... jos ihan vaan pienet ottaa. Minähän olen pyörällä liikenteessä.

Valokuvatorstai / Ei

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (9)

Aina yhtä hämmästynyt olen, kuinka joidenkin kanssa työskentely on ihan että niks naks. Melkein sitä silloin kuulee, kuinka palaset kalahtelee kohdalleen heti, kun tällaisen ihmisen kanssa kättelee. Loistavinta tietenkin on, jos tämä henkilö sattuu olemaan työtoveri. Tai esimies. Tai tärkeän projektin kanssatyöskentelijä. Näiden lomahtavien palasten kilahdellessa toisiinsa ihmettelee itseään, kuinka osaakin niin loogisesti ja olennaisuudet huomioiden esittää oikeat näkökulmat oikeaan aikaan ja sävyyn jännittämättä ja rennosti. Tällaisten sessioiden jälkeen sitä aina illan ihmettelee, että olinko se tosiaan minä, joka siinä esitin asioita. Minä, jolle sama kokonaisuus oli vielä ennen tapaamista yhtenä mylläkkänä päässä.

Sitten on toisaalta ne ihmiset, joiden puheesta ei ymmärrä yhtään koskaan mitään. Ei vaikka erikseen täsmennystä kysyisi. Kun ei ymmärrä edes kysymystä, miten siihen selkeästi vastaisi. Vaikka työskentelisi vuosia samoissa projekteissa pyöritellen samoja asioita näiden kanssa, ei koskaan kuulu sitä palasten naksahtelua. Jokaisen tapaamisen jälkeen jää hiukan tyhjän päälle ihmettelemään, että mitä me puhuttiin ja sovittiinko jotain ja jos, niin mitä ja kuka tekee. Ja sitten sitä jo taas epäilee itseään, että mahdanko olla vähän tyhmä vai väärällä alalla.

Tänään tapasin molemmanlaisia. Onneksi naksahdukset myöhemmin, joten päälle jäi ihmettely, kenen henki minuun aina silloin menee, kun osaan erottaa olennaisuudet epäolennaisuuksista ja esittää ne oikeassa valossa ja täsmällisesti muotoilluin sanakääntein.

Taptap, taputtaa hän itseään olkapäälle ja yrittää säilyttää tunteen, kun ryhtyy hiomaan sitä juttua.

Kirjoitti: mea 20:11 | Jälkipuheet (0)

Töistä lähdettyäni sain juuri ennen kotiin vaihtuvia liikennevaloja päähäni, että ajanpa Vehoon katsomaan Sitikoita ja Hondia ja mitä muuta siellä nyt onkaan. Sitten sillä Paasikiven- tai Kekkosentiellä oli hirveä ruuhka ja matka eteni etanavauhtia ja minua alkoi jo kaduttaa koko päähänpisto mutta ei siinä juuri uukkariakaan pystynyt tekemään. Särkänniemen kohdalla olin töppäyttää edellä matelijaan, kun katsoin Mustaanlahteen lipuvaa outoa laivaa. Laivan kyljessä oli numero 55 ja se oli sotalaivan näköinen ja sen kansi oli täynnä miehiä mutta ei sellaisia ole Mustassalahdessa. Siis laivoja. Vaikka eihän tämä tähän liity mitenkään. Paitsi, että se näytti ihan kesältä. Mitä varten minä istun autossa, ruuhkassa, ihmettelin.

Kun etanajono ohitti keskustaan vievän liittymän, ajattelin jo uukata takaisin kotiin mutta sitten että wot tö vak, mennään nyt sitten perille asti, kun kerran tässä jo oltiin. Puolen tunnin päästä Lielahden liittymässä ajattelin, että varmaan se Veho on jo kiinnikin, että turhaan minä sinne. Mutta menin nyt kuitenkin. Pihassa oli vain muutama esittelyauto. Mutta liike oli vielä auki. En ollut varma, harmittiko se tosiasia vai ei.

Liikkeessä oli yksi pariskunta ja yksi mies minun lisäkseni. Myyjiä arviolta seitsemän. Pariskunta seisoi ovensuussa odottamassa ilmeisesti sitä miestä, joka katseli esitteitä kassalla ja odotti ilmiselvästi autoaan pajalta. Minä kiersin autojen seassa, kurkin myytäviä autoja ja istuinkin muutaman. Pari kauppiasta kävi tarjoamassa sille pariskunnalle apuaan ja sitä yksinäistä miestä hätyytteli ainakin kolme myyjää. Minua ei häirinnyt kukaan. Läksin pois.

Pitäkööt tunkkinsa.

Kirjoitti: mea 19:32 | Jälkipuheet (6)

Minun pitäisi synnyttää aanelosellinen erittäin asiallista mutta mielellään ylihäpnaadillisesti ällistyttävän oivallista aivoston purukalustoa työstävää tekstiä, jolla vakuuttaisin erinomaisuuttani, innovatiivisuuttani ja visionäärisyyttäni. Sen lisäksi latelemastani tekstistä pitäisi minun pystyä tarvittaessa vastaamaan ja keskustelemaan.

Ei tahdo syntyä.

Minulla on selkeästi kasvavia vaikeuksia pysyä asialinjalla. Aloitan tekstin tietämättä, mihin pyrin. Kun luen sen toiseen kertaan, on ohihäilähtävän hämärä aavistus, mihin olin pyrkimässä ja suunnistan sinne. Silti punainen lanka ohkenee ja vyyhtiytyy kaiken aikaa.

Olen kirjoittanut liian kauan tätä potaskaa päiväkirjaan.

Kirjoitti: mea 12:14 | Jälkipuheet (2)

Kotilieden lukijat kertoivat vuonna 1934 ihanneaviomiehen seitsemän tärkeintä ominaisuutta olevan uskollisuus, raittius, älykkyys, rehellisyys, ahkeruus, uskonnollisuus ja huomaavaisuus. Lehti kysyy, mitkä ovat ihanteet nyt. Kun viimeksi katsoin, niin uskollisuus oli johdossa 40%:lla rehellisyyden kiriessä kakkoseksi 32%:lla. Ahkeruutta ei arvosta enää kukaan mutta yllättäen uskonnollisuutta 16%. Hämmentävintä on, että vain 4% arvostaa älykkyyttä, huomaavaisuutta ja raittiutta. Ihannemies saa siis nykyään olla tyhmä, töykky, juoppo ja laiska, kunhan vaan on uskollinen ja rehellinen.

Reino tuntuisi olevan hyvin lähellä ihannemiesten kärkikaartia; tyhmä töykky mutta niinmaanperusrehellinen.

Toisaalta. Kyllä Suomen kansa tietää. Se luottaa kaikkiin paitsi poliitikkoihin, autokauppiaisiin ja toimittajiin [TS 19.4.07]. Sen sijaan intterveppiin ai voi luottaa: eilen vielä tutkimuksen alkulähde avautui, juuri nyt ei.

Missä muuten on tuo kuuluisa kansa, joka tietää. Minulta ei koskaan ole kysytty mitään. Onko se sama sakki kuin tuulipukukansa? Jota muuten ei pitäisi niin naureskella. Samaa sakkia se on nuorempi rinteissä ja rinneravintoloissa töykkäröivä trendimpikin nuoriso. Ne vaan kutsuvat tuulipukujansa wind stoppereiksi, soft shelleiksi ja kuoritakeiksi.

Ai mihin minä täppäsin palleroni? Jos mies on älykäs, kaikki muut ominaisuudet hoituvat itsestään.

Kirjoitti: mea 08:15 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Mikrokosmos

Kirjoitti: mea 08:23 | Jälkipuheet (6)

Minä niin putoan keväisin aina skenestä [jos nyt siellä oikeasti koskaan olen ollutkaan]. Televisio tuuppaa iltatolkulla puutarhan, mökin, pihan ja vesiaiheen tuunausohjetta ja aamukahvipöydässä olen jo pitkään joutunut altistetuksi Kekkilöille, topatuille jalopuisille jättikokoisille pihakalusteille, perennoille ja rododendroneille. Tänään Stokka lähestyi likaisten kerrostaloikkunoiden ääressä aamukahviaan ryystävää virkanaista kuvastolla, jonka mukaan asiakaskuntansa koostuu vain merenäärisessä hulppeassa herrashuvilassa aurinkoisia päiviä vetelehtivistä nuorista veneilijöistä ja kasvitieteellisessä puutarhassa notkuvasta siististä nuorisosta. Huviloissa on myös jostain syystä lapsia mutta en ymmärrä miten, sillä kuvissa olevat Stockmann-maailman ihmiset ovat aivan liian nuoria kersojen vanhemmiksi.

Tulkaa joku sieltä televiisiosta tuunaamaan minun parvekkeeni ja näyttäkää, että teistä oikeasti on johonkin.

Eilen Tampereen radio kyseli Jyrki Kataiselta, miksei lähes 18000 ääntä kokoomukselle kerännyt useita valiokuntia kolunnut yo-merkonomi, hallintotieteen maisteri Marja Tiura kelvannut kanisteristoon.

- Tämä on semmoinen kokonaisuus, jossa tietysti osaaminen ja koulutus on hyvin keskeisellä sijalla, samoiten samoiten sitten tuota moni moni muu asia perustelee, että en en vaikka ...
- Eli osaamista ja koulutuksesta jäi kiinni?
- En niin kun että vaikka seitsemännen kerran kysyisit, en käy ...

Pikku vihje Kataiselle; nyt ei ehkä niin kuin että sitten tuota tuota vaikka tietysti ehkä kuitenkaan kannata ihan lähipäiviä tulla Pirkkahämeeseen visiitille.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (5)

Korporaation väki lukee ammattilehdestä, että intterveppi 2.0 vaatii Korporaatiota reagoimaan. Asiakaspalvelija herää hämmästelemään, että niin kuin mitä? Hän jatkaa lukemistaan ammattilehdestä, että 2.0 on sosiaalinen, yhteisöllinen, keskusteleva ja avoin. Että asiakkaan pitää saada osallistua, korporaatioiden pitää avata arkistonsa ja tarjota avoin ympäristö asiakkaan antaa oma osaamisensa ja mielipiteensä toisten käyttöön. Asiakaspalvelija syventää tietämystään ammattilehdestä Korporaatio 2.0 -vaatimuksilla: interaktiivisuutta, keskustelufoorumeita, asiakkaan tuottamaa sisältöä.

Siis mitä?

No. Asiakasta palveleva Korporaatio kysymään asiakkailta palautetta kartoittaakseen, onko osunut tuotevalikoimallaan asiakkaan tyydytysrajapintaan edes joltisella tarkkuudella. Ja jos ei, niin Korporaatio mielellään ottaisi vastaan ehdotuksia. Myös siitä kakspistenollasta. Että mitä vielä lisää kuningasasiakas haluaisi kuin ne kymmenettuhannet asiakkaalle ilmaiset verkkopalvelut ja -kokoelmat, kymmenet ilmaiset tietokoneet ohjelmineen ja magneettinapin, jolla hän pääsee kaksikymmentäneljä/seitsemän niitä käyttämään. Ja kahviautomaatin.

Siispä Korporaatio lähettää kyselyn opiskeleville asiakkailleen.

Mitä vastaa asiakas? Onko tyytyväinen käytössään oleviin resursseihin? Tyydyttääkö opiskelijaa saamansa ilmaiset dziljoonat bitit ja tiedon valtatien kaistojen leveys? Mitä rakentavaa ehdottaa asiakas? Yksi kertoo, että tuolit ovat epämukavat ja narinallaan häiritsevät ja salissa kaikuu. Toinen sanoo, että tuolit ovat mukavia ja kiva, kun on niin hiljaista. Kolmas valittaa, että ikkunasta voisi olla kauniimmat maisemat. Neljäs kiittelee ikkunasta avautuvia kauniita maisemia. Viides haluaa kahvinkeittimen.

Korporaatio kiittää rakentavasta palautteesta ja jää pohdiskelemaan omaa tarkoitustaan.

Pitäkää Tunkkinne 2.0.

Kirjoitti: mea 08:38 | Jälkipuheet (5)

Aloitin joku viikko sitten taas terveen elämän ja itseni kidutuksen syömällä tuskin mitään ja suorittamalla lähes tunnollisesti päivittäiset 10 000 - 15 000 askeltani sekä 12 kohdan painoharjoittelut for dummies. Olen tuntenut tavatonta sankaruutta, kun en ole ostanutkaan kaupasta homejuustoa, toffeeta, suklaata, pekonia ja rapeakuorista valkoista leipää. Paitsi, että olen hypistellyt ja nuuhkinut tuota menetettyä elämäntapaa, olen lisäkiduttanut sisäistä herkuttelijaani lukemalla entistä enemmän ruokablogeja. Painojumppapunnerrusten lomassa olen katsellut kaikki mahdolliset kokkiohjelmat. Niukan aamiaiseni olen täydentänyt tutkimalla tarkoin kauppojen ruokatarjouksia. Itsensä kiduttamisesta voi tehdä elämäntavan. Olen siinä melko hyvä.

Mitä varten muuten jauhelihatarjouksen viereen laitetaan kuva jauhelijamöhkäleestä. Onko se ehkä kauppiaan mielestä herkullisen ja houkuttelevan näköinen? Taatusti ei ole myöskään sitä kyseistä kaupan tarjoussikanautaa. Mitään herkulllisen hekumallista en näe myöskään irtonaisissa olmisissa herkkusienipalleroissa, lauantaimakkapötköissä tai aurinkoon unohtuneen vappunenän värisessä paistikimpaleessa. Ei saa tarmokauppias mainoksistaan kultahippuja.

Mutta siis. Monen viikon kieltäymysten jälkeen olen edelleen lähes lähtötilanteessa. Katsoin siis ansainneeni kirityspalkitsemisen ja siksi lukenut sikanautatarjousten ohella inttersporttien ilmoitukset melko tarkasti. Lenkkitossujen ostaminen tuntui autokauppaakin teknisemmältä, joten muutamaakin kauppaa lähestyin kunnioituksen ja pelon sekaisin miettein. Voimattomana ja palveltumattomana poistuin jokikisestä. Kerran sain tosin yhden myyjän huomion kiinnitetyksi, kun piruuttani hypistelin kolmensadan lenkkitossuja. Kun kysyin ohimennen tarjouskorin tossuista, pojan mielenkiinto lorpahti. No eilen yksi palveli ja heti ostin tossut. Nyt on alla cushionia ja pronaatiotukea ja muuta supernovaa.

Siinä on aina jotain niin hellyttävää, kun miehet äijäilee. Kun ne kävelee jalat harallaan peukalo farkun taskussa, kädessä rööki ja remakasti hohotellen kertovat äijäjuttuja samalla kun potkivat renkaita. Taas on renkaat vaihdettu. Ne mutterit pitäisi kuulemma kiristää sadan kilometrin ajon jälkeen. Niinku millä? Silläkö kertakäyttöisen tunkin kertakäyttöisellä ruuvinvääntimelläkö? Ja millä voimilla? [Ai niin, minähän olen painoharjoitellut.] Olen tyystin sivuuttanut keväät syksyt tuon kiristysvaroituksen enkä siis koskaan ole väännellyt. Onnellisen huoletonna olen ajellut nelisenkymmentätuhatta kilometriä. Mitä nyt välillä pelkäsin renkaan taas puhkeavan mutta senkin pelon sittemmin unohdin. Mutta nyt taas muistutettuna täytyy pelätä sekä renkaan putoamista että sen puhkeamista.

Viikonloppuna katsotaan, onko Nishiki vielä pilttuussa ja jos on, niin talutetaan se lähimmälle huoltoasemalla pumpattavaksi. Mitä varten ilma katoaa talven aikana pyörän kumeista, kun se kuitenkin pysyy niissä koko kesän lisäämättä?

Kirjoitti: mea 09:15 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Kasvu

Kirjoitti: mea 10:58 | Jälkipuheet (9)

Kun 12- ja 14-vuotiaat tytöt murtautuvat kahvilaan, sotkevat ja varastavat ja lopuksi sytyttävät tulipalon ja teini-ikäiset pojat sytyttävät neljä tulipaloa, en tiedä, itkenkö ensin vai vihastunko. Ja kenelle minä olisin vihainen? Syyllinenhän jokaiselle asialle täytyy löytyä, eikö? Lapset itse? Tottahan. Mutta jostainhan noinkin paha olo johtuu. Jostain muusta kuin vain silkasta älyttömyydestä. Vanhemmat syyttänevät yhteiskuntaa ja koulua ja opettajat vanhempia ja yhteiskuntaa. Lapset itse vain purkavat pahaa oloaan. Syyttänevätkö ketään?

Kun aikuinen tekee pahaa, on helppo syyttää työttömyyttä, puutteellista tukijärjestelmää, syrjäytymistä, muita ihmisiä, yhteiskuntaa, sossun tätiä, mielenterveystoimiston psykologia ja kulmakuppilan portsaria. Vaan syyhän on aikuisen itsensä. Kun lapsi tekee pahaa, ei lasta voi syyttää. Ei kymmenen vuotta vielä opeta lasta kantamaan vastuuta edes itsestään, saati toisista. Jos lapsen on paha olla, se purkautuu ihan samalla tavalla kuin aikuisen paha olo. Lapsen paha olo kumpuaa kodin pahasta olosta, joka taas on ... niin, kenen se syy olikaan. Aikuisen. Lapsi on syytön omaan pahaan oloonsa. Vanhempien tehtävä lie olisi turvata lapsen elämä, taata hänelle lapsuus, joka ei pakota polttamaan toisten omaisuutta.

Miksei missään kyseenalaisteta vanhempien kykyä ja voimia perheen perustamiseen? Miksi äitiys ja isyys ovat niin pyhiä asioita, ettei kukaan uskalla sanoa, että kaikki eivät vain yksinkertaisesti sovi vanhemmiksi? Elämä nyt ei vaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Se on myös piikkien nyppimistä jalkapohjista. Se pitäisi jokaisen ottaa huomioon, kun biologinen kello kilkattaa ja alkaa katsella vaaleanpunaisia unelmia. Se pitäisi jokaisen isovanhemman muistaa, kun painostaa jälkikasvuaan lasten tekoon. Se pitäisi jokikisen mummon ja anopin muistaa, kun alkaa vihjailla tyttärille, että hän niin haluaisi vielä kuulla pienten jalkojen teputusta. Se pitäisi jokaisen papan ja apen muistaa, kun vihjaa pojalle, että olisi niin mukava, kun olisi kalakaveri vanhoilla päivillä.

Jospa jokainen hetkeksi vaikka pysähtyisi kuuntelemaan biologisen kellon lisäksi itseään: pystynkö takaamaan lapselle hyvän elämän? Otanko vastuun siitä, että tämä minun henkilökohtaisesti haluamani lapsi saa elää hyvän elämän eikä tee kenellekään pahaa? Aivan, tiedän. Ei siihen kukaan pysty? Sksihän me elämme juuri tällaisessa maailmassa kuin elämme.

Miksi lapsettomuuden valinneiden aikuisten pitää selitellä sitä, että eivät halua tehdä uusia ihmisiä maailmaan, joka suurella todennäköisyydellä monottaa pientä ihmistä?

Kirjoitti: mea 10:17 | Jälkipuheet (15)

Tällainen vapaa maanantai on ihan boonusta. Telkkarista näkee ohjelmia, joita ei ole tiennyt olevankaan, kun on töissä. Ihan uusi maailma. Vanhainkotien mummuilleko näytetään sitäkin venezuelalaista saippuasarjaa, jossa kaikilla naisilla on hyvin isot pääntiet ja jos joku mies naista yrittää, niin nainen läimii poskelle. Vaikka naisen pääasiallinen tehtävä siis onkin saada se mies. No. Ehkä siinä on joku logiikka. Vaan koskaan en saa tietää, kun en näe muita jaksoja.

Ihan helmi oli myös puolenpäivän tosi-tv, jossa naisen pitää erottaa tusinan raamikkaan, häneen kiivaasti mukaihastuneen kosijan joukosta heterot. Jos onnistuu lopulta valitsemaan heteron, voittaa miljoonan, jos ei, eli homopoika onnistuu huijaamaan, voittaa poika. Yllättäen kisaa käydään kilpakumppaneita mustamaalaten ja selän takana pahaa puhuen. Tämä odottamaton tosiasia selvisi tytttöselle vasta tänäisessä ties kuinka monennessa jaksossa. Ensi maanantaina selviää, kuka huijaa eniten ja ketä ja valitseeko nainen kukkulansa kuninkaaksi heteron. Mutta enhän minä sitäkään näe.

Ketä varten näitä näytetään? Vaadin laatusarjojen iltauusintoja työtä tekeville.

Mistä muuten tietää tulleensa aikuiseksi? Kun mämmi on hyvää vaniljakastikkeen kanssa.

Kirjoitti: mea 17:21 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Armo

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (16)

Alkaa pikkuhiljaa hiukkasen tuo pääsiäinen nyt ahdistamaan. Kun nimittäin aukaisee minkä tahansa lehden tai ruokablogin, niin eikö siellä ole tarjolla jos jonkinlaista pääsiäismenyytä. Hirveä määrä vaikeita ruokia, kymmeniä eri ainesosia ja tuntitokkujen työ ja monta päivää pääsiäistä ja joka päivä tietty eri menyy. Onko siis nyt tarkoitus, että koko pääsiäinen vietetään keittiössä, häh?

Entäs tämä munapuoli sitten? Kirkkain silmin väittävät ihmiset katugallupeissa, että herkkuja pitää saada: munia ja mämmiä ja pashaa ja lammasta pitää nyt ainakin ja ehdottomasti pääsiäisenä saada. Munia herkkuna? Eikös niitä nyt herramunjee voi keittää vaikka joka päivä? Nekö on sitten muka herkumpia, kun lapset on niihin maalanneet tussilla vihreitä ja keltaisia raitoja? Ja niitä sitten syödään kolesterolit paukkuen useita kappaleita lampaan ohella, kun ne kerran ovat niin herkkua.

Ja mämmi sitten? En kiellä, etteikö se olisi ihan hyvää vaniljakiisselin ja sokerin kanssa. Kaikki ne kaksi lusikallista, mitä kaupan konsulentti maistatti. Mutta että rovetolkulla jälkiruuaksi niinkin tuhtia tavaraa. Kun siis alla on ne munat ja lampaan viulut. Ja mämmin päälle suklaamunia. Ja jälkiruuan jälkiruuaksi kahvin kanssa mämmikermavaahdolla täytettyä kakkua ja mämmijäätelöä. Rajansa kaikella.

Ja ne suklaamunat. En niin tosiaan ymmärrä, että mikä vitsi on syödä hemmetin huonoa ja kallista suklaata ja saada joka paikka täyteen älytöntä yllätysroinaa.

Sitäpaitsi pitkänäperjantaina sataa aina räntää.

Kirjoitti: mea 17:58 | Jälkipuheet (8)

Sain syärä nääs ulkomailla eräänä kuulaana kevätyänä yhressä syrjäsessä porotsossa maailman parasta juustoleipää. Jumalaisen täyrellistä pehmeetä vaaleeta leipää viipaleena, jonka päällä juustoraastetta ja meinaan leipä krillissä sitte pikkän tovin. Mitään niin yksinkertasen hyvää en muista nääs syäneeni koskaan. No tottahan yritin kotona nääs saara samanlaista onnistuen huanosti. Kerta toisensa jälkeen. Täyty johtua siitä, että täällä ei ole nääs sellaista leipää eikä juustoo eikä krilliä eikä viiniä eikä keväistä yätä ja hiljasta porotsoa. Mutta en antanut epäoonnistumisten lannistaa luavaa nääs meinaan mieltäni. Kokeilin. Ja uurestaan kokeilin. Lopulta pääryin jalapeeno-juusto-paahtoleipämalliin krillattuna.

Näin se käy. Paahtoleipäviipaleet paahtimeen. [Otetaan oliivi orotellessa]. Siivutetaan pari irtojalapeenoo ohuiks meinaan rinkuloiks [ja yks oliivi] ja rinkulat paahtuneiren leipien nääs päälle ja niiren päälle nääs juusto [oliivi]. Aluksi käytin motsarellaa mutta koska ny taas on se aika vuaresta [pari oliivia], kun jokainen nääs rasvakramma noteerataan, niin päälle joutaa kevytarlaa [viäläköhän siellä purkissa on niitä oliiveja]. Ja sitten krillivastuksen alle. Orotellessa syärään loput oliivit. Ei ihan nääs porotsojen juustoleipien verosta meinaan mutta hyvää.

Olenko muuten maininnut, että olen hulluna oliiveihin. Nääs.

Ai niin, näinä ankeina aikoina olen saattanut itteni alttiiks kaikenlaiselle kirjottelulle erilaisista ruakavalioista. Ja voi rutto, kuinka särkee silmää ja korvaa aina, kun sanotaan, saati kirjotetaan, että rietti. Se on rieetti. Kahrella eellä. Ja tiätty reellä.

[Käännös manseraattorilta. Vähän piälessä, mutta ei senny nääs tarvi olla nii justiinsa Tampereella. Nääs.]

Kirjoitti: mea 08:38 | Jälkipuheet (6)

Pienessä vaatimattomassa mielessäni ihmettelen aika usein ja aika monia asioita. Mitä enemmän ihmettelen, sitä enemmän turhaudun. Tuntuu kuin ihminen tyhmistyisi kaiken ylenpalttisuuden keskellä. Mitä enemmän ihmispololle annetaan leluja, sitä pintapuolisemmaksi se käy. Vain se ratkaisee, kenet tuntee ja minkä näköinen on. Merkityksellistä on vain se, mikä näkyy ja kuuluu ja minkä jokainen pirjomatti pystyy hahmottamaan. Ihmisen painoarvo punnitaan sillä, ketä se tuntee tai on tuntevinaan. Huvituksensekaisin tuntein katsoin yhtenä päivänä pubivisailussa Veltto Virtasen ympärillä liehuvaa äijälaumaa. Voi kuinka sitä oltiinkaan kovasti melkein julkkista, kun istuttiin samassa pöydässä julkkiksen kanssa. Ylimielisyys muita kohtaan oli käsinhaisteltavissa. Ihan kuin tarttuisi glooria ja olisi parempi ihmisenä hän, ken liehii julkkista.

Hämmästyttää sekin, mistä jaksavat ammentaa yritystä ja uskoa valitsemalleen alalle kaikki ne hallinto-, valtio-, laki- ja taloustieteitä opiskelevat tahot, kun maata kuitenkin valitaan johtamaan kansan edustajana joku ylimielinen jatai kaunis suviheinätuuli. Mistä mahtaa ammentaa voimaa kulttuurialan moniottelija ja –tietäjä, kun kulttuuriministeriksi valitaan vaan sillä perusteella, että se on kaunis. Ja nainen. Puhumattakaan siitä, että mistä mahtaa ammentaa uskottavuutta itse itseensä kulttuuriministeri, joka tietää tulleensa valituksi vain siksi, että on nainen ja kaunis.

Asioissa pitää olla jokin järkeys ja kohtuus, sanoi eräs kahdeksanvuotias, kun apupyörät hylkäsi.

Kirjoitti: mea 09:59 | Jälkipuheet (2)