Työkaveri kysyi yhtenä päivänä, että eikö minua mikään koskaan ota oikein urakalla päästä. Että eikö edes *silmien pyörittelyä ja pään kieputtelua* ... täällä? Vastasin pokkana, että eipä. Ei niin paljon, että todesta ottaisi, mitä nyt vähän mutinaksi asti. Joskus. Hyvin harvoin. Tarkemmin mietittyäni huomasin, että rasittaahan minua muutama asia. Vaan kehtaako niistä puhua?

Ketä järkevää ihmistä nypläisi sellaiset pikkuasiat kuin sanojen äippä tai drinksu näkeminen, saati kuuleminen. Tai kuka järkipäinen ärsyyntyisi kohtuuttomasti, kun jotain heitetään kehiin. Tai ketä voi ylettömästi nyppäistä, kun ensin jahkaillaan sanottavan kanssa ja sitten lähdetään siitä liikkeelle, että. Kuka tuonkin on keksinyt. Äh. Suoraan asiaan, jos kerran asialle on tultu tai pyydetty puhumaan. Ai niin, ketä voi rassata itsen käyttö?

Minun ärsytykselleni ei ole yhtään mitään perusteita. Ei mitään. Jotkut sanat ja sanonnat vain ärsyttävät. Ja kun ne niin tekevät, niin joka kerta niihin törmätessä huomaan niskavillojeni pörhöytyvän aina vaan enemmän. Ja koska käytökseni on täysin perusteetonta, en edes yritä keksiä, miten asiat pitäisi sanoa. Nyppiinnyn niistä samoin kuin silloin, kun joku puhuu päälleni, varsinkin puhelimessa. Tai puhuu kuvaannolllisesti päälleni. Kun joku kuuntelematta, pysähtymättä, taivuttamatta korvaansa puoleeni vimmatusti tulkitsee minua väärin sata-nolla, olen turhautuneen lopullisen perusteellisen väsyneen ärtynyt. Päälle puhujat ovat varmasti niitä samoja tyyppejä, jotka kävelevät päin ja huiskivat puolimetrinen reppu selässä bussin käytävillä ihmisiltä silmälasit päästä. Yhtä vähän innostun lapsille ja koirille lepertelevistä aikuisista. Mitä pienempi otus, sen kimeämpi ääni ihmisellä ja hölmömmät jutut. Tähän en tosin ole viaton minäkään.

Niin ja minua ärsyttävät turhan narisijat [sic!] ja jaksuhalittajat ja virtuaalihymyilijät. Luojankiitos kukaan ei enää wirnuile *wirn*.

Lähdetään siitä liikkeelle, että heitetään kehiin teoria, että itse olen nyt tässä turhan narisija. *hymy*

Kirjoitti: mea 19:56 | Jälkipuheet (22)

Pidän ihmisten tarkkailusta. Arvuuttelen mielessäni ihmisten ammatteja, ikää, pariskuntien keskinäisiä suhteita ja tunnelmia. Liikennevaloihin pysähtynyt auto ehtii hetkessä kertoa tarinan. Marketissa ostoksiaan tekevä ohikulkeva perhe ehtii välittää kertomuksen. Ihmiset eivät tiedäkään, miten paljon heidän satunnaisista ilmeistään päättelee vilkas ja joutilas mielikuvitus.

Liikennevaloihin pysähtyneessä autossa nuoren naisen katse on käännetty sivuikkunaan, ilme on kireä. Autossa on ulos asti aistittava kalsea hiljaisuus. Marketissa pari-kolmevuotiaan vanhemmat juttelevat vuolaasti lapselle selittäen jääkaapin nykysisältöä, päivitellen vanukkaiden hintoja ja jauhelihojen pakkauskokoja. Vanhemmat puhuttelevat toisiaan vain lapsen kautta osoittaen sanansa isälle ja äidille. Suoraan toisilleen he eivät puhu kertaakaan. Keski-ikäinen pariskunta pakkaa marketin pihassa autoon ostoksia, nousee autoon mitään puhumatta. Mies keskittyy liikenteeseen ilmeettömänä, liikennevaloissa kaivaa nenäänsä. Nainen istuu hiljaa eteensä tuijottaen omissa ajatuksissaan, katse tulevaisuuden tyhjään aukkoon suunnattuna.

Lohduttoman kuvan piirtää ihminen kanssaeläjilleen parisuhdanteista. Tunteista ei juuri puhuta. Paitsi silloin, kun arvostellaan kumppania äreydestä tai puhumattomuudesta. Lapsen kautta toiselle puhuminen on taloudellista, siinä hoituu lapsen aktivoiminen ja arkisten asioiden puinti. Mutta missä on vanhempien keskinäinen arjen taakse menevä ajatusten vaihto. Vanhalla pariskunnalla saattaa keskinäinen kommunikointi sujua sanoittakin. Tai ehkä he ovat jo kaiken sanoneet. Ehkä mitään lisättävää ei enää ole. Ehkä ei ole tunteita, joista puhua. Mihin arjen mutkaan katoaa se iloisesti seurusteleva ja naurava pari, jossa nainen lörpöttelee ajatuksensa ääneen ja poika kuuntelee tarttuen silloin tällöin kiinnostavaan sivujuonteeseen kuljettaen keskustelua. Missä on nauru, ilo ja herkkyys. Missä toisen kanssa oleminen.

Arjen saippuaoopperaa. Onneksi elän vielä ensimmäisiä jaksoja.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (6)

Olettehan kuulleet tarinan kahdesta naisesta, jotka mäjäyttivät kolarin autoillaan. Autot kärsivät peltivaurioita mutta naiset selvisivät säikähdyksellä. Vapisevin käsin he kaivelivat kännykät ja soittivat miehilleen ja kertoivat ajaneensä kolarin. Ensimmäisen mies sanoi, että voi kauheata, sattuiko suhun, kuinka voit. Toisen mies sanoi, että voi kauheata, kävikö autolle pahasti.

Perkasin viikonloppuna Erityisen sukkalaatikkoa yhdyttääkseni kadotettuja pareja toisiinsa. Sukkalaatikko on kiskoilla kulkeva kätevä Elfa-kori vajaan metrin korkeudella lattiasta. Lattia on vastaparketoitu ja erityisen tarkoin hoidettu ja varjeltu kolhuilta ja naarmuilta. Penkomisen huumassa en huomannut korin keikkuvan putoamaisillaan, minkä se sitten tekikin. "Auts", parkaisin ja ajattelin kauhuissani, että apua, virheettömään parkettiin tuli nyt varmaan jälki. Erityinen parkaisi, että "Auts, sattuiko sua varpaaseen?"

Ihmisen perimmäiset arvojärjestykset paljastuvat pienissä asioissa.

Ei siihen tullut. Jälkeä. Tarkastin myöhemmin.

Kirjoitti: mea 10:59 | Jälkipuheet (2)

Priorisointi kuulostaa vähän kirosanalta, hiukan ylimieliseltä, aavistuksen elitistiseltä, aika paljon trendikkäältä ja hyvin paljon hektiseltä? Vain ihminen, jolla on jo aika paljon kaikkea, voi priorisoida, ja hänen täytyykin, koska elämä on hektistä? Kysyttäessä ihminen vastaa priorisoivansa perheen ja lapset ennen kaikkea. Jos ei ole perhettä, niin ystävät. Joku rohkelikko saattaa uskaltaa mainita priorisoivansa työn. Harva on se ihminen, joka kehtaa mainita itsensä, omat tarpeensa, etunsa, etiikkansa ja halunsa etummaisina priorisointilistalla. Vaikka sitähän ne loppuviimeksi ovat kaikki. Minäminäminä ja minun mielihyväni. Kuulostaa kieltämättä kauniimmalta piiloutua säällisten termien taakse. Siispä priorisoin lapseni ja perheeni. Minun lapseni ja minun perheeni.

Vaan mitäpä entäpä, kun joku muu priorisoi puolestani minua koskevia asioita? Esimerkiksi terveydenhuollon päättäjät, sitähän tapahtuu kaiken aikaa. Jos satun kuulumaan etusijalle asetettuihin, olen varsin samaa mieltä priorisoinnin perusteista ja siitä, että nimenomaan minun kuuluukin olla etusijalla. Mutta jos kuulunkin sinne häntäpään porukkaa tai peräti siihen, joka priorisoidaan pois listoilta tyystin, olen kovasti eri mieltä. Totta kai. Siinähän ei silloin ollenkaan toteudu minäminäminä ja minun tarpeeni –laki ja oikeus.

AL.n yleisönosastossa, tuossa Pirkkahämeen kansanäänen mikroaaltouunissa, eräs äiti jokin aika sitten oli kovasti nyreissään, kun hänen poikaansa ei operoitu yliopistollisessa sairaalassa vaan hänen piti kustantaa kallis toimenpide yksityislääkärillä, joka kustansi pitkälti toista tonnia. Sairaala suorastaan kieltäytyi tekemästä toimenpidettä. Sairaala on jopa päättänyt, ettei se tee niitä ollenkaan vaan priorisoi toimenpiteen pois tyystin ja siitäkös poru nousi piireissä, joita asia koskee. Äiti halusi pojalle ympärileikkauksen uskonnollisista syistä. En tiedä äidin kotimaata mutta rohkenen epäillä, ettei sielläkään yhteiskunta maksa ympärileikkauksia vaan ihan ne on itse kustannettava.

Minäminäminä ja minun tarpeeni, uskontoni, oikeuteni ja tuhatvuotiset perinteeni. Niinhän se on. Kaikki vaan on niin kovin suhteellista ja riippuu, miltä kantilta asiaa tarkastelee ja kuka ja milloin ja missä olosuhteissa minkäkinlaisin resurssein. Elämä nyt vaan ei ole kaikille reilua. Erityisesti ei niille lapsille, joille tuo uskonnollinen toimenpide tehdään ilman heidän suostumustaan ja ilman minkäänlaista järjellistä syytä.

Priorisointi ei ole kirosana, jos sitä käyttää järjen ääni.

Turun sanomat 14.2.2007

Kirjoitti: mea 11:21 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai / Vastakohtia

Kirjoitti: mea 07:48 | Jälkipuheet (13)

Eteisen lattialla odotteli tänään lahjalehti Seiska. Enkä todellakaan ole niin hienopieru, etten lukisi Seiskaa aina, kun se makaa lattialla odottamassa korkkaamista. Enkä tietenkään myöskään ohittanut Kurosen kirjan paljastuskohtia lukematta.

Virhe.

Nyt en saa sieluni silmistä pois kuvaa vaaleasta isosta miehestä kekkelöimästä ilman rihmankiertämää pitkin Kesärantaa sytyttelemässä kynttilöitä porealtaan reunalle samalla, kun uunissa kypsyvät uuniperunat.

Nohuhhuh.

Kirjoitti: mea 21:18 | Jälkipuheet (8)

Hienoa, Veera ja b. tarttuivat uutiseen, joka nosti minunkin niskavillani pörhölleen. Lainaus: "Jos tulisi neljäs lapsi, olisi pakko vaihtaa isompaan autoon."

… ja siihenhän siis tarvitaan isommat lapsilisät. Hienoa logiikkaa, minä kanssa. Jos minulle vaikka tulisi pari koiraa, kun kerran tykkään koirista, niin tarvitsisin isomman auton. Mahdollisesti jopa isomman asunnon. Ja jotain tukea ruokaankin. Tai entäs, jos minulle sattuisi tulemaan, ihan tuosta noin vaan yllättäen, vaikka isompi auto, joka kuluttaisi enemmän löpöä, niin tarvitsisin tukea löpölaskuihin. Minkäs minä sille voisin, jos kerran tulisi.

Ai voisin vai? Rajoittaa halujani? Ja olla olettamatta, että yhteiskunnan pitäisi tukea minun halujani ja voisin ehkä yrittää suorittaa joitain estotoimia, ettei koiria ja asuntoja tulisi, jos en kerran pystyisi niitä itse kustantamaan? Niinpä. Ehkäisy on keksitty kauan sitten. Mistä lähtien joidenkin ei ole tarvinnut laskea etukäteen, minkä halun pystyy tyydyttämään ja mistä pitää luopua, koska rahaa ei ole? Olenko ymmärtänyt jotain väärin? Eikö enää tarvitsekaan itse kustantaa omia mielihalujaan?

Aina ei voi vaan haluta. Pitää myös laskea ihan itse, mihin on varaa. Ainakin minun on täytynyt. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin onhan se nyt hyvänenaika niin väärin.

Kirjoitti: mea 11:50 | Jälkipuheet (25)

Ensin pöydässä istui kaksi hyvin pukeutunutta, kaunista nuorta naista, jotka puhuivat hillityn hiljaa keskenään. Päät painuneina lähelle toisiaan, kädet ja jalat tyylikkäästi aseteltuina. Liituraitapuvut ojennuksessa. Kolmas, hiukan vanhempi nainen liittyi seuraan, asettui pöydän toiselle puolelle. Äänet kovenivat ja viereisessä pöydässä tiedettiin melko pian, missä he kaikki ovat töissä, kuka on eronnut ja mistä muuttanut kyseiseen kaupunkiin.

Hetken päästä seurue kasvoi kahdella tyylikkäästi ja kalliisti pukeutuneella naisella, ikää päälle kolmekymmentä mutta alle viisikymmentä. Tiedättehän ne iättömän oloiset kauniit ihmiset, jotka pitävät isoa tukkaa auki ja heittelevät sitä rennon rehvakkaasti peittäen puolet kasvoistaaan. Molemmilla korskea ja kantava ääni, jotka huppeliaan leuhkasti ottivat omat tilansa pöydän äärestä. Toisen viinilasillisen jälkeen me viereisessä pöydässä ja baaritiskillä nojaillun kolmannen lasillisen jälkeen myös baarimikko tiesimme, mitä naiset tekivät työkseen, kuinka monta miestä he olivat jättäneet ja mitä he harrastivat.

Naiset kilpailivat keskenään siitä, kuka oli tehnyt parhaan kääntämisen. He kertoivat toinen toistaan kiehtovampia tarinoita, miten he olivat mistäkin kaupasta varastaneet mitäkin. Voittaja oli se pitkätukkainen uljas nainen, jonka tuolin selkämykselle oli huolettomasti heitetty turkki. Hän kertoi sepittäneensä turkisliikkeessä tarinan sairaasta äidistään, joka halusi ostaa turkin mutta ei päässyt liikkeeseen sitä sovittamaan. Ja sitten he kaikki nauroivat sille, miten helppoja ihmiset ovat.

Aamulla tarkistin netistä heidän nimensä. Helppoa, koska työpaikka on sattumoisin sellainen, joka esittelee työntekijänsä kasvokuvin.

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (6)

AL:n sunnuntailiitteen laitakolumnissa Miehen kanssa toimittaja kysyi poikaystävältään tämän unelmanaisen kymmenen kohdan ominaisuuslistan. Viisas poikaystävä luetteli sopivan yhdistelmän, jolla toimittaja kuittasi tyydyttävät seitsemän pistettä itselleen. Päätin minäkin sitten kysymään Erityiseltä, mitkä kymmenen ominaisuutta hänen Unelmastaan olisi hyvä löytyä. Diblomaattisuuden ja asian leikiksi lyömisen välissä aikansa painiskeltuaan päätyi hän kuitenkin rehelliseen listaan.

Näin. Erityisen ihannenainen on Kiira Korven ja Heli Koivulan risteytys; nainen, jolla on urheilullinen kroppa mutta joka silti on rinnakas ja hyväpeppuinen. Tyttöystävän tallissa on tietenkin Porsche ja isä mieluiten Bill Gates. Habaa ja rohkeutta Unelmalla pitää olla sen verran, että pystyy nakkikiskan jonossa antamaan turpiin uhittelijoille. Siis niille, jotka yrittelevät käydä uhkaamaan Erityistä. Unelman on lisäksi hyvä herätä aina aamuisin meikattuna ja kammattuna ja kulkea kymmenen sentin koroissa. Luonnollisesti hänen täytyy osata tehdä hyvää ruokaa. Unelma olisi siis kokolailla Modesty Blaise.

Vain yksi piste. Masentavaa. Yhtään en enää ihmettele, miksi Erityinen on säilynyt poikamiehenä.

Kirjoitti: mea 10:32 | Jälkipuheet (4)

Miksi ihminen herättää toisessa välittömän reaktion? Miten silmänräpäyksessä voi välittyä niin paljon viestejä ja miten se kaikki ehtii järjestyä vastaanottavissa aivoissa tuottamaan johtopäätöksensä siinä samassa hetkessä, kun toinen aukaisee suunsa. Joskus jopa ennen, pelkkä katse riittää. Ja miksi jotkut ihmiset eivät herätä mitään tunteita. Eivät yhtään mitään, pelkkää lauantaimakkaraa ranskanleivällä. Kuvittelen, että jokaisella yksilöllä on joku ilmapiiri, ihan omansa sävyinen ja suuruinen, joka on pilvenä tyypin ympärillä. Kun toinen yksilö omine pilvineen astuu kyllin lähelle ja joutuu sen toisen pilven vaikutuspiiriin, niin nämä pilvet joko kohtaavat tai sitten eivät. Värit sopivat yhteen tai sitten eivät. Minkä väriset eivät keskenäöän herätä mitään tunteita? Saman väriset? Ja ehkä joillain on niin valtavan vahvat pilvet, että ne toimivat turvatyynyinä ja tuuppaavat toisen pois. Mitä isompi pilvi eli mitä isompi ego, sitä kauempaa vaikutukset tuntee.

Tämähän selittäisi helposti, miksi joskus natsaa heti, joskus ei koskaan ja joskus ei herätä mitään tunteita. Ja samat pilvet taas toisten kanssa päinvastoin. Mutta miten selittyy se, että joidenkin pilvet reagoivat kaiken värisiin aina samalla tavalla? Miksi jotkut ihmiset vaan ovat kertakaikkiaan luotaan työntäviä? Minä näen ne mielessäni myrkynvihreinä, koska sellaisten tyyppien ollessa paikalla myrkyttyy koko huone. Jopa niin, että kun ihmiset hajaantuvat tahoilleen, leijailee myrkkypilven vaikutukset heidän mukanaan koteihin, työpaikoille, nakkikiskajonoihin, takseihin ja markettien kassajonoihin. Tarttuneet myrkynvihreät hiukkaset purskahtelevat sitten täysin viattomien ihmisten päälle ja saastuttavat vuorostaan heidät ja pilvi leviää edelleen. Yksi myrkynvihreä ihminen saa paljon pahaa aikaiseksi päivässä.

Miten jotkut ovat niin selkeästi myrkyllisiä? Niiden luulisi itse tajuavan olevansa sellaisia mutta eivät ne kai ja toisaalta kyllä ja silti ne ovat. Niiden täytyy kierosti nauttia myrkyllisyydestään ja siitä, että jättävät ikuiset jäljet muiden ihmisten mieliin. Onneksi niitä ei ole paljon. Minä olen tainnut elämässäni törmätä vain pariin. Mutta niiden jäljet pysyvät nahoissani. Ei tarvitse kuin nähdä kuva tai kuulla ääni tai kuulla puhuttavan, niin myrkkyhuurut alkavat jo nousta korvista.

Haluan kuvitella, että minun pilveni on lämpimän luonnon valkoinen. Se sopii yhteen melkein minkä tahansa toisen pilven kanssa mutta minkään kanssa se ei synnytä mitään varsinaista ilotulitusta eikä se herätä intohimoja suuntaan tai toiseen. Valkopilvisestä ihmisestä ei yleensä muisteta jälkeen päin mitään. Mutta valkoinen sopii yhteen yhden kanssa: mustan. Minä pidän mustista ihmisistä.

Välittyyköhän pilven väri virtuaalisesti samalla tavalla kuin lihallisen ihmisen ympäriltä? Olenko minä luonnon valkoinen, hiukan mauton ja jälkiä jättämätön myös Meana. Vai olenko värittänyt Mea-pilven joksikin muuksi?

Kirjoitti: mea 09:23 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Ystävä [Joku ei ole unohtanut Elmeriä.]

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (14)

Heti kun saan lottovoiton, ostan jostain lämpimästä, hyvin lämpimästä, maasta pienen kauniin talon, jonka pihassa on lämminvetinen uima-allas ja ainainen aurinko, altaan reunalla aurinkovarjo, jonka alla pieni ja sievä pöytäsysteemi, mukava tuoli ja langattoman verkon varassa äärimmäisen slimmi, suloinen ja nopea tietokone, joka toimii aina. Pihassa altaan välittömässä läheisyydessä autokatos, katoksessa avobemari ja bemarissa tyhjentymättömät ja puhkeamattomat renkaat.

Onko liikaa pyydetty? Ai on. Noh, ehkä olisin tyytyväinen siihenkin, että edes jonkun huoltoaseman ilmaa jakelevat letkut sitä myös jakelisivat. Tai olisi edes sen verran lämmin, ettei sormet jääny irtipoikki rikkinäisiä ilmaletkuja räplätessä. Tai jos sekin on liikaa pyydetty, niin olisi edes hanskat, joilla tarkenisi räplätä.

Saatuani jäätyneisiin sormiini tuntoaistin palaamaan käynnistin tietokoneen vain huomatakseni, että kursori valui kuolleena vasempaan alanurkkaan. Siellä pysyi. Aikani sitä maanittelin tuloksetta ja muistin sitten kaapin pohjalla makoilevan vanhan Lidlin hiiren ja ehdin hetken jo iloita siitä pienestä nuolesta. Joskus elämä on niin pienistä onnista kiinni. Niin. Vain huomatakseni, että näppis ei sano mitään. Sadattelua. Nyrkissä suoritettuja turhautuneita lähettimen kasvatustoimia. Onneksi Gigantti oli vielä auki. Nyt kelpaa.

Miksei muuten ne ilmaa jakelevat letkut *ikinä* toimi.

Kirjoitti: mea 20:05 | Jälkipuheet (8)

Ystävänpäivää pitäisi nimittää vaikka Hyvän Hengen päiväksi. Olisi työpaikoilla vähän kuin lupa hymyillä ja puhutella sitäkin työtoveria, joka pääsääntöisesti yleensä istuu syystä tahi toisesta omassa kolossaan. Sinä päivänä olisi niin kuin hyvä syy ottaa kontaktia, kun ei sitä muuten niin aina uskalla eikä tule ajatelleeksi. Kaveruudet ja ystävyydethän tulee muutenkin päivitettyä joka päivä ilman erityistä ystäväpäivääkin, jona päivänä sitten tunteekin itsensä vähän teennäiseksi toivotellessaan hyvää sitä päivää, jota olemme joka päivä. Kaukaisemmat ja virallisemmat suhteet oli sitten hyvä luvan kanssa hoitaa HH-päivänä kunnes heistä tulee tai ei tule ystävätovereita, jolloin erityistä hengenluomista ei tarvita.

Noh, tämä nyt oli pitkällinen puolustuksellinen selitys sille, että en taaskaan muistanut toivotella erikseen tätä päivää esimerkiksi Lauralle ja Villelle. Mutta te tiedätte kyllä.

Tiesittekö muuten, että näyttö tarvitsee puhdistusta aika ajoin myös sisältä päin? En minäkään. Sain onneksi Hyvän Hengen lahjaksi puhdistusohjelmia riittävästi, joten jaanpa niistä teillekin muutaman; ole hyvä [pps].

Kirjoitti: mea 11:36 | Jälkipuheet (3)

Aamuisin avaan ensitöikseni olohuoneen television ja annan ykkösen aamulähetyksen taustoittaa aamukahviani. En näe kuvaa, sillä aparaatti on nurkan takana keittiön pöytään nähden. Tuskin näkisin muutenkaan, sillä laite on iänkaikkisen vanha ja veikkaan tuumia siinä olevan vain muutama päälle kymmenen. Koska tekninen tietämykseni ja kiinnostukseni ovat lähinnä siis luokatonta, en kerro, kuka esitteli ja kuinka monituumaisen televisiouutukaisen tänä aamuna, tyydyn vain toteamaan, että kuulin esiteltävän televisiota, jonka läpimitta on yli kaksi metriä. Sattui esittely somasti samaan aikaan, kun juuri silmäilin aamun lehdestä Nokian uutta televisiopuhelinta, jonka kirpun kakan kokoisesta ruudusta voi televisiota nyt katsella ulkonakin.

Aika monta alistunutta ajatusta pyörähti mielessä. Kuka kumma haluaa katsella kärpäsen varpaan kokoista televisiota? Ulkona? Siiskö juoksulenkillä, pyöräillessä ja autoillessa? Ja mitä sanoo tähän poliisi? No siis bussissahan ehkä voisi mutta nytkö ei yhtäkkiä enää olekaan mitään väliä sillä, mitä televisio lähettää ja milloin. Ihan vaan katselua katselun vuoksi. Päivisin ohjelmatarjonta ei ole käsittääkseni huikeudessaan sitä luokkaa, että kännyllä sitä haluaisi vahdata. Kotona sitten pitää toisaalta olla se maailman suurin seinän kokoinen televisio, jotta lauantai-iltaisin voi katsella Huumaa. Ja kaikki ihan vaan siksi, että se on mahdollista. Sisällöstä viis.

Vuosi vuodelta nyppii yhä enemmän se, että meitä ihmispoloja viedään kuin litran mittaa tekniikan ehdoilla. Jos joku asia on teknisesti mahdollista, niin se myydään meille riippumatta ollenkaan siitä, onko tarvetta tai sisältöä. Antamatta sen seikan häiritä millään tavalla, onko uusi vempain hyödyllinen tahi tarpeellinen. Vempain tehdään, koska se on mahdollista tehdä ja sitten se myydään kalliisti, koska tekeminen on maksanut. Ja aina joku ostaa, koska on kuulia olla tekniikan etuvartiossa.

Sisältö? Jaa-ah. Toisaalta, kännyn näyttö on ehkä liiankin suuri.

Kirjoitti: mea 09:20 | Jälkipuheet (8)

Aamen sunnuntain yleisönosaston helmisimpukalle, joka nimimerkillä "Tehkää jotain" vaatii Ylen toimittajien kielikorvia vadeille, koska hänen hienostuneeseen kielikorvaansa särjähtää niin pahasti toimittajien käyttämä "suolanti". "Runsaasti" sitaatteja "viljelevä" nimimerkki esimerkittää pahimmat "putkahtelut": blogi, e-mail ja ät, joille löytyy erinomaiset suomalaiset vastineet nettipäiväkirja, sähköposti ja miukumauku. Miukumauku, mai äsh. Nimimerkkiä riuhtoo myös toimittajien "tapa" käyttää "helsingin kieltä", mikä tuntuu nimimerkin mielestä olevan "niin" hienoa. Olenko koskaan tullut maininneeksi, että minun henkilökohtaisesta mielestäni sanojen sitaattimerkittäminen ei ole varsinaisesti fiksun näköistä. Sitäpaitsi se on "myös" ärsyttävää.

"Minun luonnollinen tarkkuus , huolellisuus ja kielitaitoni on resurssit mistä teille olisi hyötyä." [via b.]

Aamen myös tuottavuusohjelmille ja toimiville sisäisille tietojärjestelmille. Lisäxsi Katalle *jaxuja*. Voimahaleja kaikille. Olen niin samaa mieltä.

Kirjoitti: mea 20:43 | Jälkipuheet (6)

Ensimmäinen ryhmä kohtaa uuden opettajan. Siinä he ovat; luokallinen ihan oikeita opiskelijoita, joilla on kurssivaatimuksensa ja tehtävänsä ja opittavansa syytä oppia, jotta voisivat niitä käyttäen selviytyä seuraavalle askelmalle. Vapaaehtoisesti oppimaan lähteneitä. Aikuisia, jo pitkään opiskelleita, korkealle ponnistamaan haikaavia. Hienoa, ajattelee uusi opettaja. Etukäteen hänelle oli kerrottu, että nämä ovat mukavia, ihania, innostuneita ja innostavia. Näitä olisi hyvä opettaa. Näistä olisi hyvä aloittaa. Sillä ne *toiset*, ne vasta tulevatkin olemaan ... *silmien pyörittelyä*. Uusi opettaja on pelonsekaisen innostunut.

Jalalta toiselle painoa vaihdellen uusi opettaja hakee luontevaa asentoa luokan edessä. Sydän pamppaillen hän vielä tarkistaa: paperit sievissä pinoissa, oheismateriaalit, tehtävät, oppaat jakamisjärjestyksessä. Hän asettelee käsiään ristiin rinnalle, nojaa välillä pöytään. Ei tiedä, missä pitäisi raajojaan. Tervehtii ääni hiukan väristen, särkyillen. Muutaman hapuilevan mustan aukon jälkeen saa rytmistä kiinni. Tai siis niin hän kuvittelee, eihän hänellä mitään rytmiä voi vielä olla. Untuvikolla. Huoh.

Vartti. Ensimmäinen kysyy, että miks *tää kone* tekee näin. Hetikohta toinen, että mä tein just noin mut *tää ohjelma* sekoilee. Ensimmäinen taas, että nyt *tää netti* ei aukea. Toinen jo hukassa, että multa *tää* hävitti nyt kaikki. Tauon jälkeen ne sanoo, että miksei me voida tehdä meidän omia töitä, kun me osataan tää jo. Huoh.

Opettaja katselee niitä pakertamassa tehtävää, jonka ne niin osaavat. Olevinaan. Kukaan ei muista äsken opetetusta kuin säikeitä sieltä täältä. Yksikään rautalankamalli ei tunnu teorioista käytäntöön kääntyvän. Joko me voidaan lähteä, kun me osataan tää jo, ne sanoo. Huoh.

Onneksi suurin osa haluaa vääntää mielikuvan todeksi, teorian käytännöksi. Nehän tajuavat. Lohdullista. Ne oppivat. Niiden tekemät virheet ovat ihan niiden itsensä tekemiä eikä koneen tai ohjelman tai jonkun muun tai ainakin mystisen violetin pilven tekemiä. Suurin osa on sittenkin on ihan mukana. Silti ne happamat omenat jäävät kielen päälle kirvelemään. Huoh.

Mutta muuten. Uusi kokemus oli kuin sukellus kylmään veteen, joka melko pian alkaa tuntua ihonlämpöiseltä ja yllättäen vähän suolaiseltasuolaiselta. Oikeastaan niin suolaiselta, että melkein pystyy kellumaan. Hm. Improvisaatio oli aikoinaan vahvin puoleni näyttämöllä. Ei tarvitsekaan näytellä, kunhan ottaa kopin ja heittää heti eteenpäin. Olisiko se sittenkin ihan vaan sitä?

Mutta miten suhtautua oppilaaseen, joka on paikalla eikä kuitenkaan ole? Joka on tullut oppimaan mutta ei kuitenkaan ole?

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (5)

Kammosin koulussa luokan edessä minkä tahansa tekemistä. Paitsi näyttelemistä. Opiskeluaikana minusta piti jonain hämäränä hetkenä sukeutua opettaja. Onneksi muistin, että kammosin luokan edessä seisomista.

Pitkällisen ja selkesäti jonkun korkeamman voiman juonikkaiden suunnitelmien vuoksi olen nyt tilanteessa, että toimenkuvaani kuuluu opettaminen. Luokan edessä. Ensimmäinen kerta ihan kohta. Jännittää. Kurkkua kuristaa. Sydän pamppailee. Olen varma, että suustani tulee vain mustaa aukkoa.

Mitenköhän opettajaa näytellään?

Kirjoitti: mea 12:16 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Kengät

Kirjoitti: mea 07:55 | Jälkipuheet (5)

Ei-Koskaan-Enää-Susku se sitten piti eilen kirjansa julkistamistilaisuuden. Sittemmin Viihdeuutisissa ja myöhemmin aamutelevisiossa En-Tule-Enää-Julkisuuteen-Susku kertoi kirjansa julkistamistilaisuudesta, jossa Tämä-On-Nyt-Tässä-Susku julkisti Heido-Suskun kirjan kannet. Siis kansipaperin, jonka kuvassa pönöttää vaivautuneen näköinen Matti ja Vuosisadan-Morsian-Susku, joka on ottanut kuvan itselaukaisimella. Viihdeuutisten pätkässä En-Kommentoi-Susku kommentoi ei-kommentoivansa, kun häneltä kysyttiin, ottiko hän vai kustantaja yhteyttä kirjan tiimoilta. AL:n mukaan Tarkemmin-Ajatellen-Susku kertoo hyppineensä tasajalkaa kustannussopimuksesta kuultuaan. Hetki oli sanojensa mukaan hänen elämänsä onnellisin sitten lasten syntymän. Siis onnellisempi kuin se vuosisadan rakkaustarina, josta kirja kertoo. Tai siis tulee ehkä kertomaan. Nyt kun tiedämme kaiken, jäämme enää jännityksellä odottamaan, miten kirja julkistetaan, kun se sitten julkistetaan.

Kahvitunnilla sitten puhuttiin, että ei tuo Vuosisadan Rakkaustarina ainakaan tule olemaan Suomen huonoin kirja, koska Viiviä alemmas on vaikea päästä. Eräs siihen, että kuka Viivi ja me valistamaan, että kaikki miehet aikoinaan katsoivat Urheiluruutua aivan kuin ennen isät Arja-tätiä lasten kanssa. Hän, että niin ketä Arjaa. No me siihen, että se oli se Tenavatuokion Arja-täti. Ai se Kylli-täti? No sen hän tietää, sehän oli se, jonka Johannes sitten nai. Ai kuka Johannes? No se Virolaisen Johannes. Eikun se oli taas se Tänään Kotona -Kyllikki.

Ja niin me taas tiesimme kaikki enemmän maailmasta.

Kirjoitti: mea 18:39 | Jälkipuheet (3)

Voi pyhät pyssyt taas tätä tekopyhyyden temmellyshiekkalaatikkoa. Kun ensin tällätään oikein tarkoituksella ja monen ammattilaisen voimin 16-vuotias nätti, luonnollisen, urheilullisen ja reilun oloinen tyttö muottiin, josta tulee kelle tahansa ensimmäisenä mieleen, että hopsan, ja kun sen sitten sanoo ääneen aikuinen mies, niin voi kauheata. En mitenkään jaksa uskoa, että 16-vuotias tyttö olisi voinut välttyä huomaamasta maailmassa ympärillään, että tietyn näköiseksi tällätyt kauniit nuoret naiset ovat nimenomaan tietynlaisen reaktionaiheuttamismielessä juuri sen näköisiä. Ja koska en usko tähän, en usko myöskään, että tyttö olisi väkisin siihen muottiin ängetty. Kyllä hän ihan on itse on myös halunnut olla juuri sen näköinen ja siis täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti suostunut olemaan sen näköinen, että miehet katsovat, että hopsan, onpahan näköinen pakkaus. Ja jos ei ole, niin erittäin hälyttävää on sitten taas se, että kuitenkin oli.

Ja mitä tapahtuu? Tuomitseeko kansa sankoin joukoin sen, että tyttö halusi esiintyä televisiossa hopsansaan näköisenä ja ilmiselvästi onnistui? Tuomitseeko päivystävä asiantuntija ammattitällääjät, jotka tieten ja tarkoituksella hakivat yhdessä tytön kanssa juuri sen ilmeen ja onnistuivat? No eipä tietenkään, sehän olisi liian loogista. Vaan se tuomitseekin nyrkki pystyssä halutun reaktion ääneen sanomisen. Juuri sen, mitä haettiinkin. Mutta sitä ei saa sanoa? Miten tuollainen on minusta niin tekopyhää? Jos joku nyt pitää ehdottomasti vaatia tilille, niin eivätkö ne ole ne ammattilaiset, jotka tälläyksen tekivät? Vai ihanko olivat täysin tietämättömiä? Mitä varten se siten tehtiin, ellei juurikin siksi, että tietyllä tavalla puettu ja kammattu tyttö on hot? Että niin saa tehdä mutta sitä ei saa sanoa?

Varastaa saa mutta sitä ei saa huomata? Jos joku huomaa ja sanoo, että varas, on se tuomittavaa mutta varastaminen ei. Lyödä saa mutta ei saa huomata sitä? Jos sanot, että onpas sulla musta silmä, niin hyi?

Uuskaksinaismoralismin huipennuksen luulin saavutetun, kun missit esittelivät alusasuja mustissa haalareissa.

Kirjoitti: mea 18:15 | Jälkipuheet (15)

Koskaan ei voi tietää. Mustimmankin miehen kaapin ovien takana lymyilee nämmä pieni lankahamsteri. Jäämme täällä ostoneuleosastolla mielenkiinnolla seuraamaan, miten mustahamsteri selviää oikean kutomisesta. Vai käykö siinä nurjasti?

Miksi muuten jotkut kutovat ja toiset taas neulovat, kun suoritetaan puikoilla silmukoiden saattamista sillä tavalla päällekkäin, että saadaan jonkinlaista tasoa, josta voi muotoilla erinäisiä vaikeita kaventamisia ja leventämisiä tehden joko pipoja tai sormikkaita tai kantapäitä tai villapaitoja? Ystävättäreni tässä kohden oikaisisi taas termistöäni: se silmukoista koottu vaate ei kuulemma ole mikään villapaita vaan neule. Miksei? Jos kerran se suorittaminen on neulomista, niin onhan se tietty neule mutta jos taas kutomista, niin miksei sitten kudin, joka ilmeisesti kuitenkin on taas keskeneräinen neule.

Olen minäkin kutonut kerran kaulaliinaan. Pyöröpuikoilla ja pitkästä reunasta aloittaen, kun se oli mielestäni sillä tavalla helpompaa. Ihmettelin askareen kuluessa ajan ja langan määrää, jonka työ vaati mutta untuvikkona jatkoin sinnillä kunnes liinan leveys tyydytti. Kun vihdoin sain työn pääteltyä, purkautui puikoilta noin kahdeksan metriä kaulaliinaa. Onneksi silloin oli kova pakkastalvi ja liinaa riitti kääriä useampikin kieppi kaulan ympärille. Onkohan se jossain kaapissa jemmassa vielä? Tuntuu tulevan nyt sensorttiset pakkaset, että olisi taas käyttöä.

Eikös siitä ole muuten kuiskittu jo kauan? No, nyt ei tarvitse enää arvuutella.

Kirjoitti: mea 11:02 | Jälkipuheet (2)

Eilen katselin kauhistuneena säätiedotuksia, joissa uhkailtiin jopa 28 pakkasasteella näitä leveysasteita. Tarkistin asian vielä Ilmatieteen laitoksen sivuilta, että eikö se luvattu pariisialainen ilmasto koskekaan siis Tamperetta vielä. Aamulla ensitöikseni katsoin pakkasen purevuusasteen Ilmatieteen sivulta, koska oma ulkomittarini näyttää mitä sattuu. Kauhistuin kananlihalle: -34,2 astetta. Oho. Järkytyksestä jäykkänä kömmin kuumaan suihkuun ja muistelin, missä on tekninen alusasu, missä on se Prahasta ostettu villapipo ja missä karvarukkaset. Tarkistin vielä kerran: on se -34,2 astetta. Kunnes huomasin, että luen Sodankylän lukuja. Kymmenen pakkasastetta tuntuikin sitten melkein suojasäältä.

Miten minusta on aina yhtä epäloogista sanoa, että pakkanen laskee, kun pakkanen kiristyy eli kylmyys enenee eli pakkasta tulee lisää eli se nousee. Miten niin se siis laskee.

Kirjoitti: mea 09:25 | Jälkipuheet (7)

Oli mennä ihan herkuttelumässäilyksi tämä viikonloppu. Hyvin alkanut tiukan rasvaton ja iloton ruokavalio piti perjantaihin aina puolille öin. Siinä sitten linjuri odotellessa nälkä iski yllättävästi kulman takaa samaa aikaan kuin Hesekin, josta yöpalaksi valikoitui helposti pekonihampurilainen. Nam. Lauantaina ylellisesti aamiaiselle sitten Amurin Helmeen, jonka ylihyvästä valikoimasta nautin rasvaa tirisevän mutta ah niin syntisen hyvän fetapasteijan ja laskiaispullan. Amurista olikin sitten hyvä laskeutua kauniin talvipäivän kiristyvästä illansuusta Gastropub Tuulensuuhun, jonka mahtavasta olutvalikoimasta tällä kertaa nautintalistalle valikoitui sininen Chimay. Ja eipä aikaakaan, kun olikin taas vähän nälkä ja lämmin vuohenjuustosalaatti tuntui sopivan kevyeltä välipalalta. Vuohenjuusto oli hyvää, salaatti ei ihan soitellut minun makuhermojeni herkimpiä kieliä.

Illan mittaan polku johti sitten Tillikkaan, jossa houkuteltiin ryhtymään kokonaiseen viinipulloon ja juustolautaseen. Kahteen päätyyn toki, jotain tolkkua sentään. Vuohenjuusto, sinihomeinen kimpale ja lämmin leipäjuusto kera keksien ja viiniryläpeiden oli varsin mainio iltapala. Ja viini oli toki hyvää. Ilta jatkui myöhemmin London Pubissa ja viimeisimpien yöbussien kolistellessa pikkuhiljaa laituriin olikin jo vähän nälkä, kun mitään ruokaruokaahan ei koko päivänä ollut vatsaparka saanut. Ja se sama Hese pekonipurilaisineen taas päätti ansiokkaan päivän.

On se hyvä, että ihminen omaa itsekuria eikä sorru mässäilemään. Mutta siis, koska ruokaruokaakin pitää ihmisen saaman, niin on juuri tuolla tulollaan spagettia Bolognese. Pekonilla kirkastettua.

Kirjoitti: mea 16:33 | Jälkipuheet (2)

Valokuvatorstai / Sattuma

Kirjoitti: mea 07:35 | Jälkipuheet (21)