Halut ne on minullakin
Hienoa, Veera ja b. tarttuivat uutiseen, joka nosti minunkin niskavillani pörhölleen. Lainaus: "Jos tulisi neljäs lapsi, olisi pakko vaihtaa isompaan autoon."
ja siihenhän siis tarvitaan isommat lapsilisät. Hienoa logiikkaa, minä kanssa. Jos minulle vaikka tulisi pari koiraa, kun kerran tykkään koirista, niin tarvitsisin isomman auton. Mahdollisesti jopa isomman asunnon. Ja jotain tukea ruokaankin. Tai entäs, jos minulle sattuisi tulemaan, ihan tuosta noin vaan yllättäen, vaikka isompi auto, joka kuluttaisi enemmän löpöä, niin tarvitsisin tukea löpölaskuihin. Minkäs minä sille voisin, jos kerran tulisi.
Ai voisin vai? Rajoittaa halujani? Ja olla olettamatta, että yhteiskunnan pitäisi tukea minun halujani ja voisin ehkä yrittää suorittaa joitain estotoimia, ettei koiria ja asuntoja tulisi, jos en kerran pystyisi niitä itse kustantamaan? Niinpä. Ehkäisy on keksitty kauan sitten. Mistä lähtien joidenkin ei ole tarvinnut laskea etukäteen, minkä halun pystyy tyydyttämään ja mistä pitää luopua, koska rahaa ei ole? Olenko ymmärtänyt jotain väärin? Eikö enää tarvitsekaan itse kustantaa omia mielihalujaan?
Aina ei voi vaan haluta. Pitää myös laskea ihan itse, mihin on varaa. Ainakin minun on täytynyt. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin onhan se nyt hyvänenaika niin väärin.
Jälkipuheet
Pitkään mietin, että olisiko lastun perään pitänyt sutaista jonkinlainen disclaimer tyyppiä: "Kirjoittaja on sivutoiminen bloggaaja, joka ei sinänsä vihaa lapsia tai vastusta lapsiperheitä ja lisääntymistä. Kirjoittaja edellyttää positiivisen suhtautumisensa säilyttääkseen kanssaihmisiltään vain vastuun ottamista näiden elämässään tekemistä ratkaisuista sekä poliitikoilta kohtuullisuutta vaalilupauksissa." Ettei täyttyisi kommenttiboksi ja postilaatikko vihaviesteistä. Eräät viiteryhmät kun ovat perinteisesti hiukan herkkiä...
Onneksi jotkut muut sanovat vielä häijymmin. Heh.
Pyydetään hei siltä blügaajalta joku kiva disclaimer-banneri liimattavaksi etumukseen. Sillä kaikki eivät ehken tietäne, että virkanaiset ovat sisimmältään kilttejä ja kaiken nähneitä ja puolet siitä kokeneina perustaltaan kilttejä humaaneja ihmisiä, jotka eivät eläissään ajattelisi kenesätkään pahaa. He eivät edes näe hankalia ihmisiä, he näkevät vain haasteita.
Hei joo! "Humaani, melkein kaiken nähnyt virkanainen suhtautuu maailman menoon pääasiassa suhteellisesti, joten älä sinäkään vedä hernettä nenään."
Juuri noin. Taidan liittää tuon paussin kuvailukenttään.
En kyllä ajatellut silloin kun lapsia "tuli", että ne olisivat olleet jotenkin mielihalujeni tuloksia. Mielihalut toteutettiin ja toteutetaan sitten juuri sen ehkäisyn kanssa, vaikka.
Mutta minkähän takia niitä lapsia "tuli" se on vähän monimutkaisempi juttu. Ei se ihan kuvaamallasi analogialla aukene.
Nyt jäljestäpäin niitä "tuli" sen takia, että sitä toteutti jotain kuvittelemaansa tai todellista tehtävää ja ajatusta elämästä ja se toi tyydytystä. Onneksi sitä ei silloin alkanut älyllistämään. Niitä vain "tuli" kunnes tuli tunne, että nyt niitä on tarpeeksi.
Mutta mielihaluiksi en sitä lisääntymisviettiäni ihan tunnusta.
Saikos tuosta nyt mitään tolkkua?
Analogiani oli kärjistäen kohdistettu artikkelin haastatellun sanoihin, joiden pohjalta jäi tunne, että haastateltu itse haluaa lapsia, koska vain haluaa eli mielihaluista on kyse. Ja hän haluaa hoitaa niitä kotona. Minäkin haluan kaikenlaista mutta en minä oleta kaikkea saavani. Erityisesti en oleta jonkun muun maksavan halujani.
Erityisesti pilkkua hässin haastatellun / toimittajan (?) käyttämästä tulla-verbistä. Ihan kuin niitä lapsia tosiaan tulisi ilman omaa vaikutusta. Ja edelleen haastatellun / toimittajan (?) toteamukseen, että sitten tarvitaan isompi auto ja siitä johdannaisena siis lisää tukea.
Voi olla, että luin tekstiä turhan tarkasti mutta niin siitä välittyy. Haastateltu antaa kyllä hyvin kärkevästi ymmärtää, että lisää liksaa pitäisi saada, koska lapset maksavat ja niitä saattaa tulla lisää ja monilapsisessa perheessä menot kumuloituvat. Kokonaan eri asia on sitten se, että onko noinkin hyvätuloisen yksintienaavan isän perhe mitenkään keski-, saati heikkotuloinen ja onko haastateltu siis millään tavalla oikea esimerkki ahdingossa elävästä lapsiperheestä.
Tarkoitukseni ei ollutkaan sohia noin yleensä. Vain ja ainoastaan sitä, että pitäisi olla tarkempi, mitä suustaan päästelee, ettei siitä tällainen pilkunhässijä vedä mitä tahansa johtopäätelmiä. Tarkoitukseni oli osoittaa sormella sitä, että kaikkiko on saatava, mitä haluaa. Itsekö ei voi asiaan vaikuttaa.
Sinä et ole muuten koskaan valittanutkaan. Siinä on vissi ero. Miehet ei yleensäkään valita vaan vain nauttivat lapsistaan. Siitä ropsit teille.
kiitos -en olekaan ;@)
ja täytyy myöntää, etten jaksanut sitä alkuperäisuutista käydä edes lukemassa. kuhan avauduin.
Taas ropisi ropseja. Vain tosimies kehtaa tunnustaa. Rispektiä.
Tosin jos asiaa tarkastelee maksajan eli yhteiskunnan näkövinkkelistä niin siinä missä koirat ja autot ovat vain osaksi mielihalujen ( disclaimer: auton ostoa suunnittelemassa itse..) täyttämistä ovat lapset kuitenkin investointeja tulevaan ja siten lastenhankinnan tukemisessa on paljon enemmän järkeä kuin muiden hankintojen tukemisessa.
Kysymyksen voisi kärjistää siihen että onko yhteiskunnalla pitkällä aikavälillä kansantaloudellisesti varaa siihen että perheet suunnittelevat lastenhankintaa oman tilipussinsa ja yksinomaisen varallisuutensa pohjalta jolloin keskimääräinen lapsiluku alkaa jäämään kohta alle kahden ja uusien ikäluokkien populaatio jää aina edeltäviä ikäluokkia pienemmäksi..
Jokainen tuettu lapsi on kuitenkin tuleva veronmaksaja..
Ihan hyvä näkövinkkeli.
Minä tosin olen hiukan sitä mieltä, että ennen nykyistä kaikki-mulle-nyt-heti-mentaliteettia perheet suunnittelivat lastenhankinnan nimenomaan oman tilipussinsa mukaan. Tukia ei juurikaan ollut, joten oli pakko. Ja silti meitä on ihan riittävästi.
Ettei vaan olisi nyt niin, että nykyisin pitää ensin olla oletusarvoisesti talo ja auto ja kaikkea kivaa ja sitten vasta lopuilla rahoilla niitä lapsia. Ja koska loppuja rahoja harvalla on, niin huudellaan apuun yhteiskuntaa.
Lukematta linkattuja juttuja ja kommentoimatta tukia, puutun vaan lasten "tulemiseen" sikäli, että kaikille ei esim. ehkäisy ole vaihtoehto (saati itsestäänselvyys), syystä tai toisesta. Eli niitä lapsia tosiaan voi sitten vaan "tulla", ilman erityistä suunnittelua.
Tietysti kaikki on mahdollissta. Tosin uskon vahvasti siihen, että useimmiten elämä vaatii suunnittelua. Joskin toisaalta myös mitä hulvattominta suunnittelemattomuutta. Aika moni lapsi ei ei olisi koskaan syntynytkään, jos kaikki olisi suunniteltua.
Yhdyn edelliseen. Toisaalta kilpailu on rajua, jotta seuraava sukupolvi menestyisi paremmin kuin edellinen, pitää taloudelliset resurssit olla vankalla pohjalla. Toisilla se onnistuu toisilla ei. Toiset pukkaavat sinappikoneita potenssiin uskonnon siivittämänä miettimättä sen enempää toimeentulosta. No, mukulatehtailu on katsottu yhteiskunnan kantilta niin tärkeäksi, että sitä pitää tukea. Ei auta kuin äänestää vannoutuneita sinkkuja vallanvarteen.
Tämä ei ole herneennenäänvetokommentti, mutta:
joskus neljäs lapsi tosiaan vain tulee. Niin kuin meille, kun kävi tsägä ja saatiin kaksoset. Ja niin se vain on, ettei neljän lapsen kanssa mahdu henkilöautoon, vaan joukkojenkuljetusvaunu piti hankkia (vuoden 1981 mallia oleva avolavapaku, jossa on pidennetty hytti). Onneksi perheemme kriisinhallintakyky vuonna 1989 oli sitä luokkaa, että yllätysvauvakin pystyttiin elättämään.
Olen yhteiskunnalle erittäin kiitollinen siitä, että lasteni pienenä ollessa oli mahdollista saada vastavalmistuneen työllistämistukea, jolla pystyimme palkkaamaan hoitajan kotiin. Neljän lapsen roudaaminen kodin ulkopuolelle hoitoon olisi ollut sen sortin offensiivi, ettei minusta siihen olisi ollut.
Kymmenen vuotta työurani alusta kului niin, että saaliina oli lähinnä vain uskottavuutta työmarkkinoilla: verojen, matkakulujen ja lastenhoidon jälkeen palkasta jäi käteen alle 2000 markkaa (tietysti lastenhoito on molempien vanhempien asia, mutta pidän perusteltuna esittää laskelman niin, että kaikki lastenhoitokustannukset kohdistuivat minun palkkaani. Olivathan ne sellaisia kustannuksia, joita ei olisi syntynyt, jos en olisi käynyt töissä). Meidän perheemme onni oli, että asuimme lasten pienenä ollessa pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja asuminen oli halpaa. Tämän päivän vanhemmillla, tämän päivän pääkaupunkiseudulla on paljon raskaampaa taloudellisesti.
Niinhän siinä helposti käy, että ihminen symppaa sellaisia, joiden elämä jotenkin muistuttaa omia kokemuksia. Siksi varmaan hamaan maailman tappiin suhtaudun monilapsisten perheiden tukemiseen myönteisesti. Kunnioitan myös niitä äitejä, jotka kokevat omien lasten kasvattamisen tärkeäksi.
Minäkään en viitsinyt vaivautua lukemaan sitä alkuperäistä juttua (se varmaan oli typerästi ja provosoivasti kirjoitettu, kun noin moni arvostamani blogaaja siihen niin kiihkeästi suhtautuu). Sinun merkintäsi herättelemänä kirjoittelin omia ajatuksiani lapsiperheiden tukemisesta. Kun tällä minun taustallani on niin vaikea ajatella, että koiran haluaminen ja siitä aiheutuneet lisäkustannukset olisi mitenkään verrattavissa lapsen haluamiseen ja siitä aiheutuneisiin kustannuksiin. (Edelleen kuitenkin korostan, että tätä kommenttia ei tule tulkita herneilyksi!)
Siihen nähden, miten paljon nykyisin on yhden hengen talouksia, on hämmentävän vähän ehdokkaita, jotka uskaltavat seisoa näiden puolueessa.
Yksineläjä maksaa yksin teeveeluvan, laajakaistan ja sanomalehdet siinä, missä viiden hengen perhe jakaa kulut. Yksineläjä pääsee tuskin koskaan sellaisten ylellisyyksien pariin kuin oma piha, saati oma talo, saati oma mökki. Jostain syystä noita kaikkia pidetään kuitenkin ihan normaaleina asioina perheelliselle mutta äärimmäisen epärealistisina yksineläjille.
Edelleen minun ääneni on varaamatta. Missä on minun ehdokkaani?
Äitis. Kiitos hyvästä kommentista. Tottahan se on, että oma viiteryhmä on aina lähellä. Niin minullakin. Nykyisin tällainen. En ole ihan täysin tietämätön muunkaanlaisesta elämästä. Jos en kolmannenkaanlaisesta.
Jo sinun kommenttisi itsessään kertoo, mikä ero on tuossa artikkelin äidissä ja 90-luvun äidissä. Saati 80-luvun tai 70-luvun äidissä. Silloin ei ostettu uutta tila-autoa vaan esimerkiksi vanha. Asuttiin joskus ahtaastikin, jos ei rahaa ollut. Matkustettiin linja-autolla. Silloin elettiin enemmän niillä, mitä oli.
Jotenkin en pääse eroon siitä ajatuksesta, että nykyisin yhä enemmän pitäisi saada yhä helpommin.
Kaksosten tapauksessa ymmärrän täysin, että se neljäs tosiaan tuli.
Ja se koira oli siellä tarkoituksellisen provokoivasti ihan siksi, että artikkelissa nimenomaan korostettiin, että äiti haluaa. Pelkkä haluaminen ei minun mielestäni ole riittävä peruste pyytää yhteiskunnalta aina vaan lisää. Kun sitä rahaa nyt ei kertakaikkiaan ole jakaa jokaiselle.
Lue se juttu nyt uudestaan läpi, ilman omia harhakuvitelmiasi.
Jos Tampereen Seudun Kotiäidit ry:n puheenjohtaja toteaa, että "jos tulisi neljäs lapsi niin olisi pakko vaihtaa isompaan autoon", niin se ei tarkoita sitä että Äiti Haluaa Neljännen Lapsen. Se tarkoittaa sitä, että sellaisessa hypoteettisessa tapauksessa, että perheessä on neljä lasta niin perhe ei mahdu kerralla tavalliseen autoon. Missä yhteydessä tämä "jos tulisi" on? Sellaisessa yhteydessä, jossa Tampereen Seudun Kotiäidit ry:n puheenjohtaja haluaisi enemmän tukea isommille perheeille kuin omansa, samalla kertoen miksi isompien perheiden menot ovat suhteellisesti suurempia kuin hänen oma perheensä menot.
Yksin asuva maksaa itse tv-luvan, laajakaistan ja sanomalehdet. Tai yhdessä muiden kanssa. Ihan miten vain haluaa. Tietty jos kusi on pääsyt kihahtamaan päähän, niin voi olla vaikea saada ketään jakamaan teeveetä, laajakaistaa tai sanomalehtiä. Mutta silloinhan maksaa siitä, että ei halua muita jakamaan.
Tästä muuten näkee mikä ero on tässä nykyisessä yksineläjässä entiseen verrattuna. 1970- ja 1980-luvulla yksinäiset asuivat alivuokralaisina, kimppakämpässä tai asuntolassa. Ei ruikutettu oman kämpåän, saati sitten oman pihan, talon tai mökin perään. Eikä tv-luvasta. Tai Hesarista.
70-luvulla ei oletettu ilman muuta, että pitäisi saada isompi auto, jos tulisi neljäs lapsi. Silloin ei useimmiten oletettu autoa ollenkaan. Silloin ajeltiin bussilla. Silloin tosin ei tullut neljättä lasta, ei edes usein sitä toista, *jos* ei ollut varaa, kun ei oletettu yhteiskunnalta niin paljon.
Niin kuin itse sanot, silloin ei ruikutettu. Eivät myöskään ne perheelliset. Lapsilisä oli jotain neljän toppahaalarin verran vuodessa.
Tuosta kihahtamispuolesta: kaikki eivät tosiaankaan halua ketään jakamaan. Yksinoleminen kun on myös oma valinta. Eivät sinkut ruikuta. Eivät kadehdi. He nyt vaan eivät oikein ymmärrä pienissä vuokraslummeissaan tai nenään asti yksiöstään velkaantuneina, että miten siinä naapurissa 300 neliön omakotitalossa asuva lapsiperhe muka on köyhempi kuin hän.
Kukaan e ole ruikuttanut omakotitalon, pihan tai mökin perään. Miksi ruikuttaisi, kun sinkku tajuaa itsekin, ettei hänen varansa siihen yllä.
Sitä minä vaan, että kun mikään ei riitä. Sellainen ei ole kaunista, lapsiluvusta ta -luvuttomuudesta huolimatta. Kotiäitiys on hieno valinta. Järjestötoiminta on hieno valinta. Uskonto on ihan hieno valinta, jos siltä tuntuu. Mutta jos jotain valitsee, jostain täytyy luopua.
Ihan kenen tahansa.
Tuo muistuttaa minua siita mita nain tv:sta joitakin vuosia sitten. Siina valitteli monilapsiperheen aiti - ja toimittaja - etteivat rahat riittaneet kunnon ruokaan. Lapset soivat vain pastaa, ilman kastiketta. Joka paiva.
Talossa oli kuitenkin kolme isokokoista koiraa joille ostettiin merkkipurkkiruokaa. Koirat soivat siis paremmin kuin lapset. Kukaan ei huomauttanut siita mitaan mutta koirat - ja purkit - nakyivat kuvissa.
Onko tuo ehka moraalista koyhyytta? Vai halua saada aina yha enemman, usein tekematta itse mitaan paljouden saamiseksi.
Moraalinen köyhyys, hyvä termi.
Olen bussissa kuullut niin monia keskusteluja siitä, miten saa eniten tukia, miten voi välttää työpaikan saannin, miten saa kaupungilta varmasti asunnon ja milloin kannattaa tehdä lapsi, jotta saa oman asunnon kaupungin vuokratalosta ja milloin kannattaa tehdä seuraava ja seuraava, jotta tuet pysyvät notkahtamatta. Pääasia noissa keskusteluissa on ollut se, miten välttää oma vastuu ja miten saada mahdollisimman paljon muilta.
Moraalinen köyhyys, niinpä.
Hehhe. Siis missä ei ruikutettu 70-luvulla? Blogeissako? Jos nyt miettii yhtään suomalaisen politiikan liikehdintää 70-luvulla, niin eiköhän siellä nimenomaan ole yritetty saada päättäjien päitä kääntymään vähempiosaisten puoleen melko radikaaleinkin sanankääntein.
No esimerkiksi opiskelijaperheissä ei haikailtu oman kämpän, pihan tai mökin perään. Saati auton. Ilman opintorahaa, asumistukea ja ruokailutukea velaksi elettiin ja niillä vaivaisilla lapsilisillä, joita neljästi vuodessa vähän sai, ostettiin lapsille muut tarvikkeet, ne, joita ei saatu sukulaisilta käytettyinä. Yhteiskunnalta ei olettetu huimaa tukea. Kestovaippoja pestiin ämpärissä ja välissä vähän opiskeltiin sen mitä ehdittiin politikoimiselta. Bussilla ajettiin lapsi selässä barrikadeille vaatimaan tuleville polville enemmän, mitä itsellä oli. Ja ne asiat ajettiinkin sitten siihen malliin, että nyt on se vähä, mitä on.
Ei se ollut valittamista, että ei itsellä ole autoa tai jokaiselle omaa huonetta. Eipä tullut edes mieleen, että pitäisi olla. Silloin ajettiin asioita tulevien sukupolvien puolesta. Ei taitaisi riittää nykyisten opiskelijoiden huumorintaju.
Että olkaa hyvä vaan ja kiitos kiittämästä.
Eikä muuten ruikuteta edelleenkään.
Sinkkuus ei aina ole valinta. Et ei tässä muuta...
On sisäinen pakko rääppiä vielä tätä vanhaa aihetta...
Lapset ovat useimmiten halun tuloksia. Halun perustaa perhe, jatkaa sukua, kokea isyys tai äitiys, seurata oman lapsen kasvua, tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kuinka moni suunnittelee tekevänsä uusia veronmaksajia?
Kaikista vauvoista ei edes tule uusia veronmaksajia. Osa varttuu yhteiskunnan eläteiksi. Jonkun lapsiahan hekin ovat.
Minua ei lapsettomana harmita yhtään se, että en ole tehnyt lisää Suomen kansalaisia. Sen sijaan surettaa kaikki se, mitä vaille olen jäänyt. Olisin ilomielin vastaanottanut uuden perheenjäsenen ilman tukia. Päinvastoin olen jopa maksanut lapsen "tekemisestä".
On ihan oikein että lapsiperheitä ja yksinhuoltajia tuetaan, mutta marttyyriasenne on kohtuutonta. Ei yhteiskunnan kuulukaan elättää lapsiperheitä. Kaikki vähäosaiset saavat tukia liian vähän; opiskelijat, vanhukset. Tyhjästä on paha nyhjästä. Surkeinta on, että koulutuksesta, terveydehuollosta ja vaikkapa kouluruuasta joudutaan tinkimään. Kaukonäköisempää olisikin osoittaa tuet sinne kuin uusiin tila-autoihin.
Yksineläjät ja lapsettomat maksavat suhteessa enemmän veroja kuin lapsiperheelliset. Ja saavat verorahoilleen vähemmän vastinetta. Maksamme veromme mukisematta, koska perheellisyys on sosiaalisesti hyväksytympää.
Lapsettomuus on itsekästä ja siitä kuuluukin maksaa.
Sea; ei tietenkään se ole aina valinta. Pointti onkin se, että jos elämä valitsee ihmisen puolesta, niin aikuista ja ennen kaikkea itselle helpompaa, on sopeuttaa elämänsä siihen, minkä arvan on saanut. Pelta niillä korteilla, m itä on kädessä.
Kiitos Peppi, kannaanottosi on yksi parhaista kirjoituksista näissä keskusteluissa.