Yritettyäni opettaa erinäisten tietojärjestelmien asiakaskäyttöä erinäisille kollegoille - jotta nämä voisivat sitten tilanteen ollessa päällä opastaa niitä asiakkaita - ja kohdattuani luokassa henkilöitä, jotka visusti kieltäytyivät koskemasta hiireen pitäen katseena kohdistettuna koko oppitunnin ajan screenin oikean ylänurkan ohi, tunsin, että olen nähnyt kaiken, mitä aikuisten parissa koulutustehtävissä kohdata voi.

Sen jälkeen ne pari kolme hapanta kitisijää per oppikurssi ovat tuntuneet ihan pikkuruiselta kakunpalalta niellä. Kun ne kumminkin ovat tulleet vapaaehtoisesti. Eivätkä esihenkilön pakottamina.

Itse olen ilmoittanut aikuisille oppilailleni, että he ovat paikalla vapaaehtoisesti. Minua motivoi ainoastaan raha. Oppitunneilla toimitaan minun ohjeideni mukaan, ja jos ei kiinnosta niin olkaa hyvät ja poistukaa. Jos joku osaa asiat jo valmiiksi, niin saa olla paikalla jos haluaa, mutta peränurkassa ja omissa oloissaan muita häiritsemättä. Aikuisten kanssa pärjää kyllä, koska opetus ja oppiminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Näillä työnantajan pakottamilla kursseilla työpaikan menetys on kokemuksieni mukaan varsin tehokas motivaattori.
Murrosikäisten kakaroiden motivointi saattaa olla paljon hankalampaa. Vaikka hankalin minulle sattunut tapaus opetushommissa sattui jokunen vuosi sitten. Silloin kyseessä oli aikuinen miesoppilas. Tässä selostus tapahtuneesta kiinnostuneille: http://www.tuurna.fi/kari/2003/02/24/opettajatko-erimerkkeja/

Tähänastiset kokemukseni opettamisesta ovat olleet joko yleistä luennoimista ja esitelmöimistä tai yksityisopetusluonteista. Yleistapaisissa aistii helposti, että niissä ollaan yleensä paikalla, koska on pakko. Jos joku jotain kysyy, on se enimmäkseen oman erinomaisuuden korostamisen tarvetta, ei niinkään tietääkseen. Yksityisopetus on asiakkaan aloitteesta johtuen aina kiinnostuneen henkikön kanssa asioimista ja siksi antoisaa.

Mutta tällainen kurssiin kuuluvan asian opettaminen aikuisille on ihan uutta. Lapsellisesti olen kuvitellut, että ihminen pääsääntöisesti haluaa oppia asian. Mutta eipä. Ihminen haluaa pääsääntöisesti merkinnän kurssista eikä ajattele sitä, että tämä taito minun pitäisi tulevassa työssäni osata. Outoa on minusta se.

Eilen Housea katsellessani ajattelin, että osaisipa olla juuri tuollainen. Olisipa se karisma ja arvovalta, niin jopa olisi erilaista kuin puolitoistametyrisellä kiltillä ihmisellä. Joka tosin ärsytettynä voi huomata päästäneensä suustaan teävähköjä kommentteja siitä, mitä ajattelee toisen työn häirinnästä. Seuraavan kerran sanon näille muka-osaajille, että josko sitten aikanaan ilmoittavat minulle, missä ovat töissä, jotta tiedän pysyä poissa. Nimittäin en haluaisi itseäni koskevien asioiden olevan hänen käsissään.

Mä kyllä luin tämän jo taannoin, mutkun ei ollut muka aikaa kommentoida! Eikä ole nytkään, mutkun tekee niin mieli, niin otetaan se aika ja kadutaan sitten myöhemmin!

Nuo ohjelma, kone ja netti, jotka tekevät omiaan ovat niin tuttuja! Oppija pitäisi saada ottamaan vastuu tekemisistään, siksi on niin älyttömän tärkeätä, että harjoitustilanteissa tekniikka pelaa. Muuten ne mokomat oppivat syyttämän kaikista, myös itse tekemistään mokista, koneita.

Tietokoneiden käyttöä opettaessani olen havainnut että:

- yhteistä instruktiota ei koskaan voi olla kuin korkeintaan vartti kerrallaan, sen pitempään eivät kuulijat jaksa keskittyä.

- kun opettaja näyttää, kukaan ei saa vielä lähteä räpeltämään omalla koneellaan mitään! Muuten käy niin, että ne yhdet, jotka jo luulevat osaavansa, kirmaavat ohjausta seuraamatta toistamaan vanhoja virheitään ja ne hitaat huutaa: ei saa mennä niin lujaa, mä putosin, mulla on vasta tän näkönen ikkuna.

- näyttäesään opettajan tulee kertoa, mitä tekee ja MIKSI. On pyrittävä rakentamaan kokonaisuutta temppujonojen sijaan. Itse olen saanut tässä apua Veikko Teikarin väitöskirjassaan esittämästä taidon opimiseen liittyvästä neliportaisesta lähestymistavasta (josta voin kertoa tarkemmin, jos jotakuta kiinnostaa, mutta en nyt turvota kommenttiboksiasi sietokyvyn rajoille).

- kun on itsenäisen tekemisen vuoro, siinä pitää sallia eri tahtiin eteneminen. Mukana pitää olla eritasoisia tehtäviä. Niille mä osaan tän -tyypeille voi läiskästä käteen laajan kokonaistehtävän (johon liittyvää ohjeistusta on hyvä olla mukana. Kun ne eivät sittenkään avutta selviä, niin voivat kasvonsa säilyttäen tutkia ohjeita + selvittää itse ongelmia. Oppimiskokemuksesta jää silloin niillekin usein aika postiivinen fiilis. (Eri asia on, että välillä opettajana tekisi suunnattomasti mieli nöyryyttää ne ja sanoa, että ähäkuti, etpäs osannutkaan. Mutta se ei ole koskaan viisasta toimintaa. Harmi!) Niille hitaammille sitten pienempiä paloja kerrallaan. Ja ohjaaja kiertämään ja neuvomaan vierestä. Hommaan tarttumattomista pitäisi pyrkiä selvittämään, miksei ne tartu + tukea sitten siitä syystä käsin (Eikä niillekään kantsi ruveta ärhentelemään, harmi kyllä!))

- olen pannut merkille hämmästyttävän jutun: oppijalle on usein valtavan tärkeää nähdä ohjaajan kädet! Kun jonkin tempun näyttää tykiltä, niin että kädet eivät näy, se jää abstraktiksi. Kun saman tempun näyttää oppilaan omalla koneella niin, että oppilas näkee opettajan käsien tekevän ne temput, niin avot, johan meni perille.

Äh, olisi biljoona muutakin juttua, mutta nyt pitää ruveta kirjoittamaan opetusharjoittelupalautteita. Onnea sulle opettajapuuhiin! (ja jos mahdollisesti hommaan ihastut, niin on hyvä muistaa, että taas ensi tammikuussa on haku ammatillisiin opettajakorkeakouluihin. Ammatillisiin koulutuskeskuksiin ja ammattikorkeakouluihin tarvitaan kipeästi osaavia opettajia, joilla on kokemusta oikeasta työelämästä (opettajakokemustahan ei lasketa varsinaiseksi työelämäkokemukseksi))

[Kommenti oli jäänyt filtteriin sisältämänsä arveluttavan sanan (*teen*) vuoksi :D]

Upeea, kiitos tästä. Antoisa ja valaiseva kommentti.

Tuosta tekemisen näyttämisestä ja Veikko Teikarista kiinnostaa kyllä tietää enemmän.

Pienehkön kokemukseni valossa olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että asioiden näyttäminen liian helppona antaa väärän kuvan ja vain masentaa, kun todellisuus ei olekaan helppoa. Toinen mahdolliuus on, että oppilas tekee vakavia virheitä luullessaan hallitsevansa asian. Mieluummin hiukan monipolvisemman ja vaikeamman esimerkin voimin siis pitää lähestyä. Niin voi samalla näyttää edes osan niistä monista asioista, jotka pitää ottaa huomioon. Siinä on taas sitten se huono puoli, että masentaa oppilaan jo etukäteen. Näiden ääripäiden välimaastoon polun raivaaminen on haaste, johon luulisin olevan tarpeen pyrkiä.

Mielenkiintosita kaikki tyynni. Etenkin se, että opettaminen ei ole ollenkaan niin kamalaa kuin luulin.