Olennaista on päästä katsomaan oppilaita ikään kuin ylhäältä päin. Jos asiansa osaa ja yllä on yleisöä asiallisempi vaatekerta, niin se, että ne istuvat, kun sinä seisot, riittää. Ainakin silloin, kun et itse ole liimattu opettajan päätteeseen.

Kuvittele olevasi euroviisujuontaja! :-)

sen kun muistaa, että opettaminen ei ole tärkeää vaan oppiminen, niin sillä pääsee aina tarpeeksi pitkälle.

Ramppikuumevammaisena tiedän kyllä tunteen, mutta hämmästyttävää kyllä, siihen tottuu. Siis siihen nimenomaiseen tilanteeseen, esim. juuri tähän opetustilanteeseen. Mutta auta armias, jos joutuu jossain muussa yhteydessä esiintymään yleisön edessä, niin se on taas aivan yhtä kammottavaa.

Itse olen huomannut auttavan, kun ajattelen tilannetta lähinnä siitä vinkkelistä, että olen auttamassa/neuvomassa jokaista näistä yksittäisistä henkilöistä erikseen, vaikka he ovatkin kaikki yhdessä paikalla. Opetustilanne on siinä mielessä minusta vähän parempi kuin luento (luulen), että opiskelijoiden kanssa voi jutella ja kysellä jne. ja se (vuorovaikutus) auttaa ramppikuumeeseen. Ainakin siis minulla on ollut näin. Ja katso niitä hymyileviä kasvoja mieluummin kuin niitä välinpitämättömiä, jos jännittää.

Kerrohan sitten miten meni. Oliko niin kuin hyppy kylmään veteen?

Jep, seisominen antaa tosiaan uskottavuutta. Senhän kaikki tietävät. Siksi johtajat istuttavat vieraansa matalille muka-mukaville tuoleille. Onneksi opettajan pulpettikin on korkeampaa mallia.

Kriisi, älä herranjumala kiroile. Jaana Pelkonenko? Se vasen-käsi-vatkaa-omia-aikojaan-Jaana? Se oLEn-niIN-hauSKa-JA spONTaaNI-Jaana? Uh. Vai mahdoiksi tarkoittaa Lappilempeä?

Medis, hyvä neuvo. Luulen tajunneeni sen ihan intuitiolla.

Wilhelmiina, olisiko siinä tottumiseesa ehkä hiukan sitä näytelemisen vikaa? Että kun vetää opettajan roolia, on sen roolin takana suojassa ja piilossa eikä siellä niin esiintymiskammoksuta.

Kerron kohta lisää.