Rivi-intiaanina neljäntenä vasemmalta
Yhden viikon sopeutumismylläkkä ja kahden viikon soluttautuminen uuteen rytmiin, virtaan ja sykkeeseen on takana. Pelkäsin niin uuden oppimisen kykyjäni. Pelkäsin, etten osaa heittäytyä toisten tekemään uomaan. Pelkäsin, etten sopeudu tiimityöhön ikäni yksin oman alani edustajana vaikka isoissakin yhteisöissä työtä tehneenä. Pelkäsin, etten osaa sopeutua esimiesasemasta rivi-intiaaniksi kivuitta. Pelkäsin kaikkea.
Kannatti pelätä. Kannatti varautua putoamaan katolta, sillä se, ettei putoa ollenkaan, tuntuu voitolta. Se, että huomaa yhtäkkiä menevänsä mielellään töihin. Että huomaa erityisesti nauttivansa tiimityöstä ja rivi-intiaanin sulka istuu otsanauhaan kuin nakutettu. Että tuntee olevansa osa yhteisöä. Nyt jo. Se tuntuu niin jättipotilta.
Onnistun näemmä yllättämään itseni vieläkin; minähän pidän ihmisistä, en taidakaan olla niin epäsosiaalinen kuin luulen. Tai ehkä olen vain sopeutuvainen. Ehkä tämä kaikki onkin vain mielikuvitusta, kouluvuosina näyttämöillä kerrytettyä piilevää näyttelijälahjakkuutta. Kenties. Silloin tosin kirjoitin itse itselleni aina sopivat roolit. Mutta toisaalta minustahan piti tulla isona dramaturgi. Ehkä olen vain luontainen lahjakkuus. Mistä näistä tietää.
Siihen saakka kun otat mahdollisuuksistasi selvää,
on toivoa. Ja rauhattomuus hyötyenergiaa.
- Absoluuttinen nollapiste
[Koko kuva: Ville Morkki]
Jälkipuheet
WAU! Tuohonhan ei voi muuta sanoa kuin ONNEKSI OLKOON!
(Vilpittömästi sanoo omien sisäisten muutospaineidensa kanssa niin paljon kipuileva medis/leppänen, että piti niille perustaa ihan oma bloginsa)
Tulipas hyvä mieli.
En voi sanoa, että mitäs mä sanoin, kun en sanonut, mutta ajattelin. Et kyllä olis uskonutkaan, jos olisin sanonut.
Eipä voi ei, medis. Niin kauan kuin kuherruskuukautta jatkuu, ei voi kuin onnitella kaksin käsin itsekin itseään. Tiedä häntä vaikka tulisi onnellinen avioliitto tästä. Miten se nyt olikaan; joka neljäs päättyy eroon. Vai joka toinen. Vai olikos se niin, että joka neljäs sairastuu rintasyöpään. Nomutta, joka tapauksessa enemmistö voittaa.
Uusi blogisi on toki seurannassa. Ihan jo omankin kasvun prosessia peilatessa on elvyttävää seurata muita samoissa puuhissa.
Ja Tromssa ON ihan paras kaupunki. Ja Aleksi Seppäsen olen nähnyt livenä jo kauan sitten. On se. Maailma tavallaan pieni ja kuitenkin niin arvaamaton suuruudessaan.
Willie, sanoithan sinä. Ainakin olin kuulevinani, että sanoit. Ja olisin tottakai uskonut, jos olisist sanonut sen, minkä luin rivien välistä.
Tämän päivityksen positiivista sävyä hieman laskee se, että tietää miten tuon lainaamasi kappaleen kertosäe kuuluu...
Ensiksi: hyvä!
Sitten: tajuntani yhdisteli noita lauseita ominpäin ja sai tulokseksi ajatuksen, joka on vailla varsinaista todellisuuspohjaa. Ja tämä se ajatus on: voisiko olla niin, että esimiesasema on niin paska paikka ihmiselle (vaikkei sitä edes siinä hetkessä tiedosta), että ihminen luulee olevansa epäsosiaalinen ja vasta asemansa menetettyään ja tasavertaisiin ihmiskontakteihin ajauduttuaan huomaakin olevansa sosiaalinen ja pitävänsä ihmisyhteisössä toimimisesta?
Sun äitis on täsmälleen oikeassa. Voin todistaa.
Ihastuttavan ilahduttava ajatus kuulla asioiden mainosta tolasta.
Sun Äitis puki sanoiksi kyllä paljon viisautta.
Oli miten tahansa, hyvä- kun asiat järjestyivät, ja töihinlähtö onkin ilo!
Ugus, se kertosäe on juuri niin kryptinen kuin on olokin.
Sun äitis, taidat olla lähellä totuutta. En ollut tullut ajatelleeksi.
Obeesia, ei se esinaisasema tosiaankaan ole naiselle ehkä niin itsestään selvästi hienoa ja helppoa kuin miehelle.
Vintti, töihinlähtö on niin iso osa elämää, että jos se tökkii, on liian iso osa elämää silloin muiden hallinnassa. Ei hyvä niin.
Tämä on hyvä. Ja antaa toivoa. Niillekin, jotka ovat ottaneet askelia toiseen suuntaan. Sopeutumiskykyään nekin pelkäävät. Ja sitä, että putoavat korkealta. Kunnes huomaavat, ettei pohjalta pääse kuin ylöspäin.