleni olevani suhteissa melko vähän onneton, asuin jos en nyt ihan unelmassa, niin ainakin siellä päin. Ostin vaatteita, kenkiä, silmälaseja ja kodin tarvikkeita vähän sinne päin, kun en unelmiinkaan yltänyt. Mutta haaveilin kaiken aikaa. Tiesin kyllä, mitä haluaisin.

Niin. Haluaisin. Siinä se virhe oli. Sana, joka antaa mahdollisuuden livetä kaikesta, mitä oikeasti voisi saada, jos ei tyytyisi siihen lähinnä parhaaseen. Pitää haluta eikä ajatella sitä, mitä haluaisi, jos…. Aloitin rehvakkaasti ihmissuhteesta ja revin laastarit kokonaan. Sitten jatkoin varovasti itseni kasvattamista ostamalla vain sellaisia asioita, jotka oikeasti tyydyttivät. Ostin harkiten ja harvemmin tai jätin ostamatta. Isoissa hankinnoissa, kuten asunto ja auto, oli pakko edelleen tehdä kompromisseja. Mutta jo saavutetut täydellisyydet tekivät ihmeitä.

Pikkuhiljaa revin laastareita itsestäni ja nyt näyttäisi siltä, että kompromissien aika alkaa olla ohitse. Minulla on hyvä olla töissä. Koti on ehkä muutamaa astetta vaille Avotakka-koti mutta onnellinen se on. Lopulta myös vanha haaveeni täydellisestä autostanikin on toteutumassa. Mutta ennen kaikkea: isoimmassa asiassa, ihmissuhteessa, olen onnistunut kohtaamaan parhaan.

Vaan onhan tässä vielä pientä säätämisen varaa. Istuessani asiakaspalvelussa korkeakoulutettuine tietoineni valmiina vastaamaan elämää suurempiin kysymyksiin on minulle eniten esitetty kysymys, että missä täällä on vessa.

Kirjoitti: mea 08:29 | Jälkipuheet (12)

Hiukan minä nyt ihmettelen noita sääennusteita. On pelit ja vehkeet metronomeilla mutta ei pystytä ennustamaan lähellekään oikeita ilmoja. Luvattiin viimekin viikonlopuksi lähes helteitä. No ei ollut hellettä. Sinnikkäästi sunnuntaina vielä iltapäivällä toistettiin lämpöjen hellivän kansalaista. Ei hellinyt. Asian oikean tilan olisi selvittänyt ihan vaikka vaan työntämällä käsi ikkunasta ulos. Eilen taas luvattiin viikonlopuksi lämpimiä ja ensi viikon aluksi totaalista hellettä. Miten ne kehtaa luvata viikon päähän yhtään mitään, kun eivät pysty edes pari tuntia sitten olleita ilmoja ennustamaan.

Kyllä oli ennen nämäkin asiat paremmin. Kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia, ruoho vihreämpää, vedet lämpimämpiä, vihreä limppari päärynämmän makuista ja polvisukat näyttivät ihan kivoilta. Ja sääennustukset pitivät aina paikkansa. Tosin silloin oli tietty ennustaminen selkeästi helpompaa, kun toukokuussa alkoivat kesäkelit ja niitä jatkui aina syyskuulle. Virallinen kesä alkoi tietenkin vasta suvivirestä.

Pirkanmaalla luemma alkoi kesä keskimäärin tänään puoliltapäivin tai sitten ehkä perjantaina [AL 22.5.]. Paitsi, että sehän alkaa tasan silloin, kun saa istua rantasaunan terassilla ja aurinko heittelee timantteja järven pinnalle ja tuoksuu sauna ja heinä. Voi vaikka sataakin, jos vaan sauna tuoksuu. Eli siis luultavasti juhannuksena.

Kirjoitti: mea 16:12 | Jälkipuheet (0)

Meanderiassa ollaan nyt ihan täpinöissä. Laskettu aika on viikolla 24 mutta siitä kestää vielä jonkin aikaa, ennen kuin uusi tulokas on kotona. Hän kun nimittäin tulee kaukaa merten takaa. Työnimenä hällä on Risto. Taikka Pauli tai Jussi tai Yrjö.

Joku ei nyt tahtoisi pysyä housuissaan.

Kirjoitti: mea 19:21 | Jälkipuheet (5)

Aivan loistavaa, että järjestetään vuosittain koko hela päivä vapaata keskelle työviikkoa. Milloin muutoin virkanainen pesisi ikkunat, siivoaisi partsin, imuroisi ja pesisi auton, imuroisi kodin, kävisi lenkillä, nukkuisi päiväunet, istuiskeli puhtaalla partsilla auringossa ja ajatteleisi, että hyvä, että pääsee taas huomenna töihin lepäämään.

Ja sitten ihan tuoreeltaan muutama vinkki niille onnnettomille, joilla meni hela päivä voivotteluun, kuinka epistä ja rasittavaa on rippaista keskelle viikkoa outo pyhäpäivä, ettäkun sellaisessa menee työvireet poikki eikä tiiä, mitä tekisi ja miksei pyhät ole lauantaina jasitärataa. No, ensinnäkin siksi, että se olisi sitten helalauantai ja silloin taas tehdään lauantaijuttuja eli joutaillaan. Toisaalta; ei sitä työn flouta ole tarkoistuskaan katkaista. Eikö jo isoäidit ole opettaneet, että naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.

Mutta siis. Kun olet ensin herännyt malttamattomana jo heti aamukuudelta ja odottanut kahvin ääressä säälliset pari tuntia muiden heräämistä, ettei tule naapureiden kanssa sanomista, voit pikkuhiljaa viritellä ikkunanpesuvehkeet valmiiksi. Vatiin vettä, Fairya ja etikkaa [ei maustettua], viereen päivän lehti [tai vanhempi, jos et loppuun saakka lukenut], ikkunalasta ja joku pesuväline. Sitten hämmästelet tovin, mihin laitoit viime vuonna ikkunan aukaisimen ja kun sen parin tunnin etsimisen jälkeen löydät jostain epoäloogisesta paikasta, voit alkaa hommiin.

Aloita isoimmasta ikkunasta ja ajattele, että peset sen ja mahdollisesti myös viereisen mutta että makkarin ikkunan voit jättää väliin tänä vuonna, koska siellä on aina verhot kiinni ja muutenkin vastahan sen toissavuonna pesit. Päätät jo tässä vaiheessa, että et ainakaan todellakaan pese partsin laseja tänäkään vuonna. Kun ne pari ensimmäistä sitten on pesty, pese vielä yksi ja päätä lopettaa siihen. Kun olet senkin pessyt, pese vielä yksi [jos ikkunoita riittää]. Koska olet asioiden loppuun saattamisen ihmisiä, peset loputkin. Ja koska olet myös täydellisyyden tavoittelija, peset ne partsin lasitkin. Näin.

Ja sitten imuroit kodin, peset auton, imuroit auton, menet lenkille, nukut vähän, lueskelet, ihmettelet koivunlehtien täyskokoisuutta parvekkeella, jonka ikkunoissa näet hiukan pesuraitaa ja korjaat vähän ja saman tien peset myös huushollin peilit. Ja päätät muistaessasi, että laitat sen ikkunan aukaisimen tänä vuonna loogisempaan paikkaan. Heti kun löydät.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (11)

... hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua.

Valokuvatorstai / Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869

Kirjoitti: mea 00:48 | Jälkipuheet (13)

että Erityinenhän on kaikkien äitein unelmavävypoika. Hän nimittäin ei ole yhtään kaliaan menevä. Mikäli mitään voi päätellä niistä puoliksi tai vähemmän juoduista avatuista kaliatölkeistä, joita jääkaappiini tarkkana virkanaisena olen viikkojen saatossa Erityisen vierailujen jälkeen kerännyt.

että minusta on kehittynyt tällä menolla melko tarkka väljähtyneiden kaliojen viikkoasteen määrittelijä. Pystyn nykyisin jo kokolailla viikon tarkkuudella maistamaan, kuinka kauan mikin tölkki on jääkaapissa säilööntynyt.

että kukat kukoistavat erityisen hyvin, kun niitä lannoittaa jo parikin viikkoa hengitellyllä kalialla.

että älä usko.

että jos et usko, että älä usko, niin laita ainakin hengityssuodin. Aika jytyä kamaa.

että pitäisi käydä useammin saunassa, sillä siellä saa aivan loistavia blogikirjoituksia sorvautettua.

että nyt en muista niistä valitettavasti ensimmäistäkään. Johtuen ehkä joistakin edellä kerrotuista seikoista.

Kirjoitti: mea 20:08 | Jälkipuheet (4)

Oltiin yhtenä yönä Budapestissä Erityisen kanssa juuri menossa viimeiseen ratikkaan. Pysäkki oli ihan siinä Tonavan rannalla, Ketjusillan lähellä, synkän tunnelin suulla. Erityinen sanoi, että juostaan [ihan niin kuin se mies ikinä juoksisi] seuraavalle pysäkille ja läksi saman tien tunneliin. Minä jäin empimään hetkeksi pysäkille. Ajattelin, että tulen ratikalla perässä mutta läksin sitten kuitenkin perään juoksemaan. Seinän ja raiteiden välissä ei ollut tilaa, joten piti juosta raiteiden välissä. Pelotti, että ratikka tulee jommasta kummasta suunnasta enkä ehdi pois. Kun pääsin toiselle puolelle tunnelia seuraavalle pysäkille, Erityinen ei enää ollutkaan siellä vaan pysäkillä seissyt nainen sanoi, että hän lähti takaisin etsimään minua [viimeistään nyt olisi pitänyt tajuta, että hänhän olisi tullut vastaan, jos näin olisi].

Ratikka tuli juuri pysäkille ja ajattelin, että menen sillä takaisin sille edelliselle pysäkille ja että Erityinen varmaan odottaa siellä. Mutta ei odottanut ja jatkoinkin matkaa eteenpäin, ohi hotellimme, kun ajattelin, että hän on mennyt sinne päin [millä ihmeen logiikalla mies olisi ohi hotellin mennyt]. Yritin soittaa mutta puhelin muuttui siniseksi keittiöhanskaksi, jonka pinnat olivat liimautuneet toisiinsa kiinni. Näin, että häneltä tuli viesti mutta eihän keittiöhanskalla voi vastata [siinä sen sijaan ei ollut mitään outoa].

Kuinkahan kauan unen katsomiseen menee? Kestääkö uni yhtä kauan kuin unen esittämä toimintapätkä? Vai onko aivo sellainen prosessori, että se jauhaa nanosekunneissa puolen tunnin tapahtumat?

Ja mitä tähän sanoisi Freud? [Joo-joo, tiedän, mitä ajattelette.]

Kirjoitti: mea 19:44 | Jälkipuheet (5)

Suomalaisen naisen anatomia julkistettiin AL:n Sunnuntai-liitteessä toissapäivänä. Lehti oli kysynyt ja 500 lukijaa oli vastannut vastineeksi miesten vastaavalle pilkkomiselle. Kyselyn mukaan me naiset olemme Hanna Pakarisen mallisia, osaamme parhaiten korvapuustien leipomisen, uskomme Jumalaan ja meillä on kirjastokortti, lenkkarit, ripsentaivuttimet, pyhäastiasto, pitkä iltapuku ja päiväkirja. Lisäksi haluamme kaksi lasta, emme polta mutta naukkailemme 4-7 paukkua, kun lähdemme juhlimaan hame päällä onnellisesta parisuhteesta ja omakotitalosta haaveillen. Meitä huolestuttaa vakavat sairaudet ja ilmastonmuutos ja kuusviisaamme kännykkäkoruista ja iPodeista.

Jotenkin lohdutonta on huomata olevansa normikeskitien tallaaja Jumalaa, ripsentaivuttimia, kahta lasta, omakotitaloa, hametta ja korvapuusteja lukuun ottamatta. Vaikka en osaakaan parhaiten korvapuustien tekoa, tiedän mikä on banaanivarjostus ja osaan sen myös tehdä ja teenkin. Joka päivä. Ja siihen pystyy vain 3% kanssasisarista. Säälittävän lohduttavaa.

Vaikka juuri on päässyt vähän kriittisin silmin arvioimasta Pakarisen vyötärön ja korsetin yhteensopivuutta, niin peiliin katsoessa on myönnettävä, että sieltä katsoo takaisin enemmän Hanna kuin Kiira Korpi. Niin kuin katsoo useimmista peileistä. Joka jaska ja jaana kuvittelee olevansa vähän persoonallisempi, erilaisempi, poikkeavampi ja mielenkiintoisempi kuin kaverinsa petri ja mirjaterttu. Mutta niin sitä vaan löytää itsensä vähintäänkin käyrien keskivaiheilta.

Testaa vaikka [via Jani]. Minä sain 84%.

Kirjoitti: mea 08:34 | Jälkipuheet (12)

Siinä minä olin, selkä suorana pöydän päässä. Valmistautuneena hartaasti ja pitkään. Strategiat, visiot ja arvot omaksuneena minä istuin siinä uusi jakku päälläni ja katsoin avoimena silmiin pöydän toisella puolen istujia. Ja mitä minä tein, kun pyydettiin kertomaan omista vahvuuksista? Ensimmäisenä olin luettelemassa miinuksiani.

Muistatko, miltä tuntui ylioppilaskirjoitusten tai ison tentin jälkeen? Muistatko, miten oven sulkeuduttua perässäsi mieleen poukahteli asioita, jotka olisi pitänyt muistaa kertoa? Muistatko sen tyhjyyden tunteen, kun kävelit salista pois? Tässäkö tämä nyt oli kaikki? Miksen sanonut sitä, miksen muistanut mainita, minkä ihmeen vuoksi jankutin sitäkin mielestäni merkittävää asiaa ja unohdin sen toisen tähdellisemmän?

Viikkokausien valmistelu, itsensä terävöittäminen, kokonaisuuksien hahmottaminen ja niiden itselleen selittäminen on ohi. Kaikki ne tuhannet mahdolliset kysymykset, joihin valmistauduin vastaamaan, jäivät kysymättä ja vastaamatta. Silti tuntuu, että vastasin juuri niihin, vaikka niitä ei kysytty ja jätin kuitenkin vastaamatta varsinaisesti mihinkään. Tarkemmin ajatellen; en muista, mitä kysyttiin ja mitä vastasin.

En muistanutkaan, miten hämmentävää on istua vastailemassa kysymyksiin saamatta mitään responssia. Kun kysyjän ilmekään ei värähdä puoleen tai toiseen, niin sitä älytön ihminen alkaa maalailla selkeän asian tilkkeeksi sivulausetta, selikettä ja lisäkettä. Sitä katsoo kysyjää silmiin ja hakee tyytyväistä tai tyytymätöntä vastinetta ja kun ei saa, niin yltyy laventamaan asiaansa käsillään.

Tunnen itseni siksi mainoksen naiseksi, joka hämmentyneenä viittoilee vasemmalle ja oikealle ja sanoo: Tuolta se tuli ja tuonne se meni. Elämäni tilaisuus.

Kävin työpaikkahaastattelussa.

Kirjoitti: mea 17:40 | Jälkipuheet (11)

Nelipäiväinen sukellus verkostoitumisen, virkasiskouden ja Korpporaatio 2.0:n maailmaan ollen osin toisenkinlaisten tapahtumien keskisessä pisteessä on onnellisesti tehty. Virkasisko on raportoinut tärkeimmät, joten en siitä asiapuolesta enempää [tisleistä en tiedä mitään]. Ja kiitos vink vink -terveisistä eräälle taholle.

Oivallus 1.0

Tuo Korpporaatio 2.0 [tuttujen kesken Kookakkonen] aiheutti pohdintaa notkuvien pöytien ja läikkyvien viinilasien äärellä. Oivalluksiakin oli, tosin en nyt niistä useitakaan enää muista. Mutta oli kyllä. Vaan ehkä se onkin niin, että oivallus on ihan itse oivallettava. Ei siis niin, että oivaltaa toisen oivalluksen raportoinnin kautta. Vaan ihan ikioma, oman aivon tuottama helkähdys, joka kirkastaa kuvion, se vasta on se oikea oivallus.

Oivallus 2.0

Minä koin Kookakkos-ahaa-elämykseni tänä aamuna, kun luin lehden. Perjantain lehdessä etusivun uutisena on asia, jonka sain lukea jo keskivikkoiltana teksiviestitse lähetettynä erittäin vanhakantaiseen puhelimeeni keskelle ei-missään olevaa metsää, jonka keskellä sijaitsevassa paksumuurisessa linnassa puhelin sattui juuri sillä hetkellä sijaitsemaan. Eli eihän se Kookakkonen tai Weekakkonen ole mitään uutta, niin kuin epäilinkin. Ei se ole uusinta tekniikkaa olevaa i-alkuista härpäkettä vaativaa sosiaalista meditointia. Siinähän on vain kyse sosiaalisesta verkottumisesta ja kanssakäymisestä ja halusta ja kyvystä ja oivalluksesta jakaa oikeaa tietoa heti eikä viidestoista päivä. Ja sitähän on ollut aina, vain välineet muuttuvat. Aikojen alussa se oli ratsulähetti, kirjekyyhky tai savumerkki. Nyt se on vaikka tekstiviesti. Voi se olla myös se kuuluisa blogi tai RSS-fiidi. Ydin on kuitenkin se, että joku jossain seuraa, yhdistää asioita ja jakaa tiedon edelleen juuri sinne, jota se koskee ja kiinnostaa.

Oivallus 3.0

Tänään tuoksui ensimmäistä kertaa asfaltti. Kevät.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (4)

... Together we'll make a difference.

Valokuvatorstai / Camp

Kirjoitti: mea 21:39 | Jälkipuheet (5)

Lähiön bussi kiitää läpi sateisen ja kolean lauantai-illan. Kello on vasta kahdeksan mutta palailijoita on jo muutama, nuoria tyttöjä enimmäkseen. Keskustorilta autoon tulee tyttö, joka juuri on hyvästellyt poikaystävänsä laiturilla. Hän menee takaosaan ikkunapaikalle ja laittaa napit korviinsa, katselee etääntyvän poikaystävän selkää. Hymyilee. Linja-autoaseman pysäkiltä bussiin nousee kaksi iloista keski-ikäistä naista. Istahtavat tytön taakse. Kulmakuppilasta päin onnahtelee tiukassa etukenossa mies, joka asettuu yksinäisen tytön viereen. Isoon ääneen hän yrittää ensin saada tytön huomiota itseensä mutta kun tyttö katsoo vain tiukasti ikkunasta illan sateeseen, kääntyy mies takana istuvien naisten puoleen. Mies menee suoraan asiaan ja kysyy, minne matka ja pääsiskö ehkä samaan paikkaan. Naiset eivät innostu iskuyrityksistä ja örinään pian kyllästyneinä kehottavat miestä menemään muualle ja jättämään myös tytön rauhaan. Mies ei hellitä, vaan kehuu naisia melkoisiksi huuliveikoiksi.

Seuraavalta pysäkiltä takapenkille hakeutuu toinen mökeltäjä ja tarjoaa naisille herneitä. Mistä lie saanutkin tähän aikaan keväästä. Miehet keskustelevat naisista heidän päidensä ylitse kovenevalla äänellä. Tyttö katsoo ikkunasta ulos, naiset jäävät yksitellen bussista. Tytön vieressä yhä sitkeästi istuva mies yrittää vielä jotain sanoa tytölle mutta kun tyttö ei ole huomaavinaan, mies luovuttaa lopulta ja menee toisen miehen kaveriksi takapenkille. Timo, sanoo tulija ja ojentaa kättään. Reishka, vastaa toinen ja tarjoaa taas herneitä. Kovaääninen keskustelu siirtyy heti takaisin naisiin.

- Miten on Reiska, vieläkö saat lihaa?
- Emmää oo enää kato kiinnostunu, ku mullon 15-vuotias plikka. Se pistää kato miettimään.

Samassa bussi kaartaa lähiön keskustaa kohti ja kolme tyttöä menee takaovelle odottamaan pysäkkiä. Miehet innostuvat taas. Reiskaksi esittäynyt katsoo silmät kiiluen arviolta 15-vuotiasta tyttöä.

- Jumalauta mikä herkkupeppu.
- Te ootte ääliöitä, sanovat tytöt kuorossa ja nousevat bussista.

Jään seuraavalla pysäkillä pois ja vilkaisen miehiä huvittuneena. Juuri ennen kuin ovi sulkeutuu ja bussi katoaa sateen piiskomaan lähiöön, kuulen miesten aloittavan naiskeskustelun uudelleen.

- Koppavia noi nykyajan naishet.
- Nii o, ei niitä enää kunnon miesh kiinnoshta.

Kirjoitti: mea 21:09 | Jälkipuheet (2)

No niin. Sain sitten viimein lähetettyä sen esseen, jota olen pusertanut tässä nyt ties kuinka kauan. Se jalostui pusertuessaan vihdoin asteelle, joka lävisti henkisen seulani. Lävistymiseen vaikutti tietty sekin, että kuollut linja osui jo ohimoon.Nyt vaan rukoltimet toistensa lomaan ja odottamaan, mitä tuleman pitää. Tämä kaikki siis vain alustuksena sille, että takki on nyt tyhjä kirjaimista. Mitä sitäkään ei tietenkään tänne olisi mitenkään tähellisesti tarvinnut tulla kertomaan. Muttakun. Ensi viikon olen eteläisen naapurin virkasiskojen kanssa verkottumassa ja altistan itseni samalla Korporaatio kakspistenollalle, niin ajattelin nyt ilmoittaa vaikka sen.

Siskot siellä vakuuttavat kaiken olevan rauhallista mutta kyllähän tässä pikkuisen jännitystä on ilmassa. Yhden patsaan takia moinen hässäkkä. Lähetetään täältä tämä yksi joutilas sinne patsastelemaan. Ovat kuin kaksi marjaa [Nyt 4.5.07].

Eilen ostin Fazerin Salmiakkitäytesuklaata ja voi pojat ja tytöt, mikä herkku. Sitä syödessä tuli niin hyvä mieli, että hetkeksi lepyin kaikille, jotka kirjoittavat salatti ja dietti. Minä syön salaattia ja pidän dieettiä sitten taas, kun niiden aika on.

Kirjoitti: mea 14:23 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Tyhjä

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (8)

Jouduin viikonloppuna altistetuksi ennen kokemattomalle Jade-nimiselle lehdelle. Ilman kummempaa medialukutaitoa saattoi jo pian kannen kuvasta ja teksteistä päätellä, että lehti on tarkoitettu neljäkymmentä ja päälle -naisille. Ne vähäiset rivit, jotka eivät kertoneet ryppyjä vastaan taistelusta tai veltostumisesta, selluliitista, ikääntymisestä sekä niiden ehkäisyssä auttavista aineista, kertoivat parisuhteesta. Tai siis siitä, miten lorpahtanut parisuhde eheytetään. Onpa kiva, että on, mitä odottaa tuolla aikuisuudessa. Niin kuin vaikka sitä rentoutumisen määrää, mikä seuraa, kun makoilee rasvalinkolaitteessa 10 minuuttia per reisi / käsivarsi / vatsa / peppu a 60 euroa per edellä mainitut kahdesti viikossa.

Naisen elämä on lehden mukaan yhtä kolmenkympin kriisiä, siitä selviytymistä ja valmistautumista kohtaamaan neljänkympin ja viidenkympin kriisit kunnes saavuttaa kuudenkympin iän, jolloin elämä on aina parhaimmillaan. Ja koskaan ei ole muuten mitään käytetty. Ihan luomuja ollaan. Kun vaan ymmärtää käyttää ajoissa ryppyvoiteita ja omega- ja hivenaineita, säilyy iho lapsen peppuna ja voi ehkä selvitä jokaisesta kriisistä kahdeksassa vuodessa. Ja sitten aina joka kriisistä toivuttuaan naiset tajuavat rakkauden, elämän, parisuhteen, äitiyden sekä isoäitiyden salat ja perimmäisen ytimen ja jakavat suurta tietämystään muille. Erityisesti, jos ovat näyttelijöitä.

Suskun kadonneesta pömpöstä en saa sanotuksi mitään. Tai sen verran, että kaikki eivät ehkä ole kuitenkaan selvinneet edes kahdenkympin kriisistä.

Kirjoitti: mea 20:03 | Jälkipuheet (2)