Arjen saippuaoopperaa
Pidän ihmisten tarkkailusta. Arvuuttelen mielessäni ihmisten ammatteja, ikää, pariskuntien keskinäisiä suhteita ja tunnelmia. Liikennevaloihin pysähtynyt auto ehtii hetkessä kertoa tarinan. Marketissa ostoksiaan tekevä ohikulkeva perhe ehtii välittää kertomuksen. Ihmiset eivät tiedäkään, miten paljon heidän satunnaisista ilmeistään päättelee vilkas ja joutilas mielikuvitus.
Liikennevaloihin pysähtyneessä autossa nuoren naisen katse on käännetty sivuikkunaan, ilme on kireä. Autossa on ulos asti aistittava kalsea hiljaisuus. Marketissa pari-kolmevuotiaan vanhemmat juttelevat vuolaasti lapselle selittäen jääkaapin nykysisältöä, päivitellen vanukkaiden hintoja ja jauhelihojen pakkauskokoja. Vanhemmat puhuttelevat toisiaan vain lapsen kautta osoittaen sanansa isälle ja äidille. Suoraan toisilleen he eivät puhu kertaakaan. Keski-ikäinen pariskunta pakkaa marketin pihassa autoon ostoksia, nousee autoon mitään puhumatta. Mies keskittyy liikenteeseen ilmeettömänä, liikennevaloissa kaivaa nenäänsä. Nainen istuu hiljaa eteensä tuijottaen omissa ajatuksissaan, katse tulevaisuuden tyhjään aukkoon suunnattuna.
Lohduttoman kuvan piirtää ihminen kanssaeläjilleen parisuhdanteista. Tunteista ei juuri puhuta. Paitsi silloin, kun arvostellaan kumppania äreydestä tai puhumattomuudesta. Lapsen kautta toiselle puhuminen on taloudellista, siinä hoituu lapsen aktivoiminen ja arkisten asioiden puinti. Mutta missä on vanhempien keskinäinen arjen taakse menevä ajatusten vaihto. Vanhalla pariskunnalla saattaa keskinäinen kommunikointi sujua sanoittakin. Tai ehkä he ovat jo kaiken sanoneet. Ehkä mitään lisättävää ei enää ole. Ehkä ei ole tunteita, joista puhua. Mihin arjen mutkaan katoaa se iloisesti seurusteleva ja naurava pari, jossa nainen lörpöttelee ajatuksensa ääneen ja poika kuuntelee tarttuen silloin tällöin kiinnostavaan sivujuonteeseen kuljettaen keskustelua. Missä on nauru, ilo ja herkkyys. Missä toisen kanssa oleminen.
Arjen saippuaoopperaa. Onneksi elän vielä ensimmäisiä jaksoja.
Jälkipuheet
Hehee.
Samoja harrastuksia ;)
Joskus on onnikin näyttäytynyt.
Vanha tutiseva pariskunta käveli edessäni kadulla.
Pitivät toisiaan kädestä ja ne lämpöä sekä rakkautta tulvivat katseet syvälle silmiin...
Mielihyvän kyyneleet kirposivat silmiini. Ehkä haikeaa kateuttakin, kuka tietää!?
OIH, jospa itsekin osaisi joskus elämän runtelemana vanhuksena nauttia ja tuntea samoin.
Eilen kehonkieli näyttäytyi kotonani painajaisen tavoin :(
Ex kutsui itsensä kylään. En kyennyt kieltämään pojan takia. Olen tähän asti juossut pakoon ko. tilanteita poistumalla kotoani vierailun ajaksi. Nyt päätin ottaa härkää sarvista kohtaamalla tilanteen vahvana kuin härkä.
Mutta, kun hän heittäytyi sohvalle..
Näin silmissäni verenpunaisen massan sykkivän hänen ympärillään viestittäen agressiivisesti ympäristölleen:
-minun sohvani-MINUN sohvani- MINUN SOHVANI-MINUN NAISENI-MINUN ELÄMÄNI...
Juoksin vessaan hengittämään paperipussiin.
"Missä on nauru, ilo ja herkkyys. Missä toisen kanssa oleminen."
Olet oikeassa. Kovin usein se katoaa jonnekin
vuosien saatossa?
arjen pyörityksessä?
lasten kasvatuksessa?
uran ja työn pyörteissä?
Jollei sitä helli, pidä hyvänä ja etsi sille itsekkäästi ja sinnikkäästi aikaa.
Olen myös ollut huomaavinani, että on olemassa pieni vähemmistö, jotka luotuina (?) toisilleen tavoittavat tärkeän, yhteisen kaikesta huolimatta. Kaiken toistensa heitteille jättämisen jälkeen.
Kadehdittavaa.
En ole enne tänne kommentoinut. Jonkin aikaa olen seurannut blogiasi ja mielenkiintoisia ajatuksia heittelet.
Vanhustyötä tekevänä olen huomannut, että joskus tapaan vanhoja pareja, jotka vieläkin vuosikymmenten yhdessäolon jälkeenkin (tai sitten sen vuoksi) selkeästi rakastavat toisiaan, eikä aina tarvitse puhua tai vaihtaa ajatuksia. Tuntuvat ymmärtävän toisiaan ja pienistä eleistäkin. Kadehtien heitä katson ja toivoisin joskus olevani samassa tilanteessa. Toisinaan tapaa pareja, jolloin ihmettelee, kuinka he ovat voineet elää yhdessä niin pitkään...mutta syynsä kullakin. Eikä "ennen vanhaan" "yhteensopimattomuus" ollut selkeä eron syy, kuten nykyään voi olla.
Itse elän parisuhteessa vaihetta, jolloin pienet lapset vievät (liikaakin) aikaa parisuhteelta. Mutta haluan ajatella, että aika aikaansa kutakin. Toivottavsti löydämme jälleen yhdessä olemisen ja puhumisen taidon, kun lapset kasvavat. Valitettavan monta päinvastaista esimerkkiä on. Mutta haluan vanheta kumppanini kanssa ja kävellä vanhana käsi kädessä...
Siru. Ole onnellinen; sinä olet päässyt siitä yli. Kuitenkin.
Lumo ja Pirjo; kiitos, että teidänlaisia on. Teitä, jotka osaavat nähdä, eivät vain katsoa.
Olen jonkun kerran minäkin nähnyt vanhan parin kävelevän käsi kädessä, hiljaa, tasapainoisen onnen aura ympärillään. Kadehtien olen sitä katsonut. Ajatellut, ettei enää tuollaisia pareja tule. Ettei nykyään kukaan viitsi ponnisrtella kaikkien arjen kynnyksien yli ja muureja murtaen aina vaan takaisin toistensa luo.
Sitten olen ajatellut, että ehkä tosiaan on sellaisia pareja, jotka eivät koskaan kovin kauas ole toisistaan joutuneetkaan. Sielun kumppaneita, niitä haluan uskoa olevan.
Usein pelottaa, kun näkee kuitenkin niin paljon niitä muita. Niitä, joilla ei enää ole muuta yhteistä kuin kauppa- ja työmatka ja nekin käytännön syistä. Toisaalta, onhan se hyvä, että niitä näkee. Oppii olemaan varuillaan. Ettei anna asioiden mennä liikaa arkeen. On hyvä tiedostaa, että niin käy ilmeisen helposti, jos ei hoida parisuhdettaan. Sen verran täytyy jaksaa vaikka arki onkin.
Ihmisia on mukava katsella, mutta joskus pitaisi kai katsella itseaan myos. Mitakohan silloin nakisi?
Olen tuota harrastanut jokusen vuoden. Ryhdyin heti, kun oivalsin, että näin on tehtävä. Aika monelaista on näkynyt. Aina ei niin imartelevaa mutta onneksi kuitenkin kuvitelmissani ainakin enenevässä määrin. Jos nyt poikkeuksellisesti tuota sanahirvitystä käyttäisin.