Kapakan ilman olisi voinut kantaa paloina pihalle. Ulko-ovi haukkasi synkkää kevätilmaa harvakseltaan. Oli tiistai, melkein puoliyö. Tiskin takana notkui elämäänsä jo parikymmentä vuotta sitten kyllästynyt ja samoihin aikoihin viimeksi kampaustaan muuttanut Pirjo. Hän tiesi täyttää ison keskarin valmiiksi, kun Vallu tuli sisään.

Tuoppi kourassaan Vallu kierrätti katsettaan pöydissä. Nurkkapöydässä istui kaksi turistin näköistä. Vallu ajatteli, että siellä taas kaksi dekadenssin haistelijaa mutta sou not, hän kaipasi yleisöä. Eikä siellä tuttuja ollutkaan, melkein tyhjässä baarissa.

- Onks tässä vapaata?

Vallu asetteli rotsinsa naulaan, sipaisi tukkaansa pari kertaa ja kohenteli silmälasejaan. Muutama siemaus ja nautinnollinen ähkäisy. Vallu veti hitaasti hihojaan kyynärpäihin ja asetteli käsivartensa huolellisesti pöydälle. Katse tiiviisti vastapäätä istuvassa naisessa Vallu kohotti ohutta käsivarttaan.

- Kato! Lihakset tässä kiertyy tällä tavalla. Näätkö? Tällaset tulee vaan, kun joutuu pienestä asti kalastamaan ja metsästämään pysyäkseen hengissä.

Roskapankin ovi kauhaisi raakaa yötä. Elämä Kallion sydämessä on kovaa.