Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana, joka hiljaa kuihtuu pois...
Hyvä ystäväni muutti pois, pakkasi omaisuutensa säkkeihin, laatikoihin ja pakettiauto vei yhden ihmisen elämän nuoruudesta aikuisuuteen. Kolmanteen elämään. Pala on kurkussa ja silmän takana pakotus mutta en hyvästele häntä enkä ystävyyttämme, sillä tiedän, että aurinko paistaa siellä, minne hän menee. Ja me tapaamme. Silti tuntuu haikealta, kuin itse kävelisin samoja nostalgian ja muistojen polkuja. Ihan kuin itse katselisin maisemia viimeistä kertaa. Ihan kuin itse katselisin ihmisiä kuin en enää koskaan tapaisi. Vaikka eihän se niin ole. Näen itseni tukevasti laiturilla vilkuttamassa häntä kolmanteen elämään, haikeana omaan jäämiseeni. Silti onnellisena ja iloisena hänen puolestaan. Lähtemisessä on aina oma viehätyksensä. Jäämisessä on jo niin paljon aikuisuutta, että hämmentää.
Kun lähtevän junasta näkyy enää piste horisontissa, ei voi kuin toivoa, että itsestä jää edes pieni hauska muisto sinne minä-museoon, jonka lähtijä vie sydämessään mennessään.
Tervemenoa ja tervetuloa, sanoo aikuinen.
Jälkipuheet
Niin.
Sanotaan, että on lähdettävä, jotta voi tulla takaisin.
Koen, että se tarkoittaa samaa kuin
on luovuttava, jotta oppii kaipaamaan
on kaivattava, jotta oppii arvostamaan
[ja ihan vähäsen sitä, että toinen vieressä viipynyt, siinä oleillut ihminen jättää meihin jälkensä ja kirjoittaa lukunsa elämäämme]
Auts, ei ollut tarkoitus olla näin pehmeä, imelä ja paatoksellinen...ööh....
Kaksi viikkoa sitten olin hautaamassa 1. anoppiani. Oli vuosia, jolloin en häntä tavannut. Leikkasin kuolinilmoituksen talteen, siinä ei nimeäni ollut. Sääli.
Muutaman vuosikymmenen jälkeen minun ihan ikiomassa kodissani on vielä paljon hänestä muistoja. Tuon maljakon antoi, kun kakkonen syntyi. Noita laseja osti lahjaksi. Keitti tämmöistä mannapuuroa. Rakasti lapsenlapsiaan. Minä kuuluin systeemiin, siedettäväkin olin.
Muistelen häntä lämmöllä. En olisi uskonut silloin joskus.
Tämä meni nyt vähän ohi alkuperäisestä, mutta hautajaisissa se lähtö on niin lopullinen.
"jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.." oli tää nuoruuden pateettinen muistovärssy
Olen miettinyt, että mitä enemmän tilaa antaa ihmisille tai mitä enemmän sitä vaan on vaikka olosuhteiden pakosta, sitä läheisempiä kahdesta tulee tulee. Välillä oleva tila ikään kuin täytyyy ja yhteinen ympyrä on paljon isompi. Tilaa vaan pitää myös hoitaa.
Pehmennyt mie, se asia meiltä tosiaan unohtuu, kun lähdetään ovet paukkuen tai jätetään sanominen seuraavaan kertaan. Heinoja havaintoja Lumo, niisk. Mutta kun olisi vapaaehtoista luopumista, eikä olosuhteiden luomaa pakkoa. :/
Vaikealta kuulostaa jääminenkin. Tällä hetkellä se vaikuttaa paljon haikeammalta kuin tämä lentokoneesta hyppääminen: hurjankarhea syöksykiito jatkuu, mutta ilmavirta ei ole sentään riuhtaissut laskuvarjoa selästä.
Lähtemisessä on paljon enemmän jännitystä kuin jäämisessä. Se on jotenkin niin paljon keksikkäämpää.