Aamulla olen jo rappukäytävässä ja painanut juuri ulko-oven kiinni. Joinain aamuina ajatuksissani edennyt roskikselle asti. Yhtäkkiä olen ihan varma, että kahvinkeitin jäi päälle ja palaan katsomaan. No eihän se päällä ollut. Uudestaan rappukäytävään ja kiirusjalkaa parkkipaikalle. Kesken juoksun muistan satavarmasti, että ulko-ovi jäi auki. Takaisin. Niin, eipä tietenkään ollut. Tarkistan vielä valot, keittimen ja oven kertaalleen. Rynkytän ovea perässäni ja ajattelen, että no nyt on kaikki kunnossa. Töihin. Kesken päivän muistan, että tiskikoneen hana jäi auki.

Viikonloppuna lähden töistä viimeisenä. Olen ajanut toista sataa kilometriä, kun kesken kaiken muun ajatusten ajelehdinnan olen varma, että jätin kahvinkeittimen päälle taukohuoneessa. Yritän palauttaa mieleen lähtöseremoniat mutta keittimen kohdalla on aina vaan musta aukko. Muistan hörppineeni viimeiset tilkat pannusta mutta en muuta. Kuvittelen jo, miten se siellä kuumenee ja sulaa pöydälle ja sytyttää koko kustannuspaikan ja tuli leviää viereiseen taloon ja kaikki minun syytäni. Soitan työkaverille, joka vakuuttaa, että hän tarkisti kyllä lähtiessään. Ei ollut.

Matkalle lähdön aamuna tarkistan viidettäkymmenettä kertaa, että passi ja liput ja rahat ovat mukana. En tietenkään ole silittänyt matkavaatteita, ettei rauta vaan jäisi päälle. En keitä kahvia. Ja hellaruokaa en ole tehnyt moneen päivään, ettei nappulat vaan jää väärään asentoon. Lisäksi suoritan kaikki töihinlähtörutiinit. Ja tarkistan passin, liput ja rahat. Silti toinen puoli aivoista viettää lomaa miettien koko ajan kaikkia niitä kauheuksia, mitä unohdukseni on aiheuttanut. Muistelen lehtien juttuja ja olen varma, että koskaan ei ole tulipalo syttynyt kahvinkeittimestä. Mutta hellasta on. Ja silitysraudasta. Ja saunasta. Ja kun oikein kuvittelen kauheuksia, olen varma, että nimenomaan tällä kertaa ne jäivät päälle kaikista varotoimista huolimatta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen soittanut kukkien kastelijalle, että kävisivät katsomassa, ettei ole silitysrauta tai keitin päällä. Ei ole koskaan ollut.

Kaverin pikkuveli irrottaa töpselin seinästä ja työntää sen nenäänsä, jotta muistaisi irrottaneensa sen. Auttaakohan se? Mutta entä jos sitten ei muista, että oliko se juuri tämä kerta, kun työnsi sen nenäänsä. Ja minkä koneen töpselin? Miksei kukaan keksi itsekseen sammuvia rautoja ja helloja. Ja miksei sammuvia keittimiä enää löydä mistään. Vaan mitä sekin auttaisi. Sitten sitä miettisi, että joku sähkövika tulee, eikä ne sammukaan niin kuin pitäisi. Ihan hyvin voi tulla. Meneehän ne itsekseen päällekin.

Kolahtikohan se ulko-ovi varmasti lukkoon?

Kirjoitti: mea 07:40 | Jälkipuheet (10)

Hän nukkuu yöllä
elefanttien alla,
sininen unisukka
havahtuu aamun valoon.
Onnellinen.

Valokuvatorstai Runotorstai / Kaunein sana

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (12)

Selasin päivänä eräänä Erityisen Tekniikan Maailmaa. Ihan älyttömästi tekniikkaa. En ymmärrä, mitä varten miehelle pitää todistella asioita niin paljon. Otetaan nyt vaikka joku uusi auto, joita lehti näytti olevan pullollaan. Hirveästi tietoa. Paljonkin kiinnostaa, että jossain on tilaa ohimolle. Ohimolle! Missä on maininta, että jalat ylettyvät polkimille? Naisten lehdessä samasta autosta kerrottaisiin, mitä värejä, mitä maksaa ja onko kivat penkit. Ja tuossakin on järkevän naisen lisää. Tosinaiselle riittää väri, jota ei TM:ssä kerrota lainkaan.

Hä? Ihmettelee hämmästynyt ja jatkaa.

Mitä varten jokajumalan automainoksessa kähisee joku samettiääninen mies? Siis kun ne autot nyt selkeästi kuitenkin markkinoidaan miehille. Jopa tuikitylsät perhefarmarit huokii joku tummanhiveä sänkykamariääni. Ja entäs miten sitten, kun niitä autoja näytetään joissain autonäyttelyissä? Eikö siellä nojailekin ihan liian pienissä vetimissä isotukkainen ja turbohuulinen nainen siihen iskän unelmaan. Mitä sillä nyt halutaan sanoa? Että nainen on ihan kiva, jos on mykkä eikä sillä ole paljon vaatteita. Ostan heti sen auton, jonka kylkeen lepää joku pöyhönen ja asiallisen ärsyttämätön naisääni kertoo, että tässä sulle sisko peli, joka ei petä ja takuuta kaikki 8 vuotta.

Ni! Mikä autokuume?

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (5)

Koiran häntä heiluu oikealle, kun se näkee jotain miellyttävää ja vasemmalle, kun vaara käy uhkaamaan, kertoo Aamulehti tänään. Jos ihmiselläkin olisi häntä, niin jo vain olisi elämä helppoa. Tietenkin sakon uhalla häntä pitäisi olla esillä. Olisi häntämuotoilijoita ja häntäkoristeita ja lehdissä keväisin häntäspesiaali, joka esittelisi kevään häntämuotia. Kun häntä hallitsisi ihmistä, heti näkisi vastaantulijasta, että millä mielellä ja mitä on ihmisiään. Tosin ihminen tietty olisi koiraa ovelampi ja pystyisi kouluttaman häntänsä valehtelemaan. Olisi häntäkouluja, joissa oppisi heiluttamaan häntäänsä oikealle vaikka aikeet olisivat vasemmalle. Minulle kun on tunnetusti vaikeaa hahmottaa jo pelkästään yksinkertaista oikeaa ja vasenta, niin kuinka oppisin tajuamaan, heiluuko se häntä oikealle. Ja jos niin minun vai heiluttajan oikealle. Äh, ehkä unohdamme tämän. Heiluttaisin kuitenkin vääriä viestejä.

Askelmittari on muuten loistavan yksinkertainen keksintö ja toimii kuin junan vessa. Tilaan hissin ja muistan oitis, että minullahan on askelmittari ja juoksen aamulla parkkiluolan sadat rappuset alas. Onhan saatava askelia. Olen lähettämässä sähköpostia kollegalle ja muistan, että niin niitä askelia. Ja kävelen virkahuoneiston toiseen päähän. Tilaan ilasella luolan hissin alas ja muistan. Huohotan rappuset ylös. Illalla menen lenkille, käännyn risteyksessä lyhyemmälle reitille ja muistan mittarin. Käännyn takaisin pidemmälle.

Viikonloppuna Erityinen sanoi, että eihän sulla ole kuin monttu tossa ja tökkäsi vatsamakkaroiden väliin sormellaan. Sanoi minun selvästi laihtuneen. Viisas mies. ja tarkkanäköinen. Vaaka, jonka viisarin olen epäillyt jumittuneen, näytti tänä aamuna yllättäen nytkähdyksen. Rohkenisinko ehken veikata jopa muutaman sadan grammam vähennystä.

Nainen on niin helppo, kun sille päälle sattuu.

Kirjoitti: mea 13:38 | Jälkipuheet (0)

Pieni keltainen baari seisoo rauhallisen vanhan omakotiyhteisön keskellä. Sen ovi käy verkkaan arki-iltaisin mutta perjantaisin on karaoke ja baari on täynnä jo alkuillasta. Loossissa istuu loppahousujengi rehvakkaassa kännissä. Kaksi hyvin pukeutunutta keski-ikäistä naista tapailee lanteet keinuen tanssiaskeleita. Kiinteistönvälittäjän näköinen mies laulaa reippaasti nuotin vierestä Kari Tapiota. Baarin takaosassa istuu pöydällinen kovaäänisiä naisia ja poninhäntäinen mies juo hiljaisena oluttaan. Minihameinen, punatukkainen vahvasti meikattu kuusissakymmenissä käyvä nainen lykkää rullatuolissa stetson-päistä miestä. Kaikki ovat niin juovuksissa, että ihmetyttää, kenen ovat kaikki ne autot parkkipaikalla. Takseja ajaa pihaan tiuhaan ja lisää jengiä tulee oven täydeltä.

Innoton karaokeisäntä kutsuu esiintyjiä nimeltä; Pena, Kirsti, Erkki …. Kukaan ei osaa laulaa mutta kaikki saavat suosionosoituksia. Pekka, huutelee karaokeisäntä ja baarin perältä nousee se pitkätukkainen mies. Hän ottaa tottuneesti mikrofonin käteensä. Toinen käsi pyyhkäisee tukkaa ja tottuneesti hän heilauttaa pitkän poninhäntäntäsä niskaan. Ryhti oikenee, katse kiertää yleisöä. Olemus vaatii yleisön itselleen.

Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät.

Sali hiljenee hetkessä. Tämä on jotain ihan muuta. Baarin pieni tanssilattia täytyy keski-ikäisistä naisista, jotka huojuvat tahdissa ja katsovat ihastuneesti miestä.

Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa.

Yksi naisista nostaa kätensä ylös ja huojuu silmät kyynelissä. Katsoo miestä hurmioituneesti. Laulaja ottaa yleisönsä tottuneesti. Hän omistautuu faneilleen kuin silloin ennen, 80-luvulla. Sinä kesänä, kun hän esiintyi Ruisrokissa. Samat laulut, sama yleisö, sama nuoruus ja sama voima hänessä. Maailma on hänen jalkojensa juuressa. Naiset palvovat häntä ja hän antaa itsensä heille. Joutsenlaulu loppuu, yleisö taputtaa hurmiossa.

Hurjan pojan koti se on rakennettu
paikalle ihanalle,
Aurajoen rannalle, kalliolle vankalle
vuorelle niin korkealle,
vuorelle niin korkealle.

- Haluatteko kuulla lisää?
- JOOOoooo….

Koti siell' on rikkaille, köyhille,
koti maailman kulkureille,
:,:Ovet siell' on raudasta,
ja ikkunass' on kalterit
ja näköala kaupungille:,:

Valtaisat suosionosoitukset seuraavat Pekkaa paikalle. Pekka ei vieroksu fanityttöjensä pyöristyneitä lantioita, latistunutta takapuolta eikä raskaina roikkuvia rintoja. Aika ei ole tehnyt hyvää kenellekään. Ei hänenkään suunnitelmissa 80-luvulla ollut laulaa karaokea kaupungin syrjään unohtuneessa baarissa. Mutta hän rakastaa fanejaan ja he rakastavat Pekkaa.

Loppahousu tanssii keski-ikäisen naisen kanssa silmät kiinni ja nojaa naisen suuriin rintoihin. Pieneksi hetkeksi aika lakkaa olemasta läsnä.

Ikkunasta katselin,
kun höyrylaivat seilaa
Aurajoen sileätä pintaa.
:,:Vaikka luonto hurjakin,
niin suru tahtoo sentään
saada sijaa rintaan:,:

Moni siellä vanhenee
ja hiukset päässä harmenee,
ja mieliala himmentyypi.
:,:Vaan kun koittaa vapaus,
tuo kevätpäivän sulous,
mieliala uudistuupi.:,:

Hurjan pojan koti; Tapio Rautavaara ja Tommi Läntinen

Kirjoitti: mea 14:18 | Jälkipuheet (2)

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee liikenteessä?

Kirjoitti: mea 16:56 | Jälkipuheet (1)

Keväthormonimyrsky on repinyt virkanaisen sisintä aika rivakasti keskisen Euroopan kevääseen suuntautuneen vierailun jälkeen. Siellä solakat naiset kulkivat polvihousuissaan ja jokainen sääripari iski kymmensenttisillä piikkikoroilla syviä lovia virkanaisen itsetuntoon. Vaikka virkanainen tykkää yli kaiken kauniista kengistä, hän ei pysty kävelemään niillä kahta metriä kauemmas. Tulessa palavat jalkaterät eivät ole omiaan ylläpitämään letkeää lomatunnelmaa, joten järki on kokemuksen rintaäänessä kävellyt lomamatkakenkäilyssä estetiikan yli ja virkanainen kävelee nykyisin kiltisti laadukkaissa ja mukavissa matalissaan. Kun naisen vertikaalisuus yltää kuusi senttiä päälle puoleentoista metriin, niin vähemmyyden tunne on melko konkreettinen jo ihan normaalikokoistenkin keskuudessa. Saati oikeiden naisten seistessä kymmensenttisillään simpseteissä jakuissa ja piukeissa polvihousuissaan kapoisat hartiat somasti sopivan pitkiin hihoihin pujotettuina.

Eiliseen saakka pystyin torjumaan keväthormonin hyökkäykset mutta sitten se iski koko voimallaan ja laittoi naisen kaupunkikierrokselle etsimään edes jotain. Alkuun oli hakusessa joku kiva housupuku, sitten edes pelkkä mustiin entisiin kaikkiin sopiva jakku. Lopulta olisin ollut tyytyväinen edes yhteen oikeanlaiseen villapaitaan. Vaan ei mitään. Joko kaupan on hirveitä riepuja tai sitten kaikki on ihan liian kalliita [osa niistäkin hirveitä riepuja]. Jos jakussa ei ole älyttömän kapeat hartiat, se näyttää isoäidin kummitädiltä peritylta marttakerhon syyskokouksen virka-asulta. Jos jakku mahtuu hartioista, se heiluu purjeena vyötäröllä. Jos se on halutun naisekkaasti slimmattu ja on tissisopiva, on se niin kireä kaikkialta muualta, että näyttää kutistuneelta makkarankuorelta. Masentavaa. Enkä nyt viitsi sanoa mitään siitä, että ne polvihousut nyt ei vaan kertakaikkiaan sovi kaikille.

2 tuntia,11905 askelta, 4,16 kilometriä ja 360 kilokaloria myöhemmin palasin lyötynä tyhjin toimin kotikolooni ja läksin lenkille. Vihaan keväthormonipiikkejä.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Koti

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (19)

No juurikin! Nyt yhdessätuumin kaikki siivoojat, lääkärit ja lääkärihoitajat julistakaa vetoavannee vakaumukseenne, joka estää teitä kertakaikkiaan tekemästä osaa töistänne, koska osa töistänne on yrjöttävää. Tehkööt muut kaikki etovat hommanne sillä aikaa, kun teette jotain vakaumukseenne sopivampaa. Vakaumuksen tueksi löytynee joku lause jostain tekstistä, joka on käännetty jostain serposanskriitista, joka taas on käännetty puumerkein kivitauluihin hakatuista risuaidan merkeistä. Ja teidän päätöstänne tukemaan asettunee sankoin joukoin kollegoita ja johto senkun toivoo sopua ja liennytettyä ratkaisua muttei patista teitä töihin. Miksei muka? Kirkon piirissä ainakin onnistuu. Vajaa 90 pastoria vetoaa internetissä kerätyn adressin voimin parin pastorin puolesta, ettei poikain tarvitse tehdä töitään naispapin kanssa. [AL 21.3. s. A5]

Tarinoista tulikin mieleeni, että sehän on kevätpäivän tasaus tänään. Jos nyt yhtään pystyn sumun läpi ilmoja tulkitsemaan, niin yöllä on satanut lunta ja ikkunan takainen puu muistuttaa menneiden aikojen joulukorttia. Vanha kansa sanoi, että kevät keikkuen tulevi ja nuori kansa on päätellyt sanonnan tarkoittavan ilmojen vaihtelua. Vaan ei: keikkuen se tuli siksi, että keväällä oli keripukki rouhinut jo iki-ihmistä siihen malliin, että se käveli keikkuen. Sana sopii kyllä varsin hyvin nykyisinkin, sillä minunkin loman jälkeiset reisivatsapunttitreenit ovat kipeyttäneet lihakset siihen malliin, että käynti on kieltämättä hiukan keikkuista.

Myönnän. Ei virkanaisen päässä sovi syntyä sellaista mielleyhtymää kuin minkä teki, kun virkanainen luki AL:n otsikon Vanhasen kakkoseen tulossa kokoomus, vihreät ja rkp [AL 21.3. s. A6]

Kirjoitti: mea 07:08 | Jälkipuheet (6)

Aivan mahtavaa, ajattelin toissaviikonloppuna, kun löysin jonkun onnettoman kadottaman askelmittarin. Juuri se pieni ja turha laite, jota ilman olin ajatellut elellä mutta kun se kerran oli heittynyt polkuni varrelle, ajattelin oitis, että oiva peli. Koko viikon yritin asentaa sitä lähtökuntoon onnistumatta. Tuli kyllä mieleen etsiä käyttöohjeet netistä mutta tosinainenhan ei ohjeita lue.

Noh, eilen sitten olin saavinani sen laskemaan matkaa ja askeleita. Oma painoni on mittarissa 240 kg mutta en anna sen toistaiseksi häiritä. Illalla ajattelin, että heti aamusta alan mittaamaan mutta unohdin sen tietenkin kotiin. Töistä tultuani tarkistin, että ei se tosiaan itsekseen ollut kävellyt ja napsautin sen sitten housun kaulukseen. Nyt tuntia myöhemmin olen kävellyt 1187 askelta ja 0,6 km ja kuluttanut 53 kilocaloria. Taitaa olla aika lukea ne ohjeet.

Kirjoitti: mea 19:23 | Jälkipuheet (4)

Se on sitten arki taas. Loma irrotti kivun ja kiristyksen hartioista. Työmuisti latautuu hämmentävän pykistäen. Välillä virkistynyt mieli oivaltaa omituisen kirkkaasti ja notkeasti ja toisen kerran se ei muista yksinkertaisinta asiaa. Sähköposti oli täynnä valittavia asiakkaita, joille riitti vielä korulauseita ja kokkapuheita tarjota loman tuomasta puhtiannoksesta.

Maakin sai sitten taas uudet päättäjät ja kaikki ilmoittivat perinteisesti voittaneensa. Kokkapuheita, niitähän ne ovat tottuneet pitämään. Kolmella aalla.

Aamulla ajoin pariksi minuutiksi auton pysäyksiin pihatielle, jolle on vain huoltoajo sallittu. Ja herraparatkoon minulla oli huoltoajo. Vanhempi mies kahden karvakuonon kanssa siitä sitten luomaan merkitseviä katseita suuntaani ja viivyttelemään korostetun verkkaisesti auton edessä. Miehestä huokui haastehanskan heittoa niin, että autosta matkakurat karisivat. Että sanopas nainen yksikin sana tai ajapa puudelini pelästyksiin, niin minäpä kirjoitan sinusta yleisönosastoon. En sanonut.

Koiran kakkoja taas tiet väärällään.

Kirjoitti: mea 18:22 | Jälkipuheet (0)

Hyvä ystäväni muutti pois, pakkasi omaisuutensa säkkeihin, laatikoihin ja pakettiauto vei yhden ihmisen elämän nuoruudesta aikuisuuteen. Kolmanteen elämään. Pala on kurkussa ja silmän takana pakotus mutta en hyvästele häntä enkä ystävyyttämme, sillä tiedän, että aurinko paistaa siellä, minne hän menee. Ja me tapaamme. Silti tuntuu haikealta, kuin itse kävelisin samoja nostalgian ja muistojen polkuja. Ihan kuin itse katselisin maisemia viimeistä kertaa. Ihan kuin itse katselisin ihmisiä kuin en enää koskaan tapaisi. Vaikka eihän se niin ole. Näen itseni tukevasti laiturilla vilkuttamassa häntä kolmanteen elämään, haikeana omaan jäämiseeni. Silti onnellisena ja iloisena hänen puolestaan. Lähtemisessä on aina oma viehätyksensä. Jäämisessä on jo niin paljon aikuisuutta, että hämmentää.

Kun lähtevän junasta näkyy enää piste horisontissa, ei voi kuin toivoa, että itsestä jää edes pieni hauska muisto sinne minä-museoon, jonka lähtijä vie sydämessään mennessään.

Tervemenoa ja tervetuloa, sanoo aikuinen.

Kirjoitti: mea 13:26 | Jälkipuheet (6)

Kapakan ilman olisi voinut kantaa paloina pihalle. Ulko-ovi haukkasi synkkää kevätilmaa harvakseltaan. Oli tiistai, melkein puoliyö. Tiskin takana notkui elämäänsä jo parikymmentä vuotta sitten kyllästynyt ja samoihin aikoihin viimeksi kampaustaan muuttanut Pirjo. Hän tiesi täyttää ison keskarin valmiiksi, kun Vallu tuli sisään.

Tuoppi kourassaan Vallu kierrätti katsettaan pöydissä. Nurkkapöydässä istui kaksi turistin näköistä. Vallu ajatteli, että siellä taas kaksi dekadenssin haistelijaa mutta sou not, hän kaipasi yleisöä. Eikä siellä tuttuja ollutkaan, melkein tyhjässä baarissa.

- Onks tässä vapaata?

Vallu asetteli rotsinsa naulaan, sipaisi tukkaansa pari kertaa ja kohenteli silmälasejaan. Muutama siemaus ja nautinnollinen ähkäisy. Vallu veti hitaasti hihojaan kyynärpäihin ja asetteli käsivartensa huolellisesti pöydälle. Katse tiiviisti vastapäätä istuvassa naisessa Vallu kohotti ohutta käsivarttaan.

- Kato! Lihakset tässä kiertyy tällä tavalla. Näätkö? Tällaset tulee vaan, kun joutuu pienestä asti kalastamaan ja metsästämään pysyäkseen hengissä.

Roskapankin ovi kauhaisi raakaa yötä. Elämä Kallion sydämessä on kovaa.

Kirjoitti: mea 18:31 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Ajatuksen voimalla

Kirjoitti: mea 13:52 | Jälkipuheet (11)

Nyt en mainitse sanallakaan sitä, että eräät lempifarkut kiristävät. Nyt on nimittäin yksi pienempi ongelma: litran minigrip-pussi on hirveän pieni. Siihen mahtuu epäilemättä litra pakastemustikoita mutta ei siihen mahdu minun viikon nestemäiset tarvikkeeni. Eivät millään. Tai mahtuisivathan ne, jos olisi myytävänä sopivan kokoisia pakkauksia. Mitä varten dödöt pitää olla niin ison muodokkaita, missä on se Nivean etusormen kokoinen pikkusuihke. Rasvat saisin pakattua pikkupurkkeihin, jos vaan viikon kulutukseen riittäviä jostain löytäisin. Ilman vaseliinia en lähde mihinkään ja Kloveri on aika iso kaveri. Lisäksi pussiin pitäisi mahtua tuubi hydrokortisonivoidetta [ihottuma], ropparasvaa [ja sitä kuluu viikossa enemmän kuin desi] plus Ja lempimeikkivoiteenikin on ihan liian iso lasipullo.

Minulla on tiettyjä päähänpinttymiä. Kirjaimellisesti. Nimittäin en voi lähteä metriä kauemmas ulko-ovesta, jonsei tukka ole hyvin. Ja hyvin ollakseen se tarvitsee ihan tiettyä extrasupermegahyperstrongia muotovaahtoa ja ihan juuri tiettyä rasvatonta tukkavahaa ja erityisesti ja vain ja ainoastaan Ekolakkaa. Ekolakka on ponnekaasutonta hiusten tönkkäainetta ja sen siis saisi pakata ruumaan meneviin mutta ruumahan ei ole vaihtoehto. Ekolakka on puutarhatontun kokoisessa pakkauksessa. Kampaaja myi kyllä pienemmän muka samaa ainetta mutta eihän se sama ole kun se ei ole siinä ponnettomassa muodossa.

Mutta toisaalta, eikös lomalle mennä elämään muutosta. Se on tästä lähin näemmä myös ulkoista. Tulen kulkemaan loppuelämäni lomilla tukka hulmuten luomunaamalla ja jos tätä menoa jatkuu, niin kohta myös lököverskoissa. Mikä sinänsä voi olla hyvinkin leppoisaa joka-aamuisen silmänpiirtelyn ja tiukkoihin farkkuihin kiristäytymisen vastapainoksi.

Kirjoitti: mea 09:44 | Jälkipuheet (13)

Ostin joku viikko sitten DVD:n Painovoimistelua for Dummies. Vain muutama viikko ja hauis on kuin olisi jo tuossa, ihan nahan alla tulollaan. Ja odottakaapahas vaan, jahka gluteus maximus löytää itsensä ulos. Kevät, se on ihan tuossa, bicepsin ojentaman päässä

Työpaikalla ja ystäväpiirissä kiertää tauti, joka kaataa naista ja miestä milloin mihinkin kohtaan iskien. Yrittänyt on minuakin vaan en suostu. Nappaan kaikkea kuviteltavissa olevaa vitamiineista hiven- ja kivennäisaineisiin, epasta omegaan ja nautin piristettä ja taltutetta. Syön kaikkea mahdollista koulu- ja huuhaalääketieteen väliltä aina, kun hiukankin yrittää tauti tarttua. Toistaiseksi olen saanut sen torjuttua vaan kuinka kauan. Nyt ei ole nimittäin varaa sairastua.

Loma lähestyy, enää kolme yötä ja gluteus maximukseni hämmästelee keskistä Eurooppaa. Veikkaan, että hivenen on kevättä ilmassa siellä.

Kirjoitti: mea 19:22 | Jälkipuheet (5)

Näin taas ihan älyttömästi unia. Seikkailin kaiken yötä pitkin maailmaa ja ratkoin ongelmia ja ahdistuin, kun unohdin koko ajan asioita enkä keksinyt ratkaisuja ja koko ajan olin taas uudessa seikkailussa mukana. Yöni kuluvat nykyisin katsellen noin kymmentä elokuvaa yhtä aikaa. Aamulla ihmettelen, kun olen niin väsynyt vaikka onhan minun täytynyt nukkua paljonkin, kun kerran olen nähnyt niin paljon unia. Toisaalta, eihän kymmenen seikkailuelokuvan sankaritar lepäänny. Eikä se ehdi nukkuakaan, kun pitää niitä unia katsoa. Ei ihme, että väsyttää.

Aamulla, juuri ennen heräämistä, unen ja valpeen rajalla, kun aamuhämärä oli hiipinyt muualle huoneistoon mutta juuri ja juuri vielä pysyi makuuhuoneen kaihdinten takana, juuri silloin Hän oli suloisimmillaan. Kun Hän oli unen jäljiltä lämmin ja utuinen ja hienoinen hymy leikki kasvoilla, hän oli herkullinen kuin tuore voisilmäpulla. Hän sanoi jotain espanjaksi, italiaksi tai ranskaksi ja jostain syystä tajusin, että Hän luki kaukosäätimen käyttöohjetta. Mies olisi niin seksikäs kuin vain voi Mies olla.

Nukuin taas kaukosäätimen päällä. Ilmankos. Ja unta se oli se Mieskin.

Kirjoitti: mea 08:56 | Jälkipuheet (7)

En ymmärrä. Miten näin nopeasti voi sopeutua uuteen työympäristöön. Kaksi kuukautta ja on kuin olisin jo kasvanut siellä. Työkaverit ovat luontevan tuttuja ja yhteistyö soljuu. Työssä on taas flow. Pidän työstäni. Mutta. Ihan pian olisi tehtävä iso ratkaisu. Olen siirtänyt sen ajattelemista, sillä en vain tiedä. Olen jopa ajatellut, että ehkä aika kasvattaa ratkaisuun, joka tuntuu oikealta. Se päivä lähestyy vääjäämättä.

En saa päätetyksi.

Minulla oli molemmissa käsissä hiukan pelimerkkejä muistuttavat aavistuksen kulmikkaat vaalean vihertävät palat, joita en osannut laittaa mihinkään. Tunsin oloni hiukan ahdistuneeksi, koska ymmärsin, että minun tosiaan oletetaan tietävän, mitä niillä pitäisi tehdä mutta en vaan jaksa muistaa. Ratkaisu oli aivan aivon reunassa mutta en saanut sitä pinnistetyksi käsiini asti. Uni on toistunut jonkin aikaa. Joka kerta ne samat palat kädessä ja aina herään juuri ennen kuin keksin, mitä niillä pitäisi tehdä ja miksi ne minulla on. Olen yrittänyt ymmärtää, mitä se uni haluaa minulle kertoa. Vai haluaako mitään? Mitä minä yritän ratkoa mielessäni? Ja miksi minä olen unessa niin ahdistunut?

En vain saa palasia yhteen.

Kirjoitti: mea 19:56 | Jälkipuheet (7)